Tekstin nimi: Peruukkeja ja päiväunia
Kirjoittaja: Linne
Ikäraja: S
Beta: Maissinaksu.
Summary:
Nyt Tilda tiesi, mistä valtaa saisiA/N: tämä on aikaisempia katulapsitarinoita synkempi ja aikuisempi. Kiva oli silti kokeilla tällaisenkin kirjoittamista välillä! Katulapsia tässä tekstissä esiintyy vain yksi ja hänkin aika lyhyesti mutta heihin tosiaan pääsee tutustumaan jo monessa tekstissä:
Katulapset -sarjaKatulasten aakkosetGenre/trope: Found Family, character study
Ikäraja: S
Kermaleivoksia KatulapsilleGenre/trope: Found family, hyggeily
Ikäraja: S
Katulasten KarnevaaliGenre/trope: Found family, hurt/comfort
Ikäraja: S
Katulasten karnevaaliGenre/trope: Found family, hurt/comfort
Ikäraja: S
Katulasten kummitusjuhlaGenre/trope: nimestään huolimatta lasten kauhujutuilla höystettyä fluffia
Ikäraja: S
Katulasten kekkeritGenre/trope: syntymäpäiväjuhlat
Ikäraja: S
Katulapset kiipelissäGenre/trope: Seikkailu, found family
Ikäraja: S
Eräänä syksyisenä yönäGenre/trope: Surumielinen draama, kohtaaminen vuosien jälkeen
Ikäraja: S
Katulapset TylypahkassaGenre/trope: Harry Potter AU, seikkailu, found family
Ikäraja: S
Katulasten joulukalenteriGenre/trope: vuoden 2021 joulukalenteri. 25 luukkua
Ikäraja: S
Äiti oli aina sanonut Tildalle, että he olivat onnekkaita.
Hän sanoi tämän, kun he heräsivät aamunkoitteessa sytyttämään tulisijat ja valmistamaan aamiaista palvelusväelle. Hän sanoi sen, kun he kuurasivat yhdessä lattioita tai kun heidät hätistettiin vetoisaan ullakkohuoneeseensa pois paremman väen tieltä.
Muista Tilda, miten onnekkaita me olemme.
Eikä hän koskaan ymmärtänyt, miksi. Mitä onnekasta oli siinä, että heräsi aamuisin sormet sinertävinä ja hytisi vielä keskipäivälläkin? Miten oli onnekasta tehdä työtä koko päivä ja silti mennä vatsa kurnien nukkumaan vaatimattoman illallisen jälkeen? Miksi oli onnekasta pukeutua mekkoon, jota oli paikattu niin monta kertaa, että se oli kuin mollamaijan puku, ja esiliinaan, jonka etumus oli täynnä tulisijojen polttamia reikiä?
Itsensä sijaan Tilda osasi nimetä montakin onnekasta ihmistä. Kuten sen talon tytär, jossa hän palveli. Tytöllä oli pyöreät posket, kiiltävät kiharat ja aina puhdas mekko päällä. Sormetkin olivat pehmeät ja valkoiset, vain pianon koskettimien kuluttamat. Aivan toista kuin Tildan työn kovettama kämmen.
Talon emäntäkin oli onnekas. Tämä istuskeli valtavassa nojatuolissaan kaiket päivät valittamassa päänsärkyä ja komentamassa palvelijoita samalla napsien suklaakonvehteja valtavasta rasiasta. Tilda oli kerran uskaltanut pihistää niistä yhden. Se oli maistunut taivaalliselta.
Taloudenhoitajatar oli varmasti kaikista talon asukkaista onnekkain. Tämän vyöllä nimittäin roikkui avainrengas, jolla pääsi kaikkiin kartanon huoneisiin. Taloudenhoitajattarella oli valtaa, ja sen vallan Tilda halusi itselleen.
Hän ei enää muistanut, minkä ikäisenä oivalsi, mistä valtaa sai.
Sen hän muisti, että oli vihdoin lähtenyt talosta, jossa hänen äitinsä oli palvellut. Hänet oli potkittu pihalle samalla kun äidin arkku oli kannettu ulos. Hän oli pian saanut uuden paikan mutta siinä talossa vallitsi edellistäkin tiukempi kuri. Siellä hänen ei annettu edes tiskata astioita, sellaiseen hän oli liian likainen.
Hänen annettiin kuitenkin edelleen sytyttää tuli takkoihin. Juuri sitä hän oli tekemässä, kun tyhjään salonkiin kompuroi mies. Tämän ruskea tukka oli sekaisin ja silmissä hämmentynyt ilme kuin tällä ei olisi ollut aavistustakaan siitä, missä oli tai miksi.
