Ficin nimi: Luna rakastaa hänen silmiään
Kirjoittaja(t): Sindarin lapsi
Tyylilaji/Genre: Romace&Angst
Ikäraja:K11
Paritus/Päähenkilöt: Neville/Luna
Varoitukset: Kirjoitusvirheet, rajuhko väkivalta loppupuolella
Vastuunvapaus: Maailma, miljöö ja hahmot kuuluvat Rowlingille, leikittelen vain niillä. En saa rahallista korvausta.
A/N: Luin vähän aikaa sitten Neville ficin ja todella rakastuin uudelleen siihen poikaan
Idea lähti leppoisesta fluffy ficistä, mutta siitä tulikin jotain ihan muuta
Teksti saattaa olla tökeröä, sillä kirjoitin lopun
ensin, ja parin päivän päästä vasta alun.Henk.koht. lemppari kohta tästä ficissä on loppu :-*Toivottavasti pidätte!
Luna rakastaa hänen silmiään
”Sillä ei ole mitään väliä, että jalkasi nyrjähti Oikean siiven portaissa. Olet myöhässä, ja siitä seuraa rangaistus.”
”Mutta tänään on uuden vuoden ilta!”
”Sillä, herra Longbottom, ei ole mitään merkitystä. Te jäätte tänne kellon soitua puoleksi tunniksi, ja saatte sitten lähteä. Onko selvä?”
****
Kun Luna käveli ohi äänekkäästi kuiskailevan tyttöparven, hänen piti purra kieleensä, ettei olisi kääntynyt ympäri ja kertonut pahaa aavistamattomille tytöille heidän olevan täynnä narskuja. Niitä kiipeili heidän kiharretuissa hiuksissaan ja paljetti mekoissaan Hän oli juuri saanut valmiiksi isän pyytämän artikkelin narskujen etsimisestä pöytälaatikoista, siivouskomeroista ja nojatuolien pehmeistä saumoista. Hän puristi sitä tiukasti violetissa kansiossaan ja kirmaili juoksu askelin halki valtavan käytävän.
Oli uuden vuoden ilta. Kaikki oppilaat olivat siirtyneet makuusaleihinsa vaihtamaan hiostavat kouluvaatteet ohuisiin mekkoihin, hohtaviin paitoihin ja solmioihin, jotka syttyivät itsekseen tuleen. Oppilailla oli nyt jo lupa valua suureen saliin, jota oltiin koristeltu jo päivällisellä. Kukaan ei kuitenkaan ollut vielä mennyt, käytävällä kaikuivat vain Lunan askeleet. Hänen kuvajaisensa välkkyi käytävän valtavista, kultareunaisista peileistä.
****
Kun Neville tuskaisten minuuttien päästä sai hiljaisen nyökkäyksen McKarmivalta, hän säntäsi pakkaamaan reppuaan. Harry ja Ron Hermionen kanssa olivat luvanneet odottaa Suuren Salin edessä, mutta Neville oli vielä koulupuvussaan, hän ei ollut vieläkään päättänyt valitsisiko sinisen vai punaisen solmion (jotka molemmat syttyivät tuleen) ja hänen hiuksensa tarvitsivat vahvempia taikoja kuin kenenkään muun. Hän kiirehti raahaten jalkaansa perässään ulos luokkahuoneen ovesta. Käytävä oli vaarallisen hiljainen, kopisevat äänet jäivät vain velhon askelista. Kiire. Käännös vasempaan liemiluokkien kohdalla.
Kiire. ****
Luna asteli lempi ystäviään vastaan kun huomasi heidän kävelevän käytävällä. Ron oli tapansa mukaan pukeutunut mielenkiintoiseen asuun, josta Luna hieman jopa piti. Harryllä oli jälleen siistit ja asialliset vaatteet, joten hän ei erottunut liiemmin joukosta. Hermione näytti nätiltä tumman sinisessä kotelomekossa, Lunaa hymyilytti kun hän huomasi Ronin aina välillä vilkuilevan ruskeatukkaista noitaa. Luna halasi kaikkia ja vastaanotti katseet ja kysymykset hänen puvustaan. Noita nyökkäsi varovasti ja hymynkare levisi poskille, vastasi kysymyksiin vain lyhyellä tokaisulla ettei aikonut osallistua juhliin. Pettynyt kolmikko oli juuri lähdössä, kun Neville Longbottom juoksi käytävällä heitä vastaan raahaten jalkaansa perässään. Pojan otsaa kiersi hikirantu ja Ron rypisti kulmiaan.
