Ylläpito, siirtäkää, jos tunkasin väärään paikkaan, en ollut ihan varma!
Nimi: Sisarukset
Kirjoittaja: Ooka
Beta: Word
Genre: Mystery, lievä horror
Ikäraja: Sallittu
Fandom: Skandinaavinen mytologia
Hahmot: Fenrir, Sleipnir, Jormungand & Hel
Paritus: -
Luvut: Oneshot
Varoitukset: -
Yhteenveto: Kirjoittajan oma näkemys Lokin neljästä lapsesta.
Tekijänoikeudet: Vain teksti ja idea ovat omiani. Hahmot kuuluvat itselleen ja en tee tällä rahaa. Tarina on fiktiivinen.
A/N: Hurahdin sitten taas vaihteeksi mytologian pariin :') Alunperin kirjoitin kaksi raapaletta Fenriristä, kun törmäsin häneen sattumalta netissä. Sitten sain idean kirjoittaa muistakin. Helin pätkä harmittaa hieman, se ei tunnu ihan omalta tekstiltä, mutta en ala uuttakaan tekemään.. Tämä on jo viikon verran vanha ja julkaistu blogiini, mutta nyt vasta sain aikaseks pistää tännekin.
♦♢♦♢♦♢♦♢♦♢♦
Sisarukset
Fenrir
Yötäkin mustempi karva, joka oli karheaa. Siitä jäisi sormiin varmasti tikkuja, jos silittäisi.
Kullanhohtoiset silmät. Iiriksiä reunusti tulenoranssi. Ne olivat kauniit. Ei haitannut, että silmiä sävytti suunnaton raivo. Vain hullu olisi mennyt lähelle.
Valkeat ja terävät hampaat kiilsivät valossa. Huulien välistä tippui tahmeaa sylkeä, joka vaahtosi valkoisena.
Jokainen lihas oli jännittynyt äärimmilleen. Holtitonta tärinää. Halu hyökätä. Halu juosta. Halu raadella. Halu vapauteen.
Nilkoissa kannettiin kahleita. Silkinkevyitä ja –ohuita. Silti ne hidastivat ja kahlitsivat jotain niinkin suurta.
Kumea, koko maailmaa vavisuttava ääntely. Painavat askeleet, mutta maahan ei jäänyt jälkiä.
Suuri ja pelätty olento, jonka jumalat kahlitsivat. Juuri nyt se oli vapautunut.
Sumua, paksua ja valkeanharmaata. Jos seisoisi ihan hiljaa paikallaan, saattaisi nähdä tiivistyneen vesihöyryn aaltoilevan. Sellaista hetkeä ei kuitenkaan tulisi hetkeen.
Ilmassa kuului raskasta – kumeaa, hengitystä. Kahleet kilahtelivat jokaisella raskaalla askeleella, joka jätti maanpinnan värähtelemään.
Askeleet tulivat lähemmäs koko ajan. Kumea hengitys kuului korkealta yläpuolelta. Ketjujen kalina särkyi. Tekisi vain mieli sulkea korvansa.
Jos katsoisi tarkkaan, niin paksua sumuseinämää vasten alkaisi erottua suuri hahmo. Suurempi kuin yksikään näkemistämme vuorista. Tummempi kuin pimeinkään yö.
Tummuutta vasten erottui pikkuhiljaa kirkasta hohtoa. Olennon kullankeltaiset silmät hehkuivat. Raivosta.
Ilmaa leikkasi korvia riipivä murina. Maa tärisi ja kaikki lähietäisyydellä pakeni. Tuho lähestyi maailmaa. Hiljaa. Väistämättä. Salakavalasti.
Sleipnir
Kahdeksan vahvaa jalkaa takoivat maata. Kaviot kuorivat maanpintaa ja ajoittain mahtavan olennon takana lensi muutama ruohotupsu, jotka kertoivat takovasta voimasta.
Karva kiilsi valossa lähes valkoisena, paikoitellen jopa soikaten. Tumma ja pitkä harja hulmusi tuultakin nopeammassa vauhdissa.
Ori kykeni ylittämään kaikki esteet ja kulkemaan satojen soturien sielujen kanssa Valhallan ja eri maailmojen väliä. Mikään ei voinut pysäyttää oria.
Mahtavan orin salaisuus piili osittain sen hampaisiin kaiverretuissa riimuissa, jotka antoivat sille käsittämättömät voimat. Osittain voimat johtuivat orin isästä, valtavasta Svadilfarista.
Ori kantoi kultaisia varusteitaan ylpeydellä. Suitset kehystivät jykevän pään ja korostivat ruskeita silmiä. Kultaisessa satulassa se kantoi itse Odinia.
Sleipnir oli kaunis.
Jormungand
Odin heitti mereen pienen käärmeenpoikasen, joka kasvoi hurjaa vauhtia. Pian se oli niin iso, että pystyi kiertämään maailman ja puremaan omaa häntäänsä.
käärmeen suomut olivat tummat kuin sitä ympäröivä meri. Sen kellertävät silmät hohtivat pimeydessä. Myrkkyhampaillaan se olisi voinut myrkyttää koko meren. Se kantoi kuitenkin vain kaunaa jumalalle, joka oli sen mereen heittänytkin.
Se kohtasi ihmisiä ja jokainen pääsi hengestään. Se upotti monia laivoja ja sylki myrkkyä, johon kuoli ennen kymmenettä taka-askelta.
Lopulta se kohtasi voittajansa, kruununprinssin. He kohtasivat kolme kertaa ja kolmas kerta koitui molempien kohtaloksi.
Taistelu, jossa he saivat surmansa, vaati muitakin uhreja. Se oli kuitenkin uuden alkua.
Hel
Sisaruskatraan nuorimmainen sai varttua manalassa ja nousta samalla sen valtaan. Odin määräsi hänen tehtäväkseen vanhuuteen ja sairauksiin kuolleista huolehtimisen. Raskas tehtävä lankesi nuorelle naiselle.
Katastrofin, kulkutaudin tai vaikean sairauden tullessa ajatukset kääntyivät manalan kammottavaan hallitsijattareen. Toinen puoli hänen kehostaan oli yhtä kaunis kuin isällään Lokilla, mutta toinen puoli oli osittain paljasta luurankoa ja osittain mätänevää lihaa. Valkoinen kaapu kietoi valtiattaren syleilyynsä.
Hän nousee valtakunnastaan armeijansa kanssa suureen taisteluun, jossa monet saavat hänen kautta surmansa. Hän kylvää tuhoa ja kärsimystä kaikkialla. Kukaan ei ihmetellyt Odinin päätöstä menneisyydessä, Hel kuului manalaan.
Uuden alunkin jälkeen hänet muistetaan muiden jumalien tavoin. He elävät aina.
♦♢♦♢♦♢♦♢♦♢♦
