Kirjoittaja Aihe: Hulluus ennen hyppyä l k-11  (Luettu 1472 kertaa)

Unetar

  • ***
  • Viestejä: 38
Hulluus ennen hyppyä l k-11
« : 27.04.2016 15:43:11 »

Nimi: Hulluus ennen hyppyä
Kirjoittaja: Unetar
Ikäraja: k-11 (?)
Varoitukset: Tulkinnanvarainen itsetuhoisuus

A/N: Idea vain pläiskähti mieleeni lukiessani normaalisti viestejä ja sieltä pomppasi vain yksi sana etualalle "poissa". Jotenkin sain siitä vääristettyä tällaisen... Ei ensimmäistä kertaa yhtä vinksallaan oleva henkilö päähenkilönä, eikä varmaan viimeinenkään. Yllättävän vähän kuitenkaan on näkyvissä mitään ja teksti on tosiaan tulkinnanvarainen. Mikä tahansa oletus on yhtä hyvä kuin omani.
Ensimmäinen minkä olen varmaan ikinä postannut finfanfuniin, mutta tällä on hyvä aloittaa.  ;D

---


Hulluus ennen hyppyä


“En haluaisi joutua kertomaan tätä, mutta hän on… Hän on poissa. Olen todella pahoillani. Me olemme täällä sinua varten ja…”
Teistä ainoan ihmisen, jota tapasin kuunnella, sanat ovat minulle tyhjiä ja merkityksettömiä. Pelkkiä valheita. (Kuinka sinä kehtaat valehdella?) Ne hukkuvat pimeyteen.

Hän poissa…? Mitenkä niin poissa? Hän on täällä. Vieläkin. Ei hän ole lähtenyt. Tunnen sen. Tunnen hänet ja tiedän, ettei hän jättäisi minua ja vain lähtisi. Se ei ole hänen tapaistaan. Kukaan ei kuitenkaan uskoisi minua.
Te ette näe, kuinka hyvin tunnen hänet todella - hänen tapaansa, eleensä ja asiansa. Olen aina nähnyt hänen lävitseen. Tiedän asioita, joita te ette. Ette te voi. Te näette hänet vain hirviönä.


***

"Sinun hyväksesi." Te sanotte kun pakotatte minut poistumaan. Poistumaan ainoasta paikasta, josta hän minua osaisi etsiä.
Kuinka itsekeskeistä onkaan raahata minut kaupungille. Teidän seuraksenne. Huvittelemaan.
Se on kuitenkin varma keino saada minut pois hänen luotaan. Ulottuviltaan. Ja te “haluatte viettää aikaa kanssani”, kuten sen niin kauniisti muotoilette. En usko hetkeäkään. Sillä te ette tiedä suruani ja tuskaani. Te ette tiedä millaista on mennä ulos ja nähdä paikat, joissa aiemmin olin hänen kanssaan.

Ette te voi pakottaa minua lähtemään, ajattelen sulkeutuessani huoneeseeni.
Se ei kuitenkaan toimi, sillä teillä on keinonne. Vihaan niitä ja teitä, mutta en voi olla tottelematta. Lyötte liian kovia ammuksia, joiden tieltä en voi väistyä.

Ja niin päädyn seuraamaan teitä päivisin. Onnettomana ja kahlittuna, jota te ette voi ymmärtää.

***

Te ette tiedä mitään. Sillä voin yhä keskustella hänen kanssaan. Öisin. Kun kaikki teistä ovat liian väsyneitä vahtimaan minua - kyllä, tiedän teidän tekevän sitä - ja saan viimeinkin vapauden tehdä mitä haluan. Saan taas kuunnella hänen sanojaan..
Sama tuttu röyhkeä ääni kaikuu korvissani vielä aamulla. Rakastan sitä ja rakastan häntä. (Vastoin kaikkia odotuksianne.)

Olette kaikki huolestuneita minusta aamuisin. Muulloinkin, mutta etenkin aamuisin.
Olen väsynyt, äreä ja hiljainen. Kaikkea sitä mitä en ennen ollut.
Ja te ihmettelette miksi ja miksi ja miksi. En pääse pakoon sitä kysymystä. Te vain heitätte sen kasvoilleni uudestaan ja uudestaan kovalla - liian, liian kovalla - äänellänne ja en pääse sitä pakoon. Enkä osaa vastata. En tiedä haluaisinko edes vastata, vaikka osaisinkin.

