Ei kissan nimi voi olla KanelipullaFandom: Animorphs
Genre: Kevyt draama huumorilla?
Kirjoittaja: pistoolisankari
Paritus: Ax/Marco
Ikäraja: S
Kuvaus: Ax ja Marco adoptoivat löytökissan. Kaksi, jos tarkkoja ollaan. Osallistuu haasteeseen
Teelusikan Tunneskaala (tunteella hellyys (en kyllä tiedä miten kovasti se näkyy tässä. Höh)).
Vastuunvapaus: Teksti kuuluu minulle, hahmot ja alkuperäinen tarina kuuluvat luonnollisesti aivan muille tahoille, Ax ja Marco kuuluvat toisilleen enkä saa tästä rahaa tai mitään muutakaan.
A/N: Idean minä närpin tumblrista. Teki mieli kirjoittaa jotain tosi kevyttä ja iloista ja, no, Marco ja sen alienpoikaystävä on ihania. En oo nukkunu johonkin kolmeenkymmeneen tuntiin nii virheitä varmaa on.
Jotenkin hirveen tuottelias yö nytte. Hmh. Tää on tosiaan toinen teksti tältä yöltä.Ei kissan nimi voi olla KanelipullaMe otimme Axin kanssa löytökissanpennun. Se oli surkea harmaanruskea otus, joka näytti enemmän rotalta kuin kissalta. Minä ehdotin, että voisimme nimetä sen Davidiksi, ja Ax katsoi minua niin murhaavasti, että suljin suuni.
’’No, jos se ei ole David, niin mikä sen nimi on?’’ minä kysyin huvittuneena ajaessamme kotia kohti. Ax murjotti pelkääjänpaikalla, ja tökki mielenosoituksellisesti radiota, vaihdellen kanavia päättömästi. Hän vihasi ihmisten musiikkia. Minä naurahdin. Kissa rääkäisi ja Ax säikähti sitä niin, että melkein hyppäsi ilmaan. Nauroin ääneen.
Ax kantoi kissan kantokopassa olohuoneeseen, ja päästi sen sitten vapaaksi. Lähdin tekemään itselleni voileipää, ja kun palasin, Ax kykki lattialla andaliitinhahmossaan huitoen sohvanalusta.
’’Joko kissalla on nimi?’’ minä kysyin.
<Se on Kanelipulla>, Ax ilmoitti.
’’Et sinä voi nimetä kissaa Kanelipullaksi’’, minä hihitin.
<No ei se taatusti Davidkaan ole>, Ax totesi puolustelevasti. Istuin sohvalle, ja uskokaa tai älkää, kissa kiipesi sohvan alta oma-aloitteisesti syliini. Ax näytti pettyneeltä.
’’Jaa Kanelipulla vai?’’ sanoin maireasti.
Kanelipulla toden teolla pelkäsi Axia. Selvä, olihan Ax sentään kaksimetrinen peurakentauriskorpionihybridi, mutta silti. Kissojenhan piti olla fiksuja eläimiä.
’’Ehkä sinun ei olisi pitänyt nimetä sitä Kanelipullaksi. Se luulee, että aiot syödä sen’’, totesin, kun Kanelipulla jälleen kerran kiipesi olkapäälleni ja piiloutui hiusteni sekaan.
<Hah-hah>, Ax vastasi ja ilmoitti lähtevänsä ''käymään jossain'' myöhemmin.
Hän palasi vasta illalla, mukanaan toinen kissanpentu. Sillä oli pitkä, vaalea ja sileä turkki ja meripihkasilmät. Eikä se rääkynyt.
<Tämä on James>, Ax ilmoitti ja laski kissanpennun vapaaksi olohuoneeseen. Minua nauratti.
’’Hölmö’’, huokaisin ja painoin suudelman Axin otsalle. Nyt Ax puolestaan pyöräytti silmiään, mutta hymyili sitten kummaa andaliitinhymyään.
Jamesin saapuminen teki Kanelipullasta rauhallisemman, eikä se viikon kuluttua enää edes säikkynyt Axia. Niinpä me kaikki neljä pystyimme katsomaan televisiota samaan aikaan.
<Minä luulin, että ihmiset ovat monimutkaisia, mutta nyt kun olen tutustunut kissoihin…>, Ax mutisi rapsuttaen hajamielisesti Kanelipullan korvantaustaa. James kiehnäsi minun jalkaani vasten, ja nostin sen syliini.
’’Sanopa muuta’’.