”Neville, mitä sinulle oiken kävi, me odotettiin sinua varmaan puoli tuntia sitten ilmestymään makuusaliin!”
”Joo uskon! Mutta McKarmiva jätti minut jälki-istuntoon-” Nopea vilkaisu Lunaan ”-koska myöhästyin tunnilta tämän nyrjähtäneen jalkani kanssa!”
Hermione ja Harry nauroivat yhteen ääneen, Lunaakin hymyilytti. He pystyivät kuvittelemaan professorin ilmeen. Ron loi heille ärtyneen katseen ja laukoi Nevillelle:
”Et voi tulla mukaamme, et noilla vaatteilla! Lisäksi valmistautumiseesi menee tunteja, ja haluamme nähdä ainakin loppu ilotulituksen!”
****
Nevilleä ärsytti. Hiki valui karpaloina alas selkään, puku liimautui selkään. Kolmikko tuoksui puhtaalta ja näytti kauniilta, ja hän itsekin myönsi ettei voisi osallistua juhlaan. Hän oli juossut koko koulun halki vain saadakseen kieltävän vastauksen. Hän ei tahtonut viettää uutta vuotta yksin. Neville mainitsikin sen. Silloin pieni, siro, lintumainen ääni visersi aivan hänen vieressään.
”Jos et tahdo olla yksin, voit tulla mukaani katsomaan ilotulitusta linnan muurille.”
Neville nielaisi, eikä osannut sanoa miksi häntä hermostutti niin paljon.
****
Neville varasti pienen hetken ja vilkaisi.Luna katseli ilotulitteita ja ne heijastuivat hänen uskomattoman kauniista silmistään. Neville ei tiennyt, miksei ollut kiinnittänyt niihin ennen mitään huomiota. Ne olivat syvät kaivot, veden pyörrettä olisi voinut tuijottaa tuntikausia. Lunan lämmin hymy kääntyi Nevilleä päin ja tämä sulki silmänsä ja käänsi päänsä kohti räjähtelevää väriloistoa. Avatessaan ne hän huomasi ajattelevansa vain sitä, että ne eivät olisi milloinkaan niin kauniita kuin vieressään, kylmissään tärisevän tytön silmät.
”Neville”
Lunan ääni oli ujo ja epäleväinen. Hän otti askeleen kohti poikaa, joka vältteli katsettaan ja jonka keho seisoi lämpimänä patsaana aivan vieressään. Nevillen sydän hypähti pikkuisen, jatkoi sitten rytmiään aavistuksen nopeampana.
”Tämä on outoa”
Niin, tämä oli. Neville nosti leukaansa katseli nyt kattoon, jossa kiemurteli tuhansittain kivi köynnöksiä , jähmettyneinä ikuisesti paikalleen.
”Mutta-”
Pam Pam
sydän takoi
”Minusta sinun silmäsi ovat uskomattoman kauniit.”
Nevillen yli kaatui valtava huojennuksen aalto, mutta pieni osa hänen mielessään pettyi. Tämä kumartui Lunan yläpuolelle ja huomasi nyt vasta, miten pieneltä tämä näytti. Vaaleat kiharat ryöppysivät pienestä päästä harteille. Silmät tuijottivat suoraan takaisin, pelkäämättä, häpeämättä.