"Neiti. Voisittekohan te auttaa…"
Samassa mies näki hänen kuluneen, parsitun pukunsa ja kiillottomat hiuksensa.
“Ai jaa. Ethän sinä olekaan mikään sisäkkö. Piika vain.”
Tilda loi katseensa lattiaan ja tarkasteli kauniisti kuvioitua mattoa.
“No? Kakista ulos. Mistä täältä pääsee ulos? Tai keittiöön? Minulla on kamala nälkä.”
Tilda nosti hitaasti katseensa matosta vastatakseen miehelle. Samassa hän tunsi yhteyden, joka syntyi yhdestä ainoasta nopeasta katseesta heidän välillään. Miehen silmät laajenivat, suu loksahti auki ja hän tuijotti Tildaa kuin näkisi tämän vasta nyt ensimmäisen kerran.
“Olet kyllä aika nätti.”
Tilda painoi kantapäänsä tiiviisti lattiaan ja kertoi miehelle mistä tämä löytäisi keittiön.
Mies tuijotti häntä vielä hetken ennen kuin lähti. Tilda kääntyi takaisin tulisijan puoleen.
Nyt hän tiesi, mistä valtaa saisi.
***
Hän aloitti miehistä, jotka kävivät kosiskelemassa talon nuoria neitejä.
Näitä ei ollut vaikea houkutella tutustumaan nätin palvelustytön lumoihin, ei vaikka hän pukeutuikin edelleen rääsyihin. Ja jos heidän lompakostaan puuttuikin myöhemmin kolikko tai pari, mitäpä he olisivat voineet asialle tehdä, mennä kertomaan talon isännälle, että he kosiskelivat mielummin piikaa kuin tämän tytärtä?
Todellinen tilaisuus tuli, kun Tilda erään miehen lompakkoa penkoessaan löysi vesivärimaalauksen pienestä lapsesta. Häntä liehitellyt mies valahti kalpeaksi, kun hän näytti kuvaa tälle.
“Veljentyttäreni”, tämä sopersi, mutta he molemmat tiesivät, ettei se niin ollut. Tilda vain nauroi. Miehen oli tarkoitus mennä naimisiin talon tyttären kanssa ensi viikolla.
“Mitä sinä haluat?” mies kysyi anellen. “Rahaa? Jalokiviä?”
Tilda valitsi jalokivet.
***
Vuosi uuden elämäntapansa löytämisen jälkeen Tilda asui jo varsin mukavasti.
Hänellä oli kaunis asunto lähellä Aestenin keskustaa, kadulla jolla sijaitsi kuninkaallinen teatteri ja muutamia suosittuja putiikkeja ja kahviloita. Se oli tarpeeksi komea näyttääkseen asunnolta, jonka kunniallinen mies vuokraisi suojatilleen, mutta ei liian hieno vaikuttaakseen rakastajattaren asunnolta.
Enää hän ei ollut piika tai edes sisäkkö. Hän oli rouva Fevre, tai madame Revelle, tai neiti Schildt, mikä milloinkin sopi hänelle parhaiten. Yleensä hän oli juuri koulusta päässyt kokematon debytantti, jota hänen kaukainen tätinsä esitteli seuraelämään, tai sitten juuri leskeksi jäänyt nuori rouva, joka matkusti kaikkialle seuraneitinsä kanssa.
Myös hänen etunimensä vaihtuivat. Tildan tilalle oli tullut Belche, Isabella, Lydia, Inga ja Hilda, mikä milloinkin parhaiten sopi. Hänen suosikkinsa oli Therese. Hän käytti sitä vain kaikkein hankalimpiin tapauksiin.
Kukaan ei koskaan epäillyt häntä, eivät varsinkaan miehet. Rouva Fevren tai neiti Schildtin ei tarvinnut kuin räpäyttää silmiään ja lordit ja kreivit lakosivat hänen jalkojensa juureen kuin hallanpurema heinä. Eikä Tilda – Therese – epäillyt ottaa heiltä kaikkea mitä vain suinkin irti sai.
Joskus hän meni niin pitkälle, että miehet alkoivat jo suunnitella avioliittoa. Joskus hän taas liehakoi miestä juuri tarpeeksi kauan, että sai selville aviottoman lapsen, pelivelat tai sisaren, joka oli aikeissa karata naimisiin.
