Author: Neiti Syksy
Fandom: Taru Sormusten Herrasta
Rating: Sallittu
Genre: Hitusen angstia
Characters: Merri ja Pippin
Disclaimer: Tolkienille kaikki kunnia luodusta maailmasta, en omista mitään kyseisen tekstin miljööstä tai henkilöistä.
Haasteet: Tämä osallistuu Vuosi raapalehtien
A/N: Hyvää syntymäpäivää
LillaMyylle! <3 Kirjoitin tämän ihan vain sinulle ja halusin rikkoa uutta fandomia. Toivottavasti tykkäät!
Varoituksen sana: en ole katsonut leffoja aikoihin ja kirjankin olen lukenut kauan, kauan sitten. Tämä on ensimmäinen ikinä tästä fandomista julkaisemani pieni pätkä. Ensiksi ajattelin kirjoittaa jotain AU-verseä, koska silloin ei olisi välttämättä tarvinnut välittää hahmojen IC-puolesta, mutta se taas olisi vaatinut pidemmän, paljon pidemmän tekstin. Joten kompromissina kirjoitin nämä kolme raapaletta (100, 100 ja 150)! Pahoittelen hyvin paljon, koska minulla ei tosiaan ole minkäänlaisia muistikuvia (muuta kuin että rakastan tätä kaksikkoa) ja nyt minua vähän jännittää mutta mutta. Enjoy!
*********************************************************
Pimeys hetkeksi väistyy
Oli niin vihreää. Joka puolella oli pehmeä, ihana vihreys ja kukkuloiden takaa kaikui musiikki. Sellainen musiikki, joka saisi Andinpoika Gamginkin tanssimaan. Elämäniloista, riehakasta – kaikki oli niin tavattoman valoisaa. Ei ollut pimeää huomista yön takana, odottamassa juhlien loppumista. Ruoka tuoksui virstojen päähän ja laulu kantautui metsän taakse.
Hän muisti väsymyksen jaloissaan, väsymyksen unisissaan silmissään. Nyt se oli kuitenkin jo osana eilistä, osana eilisen pimeyttä. Miksi hän mietti näin paljon? Nythän oli juhlat!
Kuljettuaan matkan verran juhlien keskipisteeseen, hämmästys oli valtava. Häntä juhlittiin Konnun pelastajana. Hän, joka pelasti pimeydeltä. Hän, josta tuli Konnun pormestari neljännen ajan koittaessa. Lisää kinkkua, sitä oli saatava.
*
”Merri?” kuiskaus kuului läheltä. ”Merri!”
Nukkuja havahtui ja säpsähti hereille. Pimeys oli vielä laskeutunut, auringon uinuessa hetken ennen huomista.
”Pippin?” Merrin koetti saada unen häviämään mielestään ja terävöittää katsettaan. ”Onko jokin hätänä? Joko me lähdemme? Missä muut ovat?”
”Älä panikoi, olemme edelleen Lothlórienissa ja muut nukkuvat”, Pippinin virne välkähti pimeässä. ”Minulla on vain nälkä. Mitä luulet, saataisiinkohan me jostain pientä välipalaa?”
”Nyt kun puhuit, minullakin on nälkä. Näin unta Konnun notkuvista ruokapöydistä ja kinkusta.”
”Kontu...”, Pippin vakavoitui hetken hiljaisuuteen. ”Näemmekö koskaan enää rakasta Kontua?”
He molemmat vaipuivat murheeseen ja suruun, pieneen pimeyteen.
Kunnes nälkä voitti.
*
”Tiedätkö, siinä unessa minusta tuli Konnun pormestari”, Merri selitti ystävälleen paljon, paljon myöhemmin. He olivat törmänneet ruoanhakureissullaan pariin haltiaan, jotka olivat tyrkänneet yöllistä välipalaa hobittien syliin (saadakseen heidät hetkeksi hiljaisiksi).
”Sinusta?” Pippin nauroi tukahtuneesti, yrittäen hillitä äänenvoimakkuutta. Hän ei voinut kuvitella Merriä pormestarina, kuten ei itseäänkään. He olivat kuin veljekset, joiden sielut olivat toheloita. Heistä ei saisi hyvällä tahdollakaan hyviä vastuuhenkilöitä, vaikka juhlia he osasivatkin piristää (usein pyytämättä).
”No minusta minusta! Ja pidot olivat valtavat. Ruokaa jokaista laatua jokaiselle”, Merri muisteli untansa. Uni oli jo nyt kovin kaukainen ja haparasti muistettava, mutta ruokaa unessa oli pakko olla ollut runsaasti. Kontu ilman ruokaa on syvä mahdottomuus.
Ystävykset puhelivat hiljaisella äänellä, muistellen Konnun hauskimpia tarinoita aina niin kauas asti, mistä laulut kertoivat. Kunnes torkahtivat kesken ja jäivät nukkumaan käpertyen muistoihin. Hetkeksi painava ahdistus oli hävinnyt rinnasta ja koti-ikävä helpottanut.
Kunnes aamu taas sarastaisi, tuoden sen saman pimeyden mukanaan takaisin.