”Luna minä-”
Pam Pam
Ajatukset leikkivät omia leikkejään velhon aivoissa. Osa niistä halusi juosta pois, jättää pieni noita yksin katselemaan ilotulitteita. Osa halusi kiihkeästi, palavasti koskettaa tuota maidon kalpeaa poskea, jättää ehkä huulensa jäljet siihen. Osa vain halusi jatkaa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Pam Pam
”Sinulla on kylmä”
Neville halusi luovuttaa itselleen mitalin siitä hyvästä, että hänen äänensä ei paljastanut mitään, ei värissyt. Lunan kasvot nousivat kuun lailla kohti raketteja taas, täynnä rauhallisuutta ja hallittua epäilystä. Nevillen huomautus jäi leijumaan heidän välilleen, ja hänkin kääntyi vasten kivikaidetta. Hiljaisuus poltti puumerkit minuutteina hänen aivoihinsa, vailla minkäänlaista armoa. Luna ei vastannut.
****
Luna tuijotti vaaleanvihreää rakettia, mikä muuttui lohikäärmeeksi ja lensi muutamia sekunteja taivaalla. Hän pohti, miten se oli tehty. Hän kiinnitti siihen niin paljon huomiota kun vain pystyi, sillä ei halunnut antaa tilaa vieressä seisovan pojan tuoksulle ja lämmölle. Luna ei tiennyt ketään joka olisi tuoksunut niin hyvältä. Hän unohti tulitteet ja salli itselleen pienen nuuhkaisun. Hmm. Saniaisia ja yrttejä, pähkinöitä ja karkotettuja hirviöitä. Neville katseli raketteja ja imi alahuultaan. Hänen koulupukunsa oli hieman vinksallaan, Luna puristi sormensa nyrkkiin ettei korjaisi sitä.
Totta puhuakseen, Luna ei tiennyt mitä vastaisi. Hän ei ollut koskaan ennen tuntenut tälläistä. Se oli sekoitus häpeästä ja huumaavasta ilosta, joka pulppusi hänen rinnastaan sotkien paidan rinnukset. Lause oli hyvin tavallinen, jos sen olisi kysynyt Hermione tai Ron tai edes Harry, se ei olisi ollut kummempaa kuin toteamus. Mutta Neville ja hänen tuoksunsa. Pieni osa Lunasta kiertyi onnesta kehrääväksi kissaksi sisälle, sydämen ympärille: Neville oli huomannut hänen palelemisensa, hän välitti. Joten hän päätti kohdella poikaa reilusti ja avasi suunsa katse tällä kertaa punaisessa raketissa, joka muuttui varovaisesti jänikseksi.
”Niin, minun on kylmä. Mennään istumaan sisälle.”
Neville kohottautui ylös etukenostaan ja katsoi Lunaa nyökäten. Tämän kauniit, pienet mantelisilmät olivat epätyypillistä ujoutta täynnä, kun tämä tarjosi kättään tytölle. Tämä huomasi pienen narskun ilmestyvän takin liepeistä, kiipeävän pitkin Lunan käsivartta ja käpertyvän päälaelleen. Mutta se ei haitannut. Mikään ei haitannut. Kissa noidan sisällä kehräsi nyt kovemmin kuin koskaan.
****
He istuivat raskaalle kivipenkille, joka oli kuin viskattu vain paikalleen mahtavan ikkunan alle käytävän päähän. Neville tunsi jännityksen kohoavan pitkin kurkkuaan kielelle, ja sieltä ulos sanoina:
”Mitä pidät koulun vessoista?”
Mikä kysymys tuo oli? Neville moitti itseään, mutta samalla myötätuntoinen ääni aivoissa totesi kaksi seikkaa: Hänen oli pakko puhua jostain aiheesta ja Hän puhui nyt Lunan kanssa. Luna ymmärtäisi kyllä. Totisesti Lunan silmät syttyivät heti kun hän kuuli keskustelun aiheen. Riittävän outoa siis. Kuitenkin hänen vastauksensa sai Nevillen hieman hämilleen.
”Enpä oikeastaan pidä”
Hänen silmiinsä syntyi tummempi, surullisempi vivahde, hän vilkaisi poikaa ja laski katseensa sormiinsa. Neville hengitti rauhallisesti yrittäen päästä tytön ajatuksen juoksusta kiinni.
