Fandom: Nälkäpeli (Matkijanärhi, epilogi)
Vastuunvapaus: Suzanne Collins omistaa miljöön ja hahmot, en saa tästä leikistä rahallista korvausta.
Nimi: Viimeinen käsky (rajan takaa)
Kirjoittaja: Odo
Oikolukija: Natural
Ikäraja: K-11
Varoitukset: kuolema, ahdistus
Genre: angst
Hahmo(t)/Paritus: Katniss/Peeta, Haymitch
Tiivistelmä: Ohjaajamme on kuollut.
A/N: Ensimmäinen Nälkäpeli ficcini! Olen yrittänyt aiemmin kirjoittaa (jo pitkän aikaa) Effie/Haymitchiä, mutta siitä ei ole toistaiseksi tullut juuri mitään (olen kyllä yrittänyt ja jatkan yrittämistä!). Lukiessani uudelleen kirjoja mieleeni juolahti ajatus, josta syntyi tämä. Aika nopeasti kirjoitettu ja enemmän semmoinen fiilistelyteksti, jota en ole sen suuremmin hionut. Olen ylpeä kuitenkin itsestäni, että korkkasin vihdoin uuden fandomin! Tällä siis tietysti myös Multifandom II -haasteeseen.
Kiitän siskoani Nattea, joka oikolukaisi tämän (ja ollut muutenkin kilttinä lukuorjanani).<3 Ja hän myös auttoi otsikoinnissa. Ideoina tuli Ohjaajamme on poissa sekä Viimeinen käsky rajan takaa, jota sitten pidin liian pitkänä ja lyhensin sen näin. Rehellisesti, en ole vieläkään ihan tyytyväinen, mutta parempi tämäkin kuin itselleni tullut "Me elämme". Uudelleen lukuvaiheessa huomasin myös kasan Haymitch nimeä, mutta laiskuuttani päätin jättää sen kuitenkin. Hän -sana tuntui vain jotenkin sopimattomalta joka kohtaan.Viimeinen käskyOlen Katniss Everdeen. Olen 26 -vuotias. Voitin Nälkäpelin. Selvisin neljännesjuhlasta. Olin Matkijanärhi. Kukistimme Capitolin. Muutin takaisin Vyöhykkeelle 12. Olen kihloissa Peetan kanssa. Tällä kertaa oikeasti. Naapurissamme asuu -
asui. Haymitch.Ohjaajamme on kuollut.
Peeta silittää hellästi päätäni, mutta vapina ei lakkaa. Näen painajaisunia myös hereillä ollessani. Näen uudelleen areenan, kaiken kärsimyksen kapinassa... ja kuulen Haymitchin.
"Tyttöseni, ryhdistäydy!" voin kuulla sen selkeästi, mutta olen ollut aina huono tottelemaan hänen käskyjään, kuten muidenkin.
Selvisin Primin kuolemasta, ainakin jotenkin. Peetan ja Haymitchin avulla nousin jostain ahdistuksen sumentamasta maailmasta taas jaloilleni. Peeta on edelleen rinnallani ja tunnen hänen kietovan kätensä ympärilleni, kuiskaavan rauhoittavia sanoja, mutta ne eivät auta. Eivät hiljennä Haymitchiä. Vasta nyt ymmärrän, miten tärkeä ankkuri tässä valtameressä Haymitch on ollut.
Vihainen juoppo, joka ei edes pidä minusta. Enkä minäkään pitänyt hänestä, yritän muistuttaa itselleni. Mutta minä pidin.
Peeta. Häntä ei olisi siinä, jos Haymitchiä ei olisi ollut. Olisiko minuakaan? Nyt kun Haymicthiä ei ole meidän tulisi jatkaa elämäämme, kuten olemme jatkaneet tähänkin asti. Rauhassa, rakentaen uudelleen Vyöhykettä 12. Arkemme oli ollut yksinkertaista; minä metsästin, Peeta leipoi. Haymich hoiti enemmän tai vähemmän hanhia. Selvisimme askel kerrallaan, teimme kirjaa, autoimme toisiamme. Tavalla tai toisella.
Painajaiset varjostivat elämäämme ja tulisivat varjostamaan vastakin. En tiedä kauanko olen jo vapissut paikallani, pitäen käsiä korvillani, tuntien tuskan joka ei lopu. Haluaisin paeta metsään, mutta en pysty juoksemaan.
Illan hämärtyessä oloni alkaa helpottaa ja katsoessani takassa hiljalleen sammuvaa liekkiä Peeta sipaisee poskeani. En edes huomannut, että Peeta oli poistunut viereltäni. Hän ojentaa minulle kupillisen teetä, jossa on mintunlehtiä.
Ne muistuttavat areenasta, mutta samalla mieleeni pilkahtaa jälleen Haymitchin ääni:
"Pysykää hengissä."Emme koskaan suunnittelleet Haymitchin eloon jäämistä. Ensin hän päätti pitää hengissä minut, sitten lupauksen kautta Peetan. Myöhemmin taas minut. Meidät. Se ei ollut koskaan Haymitch, jonka tarkoitus oli pysyä hengissä. Ei koskaan. Ehkä näin on parempi.
Tartun kiinni Peetaa kädestä ja yritän hymyillä. Peeta ottaa minut uudelleen syliinsä ja tiedän hänen ymmärtävän. Haymitch tahtoi, että me elämme.