Tietysti nekin miehet, jotka hän lumosi, tajusivat tulleensa huijatuiksi, kun hän katosi heidän jalokivensä mukanaan. Oli kuitenkin vaikea yhdistää punatukkaista rouva Fevleä pisamaiseen neiti Schildtiin tai Theresen tummiin silmiin. Hänen oli tietysti hankittava palvelusväkeä. Pullea harmaatukkainen nainen, joka esitti hänen äitiään ja tätiään, mikä milloinkin parhaiten sopi. Hoikka nuori tyttö, joka luuli aivan oikeasti palvelevansa hienoa neitiä, vaikka toki ihmettelikin emäntänsä mieltymystä peruukkeihin. Muutama nuori mies, jotka olivat tarpeeksi älykkäitä murtautuakseen ohjeiden mukaan kartanoihin, mutta eivät tarpeeksi älykkäitä ottaakseen koko saalista itselleen ja kadotakseen sen kanssa.
Kun hän alkoi nähdä liikaa tuttuja kasvoja lauantaikävelyillään, hän jätti Aestenin hetkeksi ja valitsi jonkun toisen suuren kaupungin. Kerran tai kaksi hän soluttautui maalaispiireihin nuorena neitinä, joka oli matkustanut sairaalloisen tätinsä kanssa maaseudulle. Pian hän alkoi kuitenkin vältellä maaseutua. Siellä ihmisillä oli enemmän aikaa ja vähemmän puheenaiheita, eikä se kaunis neiti, joka oli huijannut seudun rikkainta vanhaapoikaa, unohtuisi ihan heti.
Seuraavana syksynä hän aloitti taas alusta kauden kauneimpana debytanttina.
Hän tapasi William Falckin viidentenä vuotenaan seurapiireissä. Hän oli alkanut jo hiukan kyllästyä debytantin rooliin, vaikka pystyikin vielä vaivattomasti esiintymään sellaisena. Nykyisin hän esiintyi mieluiten nuorena ja haavoittuvaisena leskenä, joka oli tullut seuraneidin kanssa etsimään itselleen uutta aviomiestä.
Alkuun hän ei edes halunnut tutustua Williamiin. Mies oli kaikin tavoin epäsopiva: ei tarpeeksi nuori ihastuakseen ensimmäiseen kauniiseen naiseen, joka hymyili hänelle, mutta ei niin vanha että muisti olisi jo alkanut takkuilla. Williamin silmät olivat huolestuttavan terävät, kun hän kehui Theresen uutta hattua tai sateenvarjoa, ja tämän kysymykset niin tarkkoja, että jos hän ei olisi kuluttanut iltojaan opettelemalla taustatarinaansa ulkoa, olisi hänet jo kärrätty kuritushuoneeseen.
Falck kuitenkin kiinnostui hänestä, eikä hän keksinyt tapaa päästä miehestä eroon. Olihan toki myönnettävä, että oli virkistävää tavata joku, joka oli melkein hänen vertaisensa. He etsivät usein yhdessä tanssiaissalista viihtyisän nurkan, joivat limonadia ja arvostelivat vieraiden pukuja, tyyliä ja eleitä. He naureskelivat paronille, joka söi kylmää kanankoipea kesken valssin ja kohottelivat kulmiaan esiliinoille, jotka ohjasivat holhottaviaan sopivien miesten luo määrätietoisina kuin armeijan kenraalit.
William oli erilainen kuin kaikki ne miehet, joiden jalokivet lepäsivät nyt Theresen talletuslokeroissa Aestenin pankeissa. Hän oli älykäs, mutta ei haudannut älykkyyttään kirjoihin. Hän liikkui vaivattomasti seurapiireissä, mutta ei koskaan omaksunut sitä ylimielistä asennetta, jota oli niin helppo käyttää hyödykseen. Hän oli hauskaa seuraa, mutta ei koskaan pelannut liikaa, juonut liikaa eikä lähennellyt debytantteja.
Eikä William langennut Theresen ansoihin, ei vaikka hän asetti niitä useita.
Kun hän viimein sai Williamin valtoihinsa, se tuntui voitolta. He rakastelivat tämän poikamiesasunnolla valkoisissa lakanoissa, jotka vaihdettiin joka päivä. Jälkeenpäin he makasivat vierekkäin ja huohottivat kevyesti, yhdessä mutta omiin ajatuksiinsa vaipuneina Therese katseli vuoteen sinistä katosta ja mietti, millaista elämä voisi olla, jos hän jäisi.
Hän voisi herätä tuon miehen vierestä aamu aamun jälkeen, eikä koskaan katua. Hän voisi asua tuon miehen kanssa, ehkä rakastajattarena, ehkä vaimona. William ei jättäisi häntä nyt, ei kun oli vienyt hänen kunniansa.
Hän nousi hitaasti vuoteesta katsomatta Williamia. Kun hän vain vetäisi roolin loppuun, hän voisi viimein saada sen mistä oli lapsesta asti haaveillut. Jonkun, joka rakastaisi häntä. Tildaa. Ei Threseä, Ingaa tai Lydiaa.