”En ole kertonut tästä kenellekään, en edes isälle. Ehkä tämä jotain on huomannut mutten usko. Hänellä on niin paljon töitäkin. En haluan rasittaa häntä enempää. ”
Luna ei enää reagoinut raketteihin vaan tuijotti eteenpäin lasittunein silmin. Nevillen valtasi halu puristaa noita syliinsä, mutta hän risti sormensa.
”Se tapahtui viime syksynä. Olin saanut koko viikon kirjeitä tuntemattomalta, hän kutsui itseään `ihailijaksi`.”
Nevillestä tuntui että hän tiesi mihin suuntaan tarina ajelehti. Viha alkoi pulputa mustana visvana hänen sydämestään.
”Minä oli ehkä hieman tyhmä, kun en kysynyt nimeäkään. Ihailija myönsi rakastavansa kirjoituksiani ja oli kuulemma tilannut joka lehden Saivartelijaa.”
Luna nyyhkäisi, velhon leukaperät kiristyivät.
”Ja minä menin sinne vessaan. Vessaan, joka on vastapäätä tähtitornia, aivan länsi päädyssä siis. Menin odottamaan kolmannen kopin eteen. Ja silloin ne tulivat. Monta mustakaapuista poikaa, en muista edes ketä he olivat. He ottivat kiinni minusta ja työnsivät pääni vessan pönttöön niin monta kertaa, että tunnuin hukkuvani. Lopuksi he kilpailivat kuka saa lyötyä pääni kovimmin vasten käsienpesualtaan kaakelia. Nenähän siinä varmaan murtui. ”
Nevillen oli niin vihainen että hänen kätensä tärisivät. Mihin oli kadonnut se rujo ja pitkä hampainen koululais-poika, joka meni pakoon kun näki vieraita ihmisiä? Neville täyttyi mustasta vihasta ja voimattomuuden tunteesta, hän ei ollut pystynyt tekemään mitään. Hän katsoi Lunaa, jonka silmistä pursusi pulleita kyyneleitä poskille, leukaan ja alas paitaan.
Hän ei ollut edes huomannut että Luna oli ollut tunneilta pois.Neville painoi kämmenet kasvoihinsa, oli sanoinkuvaamattoman pettynyt itseensä. Hänen kätensä tärisivät yhä, mutteivät vihasta vaan epätoivosta. Hän huomasi Lunan katsovan häntä, kyyneleet olivat jättäneet
tytön poskille irvokkaat uurteensa.
****
Miksi hän oli kertonut kaikista ihmisistä juuri Nevilelle? Luna ei osannut vastata. Hän oli vaan niin heikko nykyisin, suojamuuri oli auki kaikille jotka sisään halusivat, hän oli hajalla. Nevillen silmät olivat mustat raivosta, eikä Luna osannut arvioida syytä. Eihän hän olisi voinut tehdä mitään.
Muistot raastoivat. Kertominen tuntui sattuvan enemmän kuin kokeminen.
Luna muisti veressä uivat valkoiset kutrinsa. Hän oli ihmetellyt niitä ja miettinyt kenelle ne kuuluivat ja miksi ne olivat niin punaiset. Hän oli ihmetellyt myös miksi kaakeli hänen takanaan oli murtunut ja palasia oli levinnyt lattialle, jossa hän itsekin makasi. Neville suoristi kehonsa ja kääntyi Lunaa päin irrottamatta katsettaan silmistä. Hän nosti kätensä ja Luna tunsi pehmeän ja lämpimän käden poskellaan, se silitti.
Nevillen silmät täyttyivät kyynelistä, joista osa vuosi ylikin. Hänen silmänsä ovat niin kauniit. Hänen äänensä oli raskas ja väsynyt, luovuttanut.
”Nämä eivät kuulu tähän”
Ja samassa poika kumartui vasten tyttöä ja suuteli kyyneleet pois hänen poskiltaan.
A/N: Mitäs piditte?