Nimi: Oli mullakin sydän
Kirjoittaja: Altais
Ikäraja: K-11
Genre: darkfluff, ficlet-sarja
Paritus: Barty/Regulus, Sirius/James
Vastuuvapaus: En omista Potter-maailmaa tai -hahmoja, en tienaa tällä rahaa.
Haasteet: Halloween-haaste, FF100 (sana 093: Halloween)
Tiivistelmä: On Halloween-aaton aatto vuonna 1981. Siriuksella on kiire tapaamiseen, mutta nuoremmalla Barty Kyyryllä on asiaa.
Kirjoittajalta: Tämä on taas näitä pimeässä illassa syntyneitä ideoita, ja pitipä myös keksiä jotain ihanan angstista Halloween-teemalla haastetta ajatellen. Nämä lauantai-illan synkistelyt alkavat näemmä tulla tavaksi, toivottavasti ei haittaa kovasti. Lisäksi halusin kirjoittaa jotain parituksella Barty/Regulus, sekä kokeilla, miten irtoaisi darkfluff. Valtavan ihanan kuuloinen genre, noin muuten. Niin, ja tekstin otsikkohan on lainattu Vesalan kappaleesta Ei pystyny hengittää, joka ei muulla tapaa liity tämän ficin teemaan.
30.10.1981
I
Halloween-aattoa edeltävä ilta oli synkkä, mutta Siriuksen mieli oli valoisampi kuin pitkiin aikoihin. Kotinsa eteisessä hän veti ylleen mustan nahkatakin, piilotti taikasauvan farkkujen takataskuun ja astui ulos tihkusateiseen, jo pimenneeseen iltaan.
Tuulenpuuska tanssitti niitä muutamia, keltaisia lehtiä, jotka vielä eivät olleet liimaantuneet kiiltävään, vetiseen asfalttiin. Muutamissa jästitalojen ikkunoissa paloi vielä valot. Katulamppu sammui juuri Siriuksen kohdalla, sitten toinen. Se olisi voinut olla paha enne, ja Sirius olisi saattanut säikähtää sitä. Joissain toisissa olosuhteissa.
Hän oli säikkynyt kuukausia. Vilkuillut taakseen kaduilla kulkiessaan. Jännittynyt jokaisesta risahduksesta. Heräillyt öisin omituiseen tunteeseen, että hänen asunnossaan oli joku. Odottanut huonoja uutisia. Ei hän itsensä takia pelännyt. Ei, ei Sirius ollut sitä tyyppiä alkuunkaan. Mutta kun rakasti tarpeeksi, se sai myös pelkäämään pahinta.
Nyt Sirius oli matkalla tapaamiseen. Oli kiire, hän oli melkein myöhässä jo, ja tämä oli hoidettava kunnialla. Jamesin takia. Jamesin, joka halusi olla hänen. Oli hänen.
Hän hymyili muistellessaan eilistä ja Jamesin sanoja.
Sirius, minä olen valehdellut itselleni niin kauan, että enää en jaksa. Nyt, kun jokainen päivä saattaa olla viimeisemme, sinun pitää tietää tämä. Älä säikähdä, Lily tietää jo. Eikä tämä, mitä aion sanoa, sido sinua millään lailla. Mutta jos me selviämme tästä, minä, Lily ja Harry… Niin sitten, kun se on taas turvallista, me Lilyn kanssa jatkamme eteenpäin ystävinä, Harryn vanhempina ja… eri osoitteissa. Koska minun sydämeni kuuluu eräälle toiselle. Sinulle, Sirius. On kuulunut jo vuosia, mutta vasta nyt minulla on pokkaa kertoa se.
Sirius oli tiennyt heti kuultuaan Jamesin sanat. Tiennyt, ettei sellaista onnea voinut maailmalta pitää piilossa, vaikka juuri nyt avoimuus ja tunteiden näyttäminen saattoi maksaa monen ihmisen hengen. Jameskin oli tiennyt sen, ja kun he olivat viimein malttaneet irrottautua suudelmastaan, James oli vaatinut Siriusta vaihtamaan salaisuudenhaltijaa.
Sirius ei olisi halunnut, koska hän ei luottanut Jamesin henkeä kenenkään muun käsiin. Mutta James oli vaatimalla vaatinut. Sanonut Siriuksen olevan muuten liian suuressa vaarassa, eikä kuulemma voinut elää asian kanssa. Joten Siriuksen oli ollut suostuttava Jamesin takia. Milloin hän muka ikinä olisi osannut sanoa ei James Potterille?
James oli ehdottanut Kuutamoa, mutta Sirius ei luottanut tähän enää tarpeeksi. Peter olisi paljon turvallisempi vaihtoehto, Sirius sanoi. Eikö olisikin, James? Mieti nyt. Sellainen arka, harmiton reppana kun se on. Kuka ikinä osaisi epäillä?
Siksi Siriuksella oli nyt niin kiire. Piti tavata Peter.