Kun hän kääntyi, vuoteella odotti kasa rahaa.
William nauroi hänen typertyneelle ilmeelleen.
"Et tainnut odottaa että joku voittaisi sinut omassa pelissäsi? Älähän nyt ujostele, Therese. Vai oliko se Inga? Hilda? Lydia?"
William tiesi.
"Mietinkin, kuinka kauan jaksaisit pitää peliä yllä", mies sanoi virnuillen kuin kissa joka oli saanut hiiren satimeen. "Täytyy myöntää, että nautin yhteisestä ajastamme, vaikka kyllähän petos toi siihen lievän sivumaun. Haluaisitko lasin shampanjaa? Se taitaa olla viimeisesi pitkään aikaan. Poliisi on jo ovella."
Therese kääntyi ja pakeni.
***
Yhtäkkiä kaikki oli ohi.
Ei enää Ingaa, Hildaa tai Lydiaa, ei enää debytantteja tai nuoria leskiä. Hän ei uskaltanut edes palata kauniiseen asuntoonsa teatterin vieressä. Eräänä päivänä hän käveli ohi ja näki poliisien kantavan hänen kirjoituspöytäänsä ulos.
Mutta ei kaikkea ollut menetetty. Vaikka pankkeihin kätketyt aarteet olivatkin menneet, hänellä oli kätköjä muuallakin kaupungissa, puhumattakaan kartanosta, jonka hän oli ostanut lähinnä saadakseen silloin tällöin muutaman päivän lomaa rooleistaan. Alue on ennen ollut suosittu, mutta kun hän oli levittänyt huhua että siellä kummitteli, olivat taikauskoiset aateliset kaikonneet nopeasti.
Ja olihan hänellä edelleen alaisensa, joiden määrä oli vain kasvanut vuosien saatossa. Hieno neiti kun tarvitsi paljon palvelusväkeä.
Kyllä vain. Falck oli näyttänyt hänelle oikean suunnan. Oli aika siirtyä suurempiin kuvioihin ja jättää monimutkaiset ja hankalat roolit menneisyyteen. Sitä paitsi kukaan ei huolisi raskaana olevaa naista.
Ensin hän harkitsi hankkiutuvansa sisällään kasvavasta loisesta eroon. Hän ei sietänyt ajatella että pala Williamia kasvoi hänen sisällään, että hän sai muistutuksen omasta typeryydestään joka kerta kun katsoi peiliin. Lopulta hän tuli toisiin ajatuksiin. Lapsi oli kuitenkin Williamin, osa tätä. Eikä Therese antaisi sitä ikinä takaisin.
Meni pitkään ennen kuin hän antoi lapselle nimen. Tyttö osasi avata lukkoja jo kauan ennen kuin osasi kunnolla puhua ja tästä olikin yllättävän paljon hyötyä. Pikkuinen hahmo mahtui ujuttautumaan pienistäkin raoista ja huolellisesti ohjeistettuna osasi hakea kirjeitä piirongin laatikosta tai viedä sormuksen nukkuvan kreivittären sormesta. Hän alkoi kutsua lasta Tiirikaksi, sillä sellainen tämä oli.
Jotkut Theresen miehistä suhtautuivat lapseen kuin maskottiin. He antoivat tämän ratsastaa olkapäillään ja jahtasivat tätä takaa kartanon käytävillä, jopa leikkivät tämän kanssa piilosta, kunnes lapsi nauraa kihersi ja paljasti piilopaikkansa. He kutsuivat sitä harjoitteluksi, mutta Therese kielsi sen silti. Tytön ei tarvinnut oppia leikkejä. Ne olivat lapsille ja Tiirikka oli työkalu.
Mutta kun tyttö eräänä päivänä kysyi nimeään, hän sai idean.
"Sinun nimesi on Falck", hän kertoi ja silitti samalla tytön vaaleita hiuksia. Lapsi nojautui hänen kosketustaan vasten. Jostain syystä tämä kaipasi aina eniten Theresen huomiota, vaikka hän oli tehnyt selväksi, ettei ollut tämän äiti. Eikä hän ollutkaan. Lapsi oli jotain, mitä hän oli varastanut Williamilta, viimeinen voitto miehestä joka oli nöyryyttänyt häntä.
Tyttö katsoi häntä ruskeat silmät suurina. "Mutta eikö nimiä ole aina kaksi?"
"Onhan niitä", Therese sanoi ja hymyili lempeää hymyä, "Sinun etunimesi on Victoria."
Voitto.