***


Lopulta saatte selville salaisuuteni ja takavarikoitte puhelimeni.

"Se on huonoksi sinulle", sanotte kaikki kuorossa, täydellisessä harmoniassa. Olettte kaikki lyöttäytyneet minua vastaan ja en kestä sitä. Mutta annan sen olla. Teidän petturuutenne ei ole mitään hänen poissaolonsa tuoman tuskan rinnalla. Ei mitään. Ja minun pitää vain löytää uusi tapa kommunikoida.
Yritän ja yritän ja yritän.
Mitä kauemmin olen puhumatta hänelle sitä enemmän tuska minua korventaa. Mitä enemmän se korventaa niin sitä pahemmin haluan yrittää.
 
Ja teidän jatkuva kyttäämisenne ei auta. Ette luota minuun. Ette “hänen minuun”, kuten minusta nykyään puhutte. Luulette, etten kuule kuinka kuiskitte suljettujen ovien takana. Minä kuulen ja minä tiedän. Ette pidä minua enää itsenäni.
“Hänen vaikutuksensa näkyvät”, kuiskaatte hiljaa toisillenne - lohduttelevasti. Se on silkkaa valhetta. Olen aina ollut tällainen. Hän vain herätti minusta sen. Salli sen. Hyväksyi minut. Eikä yrittänyt muuttaa minua.

Sitä te teette. Etsitte jatkuvasti muutosta minusta. Kuin “entinen minä” voisi palata ja kaikki olisi taas hyvin. Ette te ymmärrä.

***

Lopulta teidän heltyessänne löydän sen.

Valehtelu. Se on ratkaisu. Se kuitenkin iljettää minua. Olen aina inhonnut sitä. Valehtelu on käärmemäistä ja liian kieroa. Minulla ei ole vaihtoehtoja. Ei enää. Olette evänneet ne. Ja minä vain haluan löytää hänet. Hän on ainoa, joka saa ajatuksiini jotain järkeä. Ainoa, joka saa minut tuntemaan oloni itsekseni. Kokonaiseksi.

Sen ansiosta luulette kaiken olevan jo paremmin. Oikein. Että pari viikkoa normaalia käytöstä on saanut minut unohtamaan hänet. Kuinka voisin ikinä unohtaa häntä?
Ei. Se ei ole asia ollenkaan. Olen keksinyt keinon paeta ja päästä hänen luokseen. Löytää hänet ja päästä teidän manipuloivasta otteesta irti.

Sillä sitä te teette. Manipuloitte. Yritätte satuttaa minua ja saada minut vihaamaan häntä. Se ei onnistu. Ei koskaan.
Teidän petturi hymynne kuitenkin nielee kaiken ja jokainen kerta nyökätessäni ja hymyillessäni teidän hymynne vain leviävät. Näkökentässäni ne vain vinoutuvat ja vääristyvät ja ovat täynnä pahuutta ja ilkeyttä.

***

Viimein yöllä kuiskaan tähdille, toivoen niiden kuljettavan viestin kaivatulleni: "Näemme pian. On ollut kova ikävä, mutta älä huoli. Me näemme pian."

Ja viimeinen tekoni ennen hänen löytämistään on hypätä. Matka ei ole pitkä, vaikkakin yössä se näyttää siltä. Tuntuu siltä. Tiedän suorittaneeni hypyn aiemminkin. Kesällä yhdessä muiden kanssa hyppäsimme tunteaksemme.Silloin olimme kaiken valloittajia. Voittajia. Olimme huumautuneet, suorastaan juopuneet, tunteista.

Enää ei ole euforiaa päihdyttämässä. Ja silloin kaikki muuttuu, vääristyy.  Matka näyttää pidentyneen sysipimeässä marraskuussa vähintään kaksinkertaiseksi.

(Ja pieni piipertävä raukkamaisuuden ääni päässä kutsuu tätä hulluudeksi.)


 Hyppään ja lennän.