II
Barty Kyyry, se nuorempi, seisoi kadun reunassa, nojasi selkänsä valtavan tammipuun kosteaan runkoon, ja katseli sen viimeisten lehtien hidasta matkaa asfalttiin. Takki oli kastunut sateessa odottelusta, ja kengätkin olivat säähän nähden väärät. Märät sukat liimautuivat varpaisiin, litimärkä tukka otsaan.
Barty kuivasi kasvoiltaan sadevettä, ei viitsinyt käyttää loitsuja kuivatellakseen itseään tai suojautuakseen sateelta, sillä mitä väliä sillä oikeastaan oli. Reguluksella oli ollut viimeisinä hetkinään kylmempi kuin hänellä, se oli varmaa. Nykyään kylmä ja märkä melkein kuin lohdutti Bartya, ikään kuin se olisi tuonut Reguluksen hiukan lähemmäs.
Barty laittoi kohmeisen käden takkinsa taskuun ja puristi nyrkkinsä sisään kylmän esineen. Se oli ollut hänellä kauan. Liian kauan. Yli kaksi vuotta jo. Yhtä kauan, kuin hän oli elänyt täällä ilman Regulusta, vaikka mitä elämää sekin nyt oli ollut?
Tämä esine hänen taskussaan oli ollut hänelle pääasiallinen syy elää, vaikkei siinä ensi kuulemalta ollut mitään järkeä. Niin se silti oli, oli ollut siitä kauheasta illasta asti, kun Reguluksen kotitonttu oli ilmestynyt hänen ovelleen, antanut hänelle sen esineen ja välittänyt Reguluksen hänelle jättämän viestin:
Kun luet tämän, minä olen jo poissa. Ole kiltti ja tuhoa tämä medaljonki minun puolestani, jos voit. Äläkä vihaa minua liikaa. Minä rakastin sinua loppuun asti, ja me tavataan vielä.
Mutta nyt se kirotun medaljonki oli edelleen hänellä, eikä hän ollut onnistunut tuhoamaan sitä. Helvetti, nyt hän vasta tiesi, mikä se oli.
Nyt hän seisoi tässä, odotti eikä muuta voinut. Odotti henkilöä, jota ei missään muissa olosuhteissa olisi halunnut tavata. Ihmistä, jonka hän joissain olosuhteissa olisi voinut ilokseen vaikka päästää kärsimyksistään. Sirius Mustaa. Tuota miestä, jolla oli vain yksi hyvä ominaisuus.
Ne silmät, joissa saattoi hetkittäin nähdä pienen välähdyksen Regulusta.
III
Kun kolmaskin peräkkäinen katulamppu sammui Siriuksen kohdalla, hänen oli pakko pysähtyä. Hän tuijotti kadun reunan pimeyteen. Tuolla puun juurella seisoi joku, ihan takuulla seisoi. Ensin Sirius luuli olleensa vain vainoharhainen, kuten niin monesti ennenkin, mutta kun hän katsoi uudelleen, hengitys salpautui. Käsi etsiytyi heti taikasauvan kahvalle. Joku lähestyi häntä. Sirius jähmettyi niille sijoilleen.
Helvetti. Se oli Kyyry. Se Reguluksen kaveri, puistattava jätkä. Miksi juuri nyt, kaikista hetkistä? Siriusta ei olisi lainkaan haitannut pikku välienselvittely lämpimikseen, jos hetki vain olisi ollut mikä tahansa muu. Mutta nyt hänellä oli kiire. Kiireempi kuin vielä ikinä ennen.
”Musta”, Kyyry sanoi.
”Kerro sille pimeyden lordillesi, että kuolen oikein mielelläni joku toinen päivä. Mutta nyt minulla on kiire. Joten antaa heittää nyt, Kyyry.” Sirius yritti kuulostaa huolettomalta, vaikka oikeastaan Kyyryn ontto katse hiukan värisytti häntä.
”En ole täällä Pimeyden Lordin asialla”, Kyyry sanoi. Sirius tuhahti.
”Ja kenenkäs sitten, muka?”
”Se selviää sinulle, kunhan kuuntelet, mitä asiani koskee.” Kyyry puhui kalsealla, epämiellyttävällä tavalla, joka sai miettimään, mitä helvettiä Regulus tuossa muka oli nähnyt. Mutta jotain se oli nähnyt. Jotain aika paljon enemmän kai, kuin Sirius, tai kukaan muu.
”Hauska ajatus, että kuuntelisin sinua. Ottaen huomioon, että olet kuolonsyöjä, alhaisin tuntemani tyyppi noin muutenkin, ja kuten sanottu, minulla on kiire. Niin, että mikä saa sinut ajattelemaan, että vajoaisin niin alas, että kuuntelisin surkeita valheitasi?” Sirius tuijotti Kyyryä tiukasti silmien väliin haluten sillä ilmaista olevansa täydellisesti tilanteen tasalla.
”No, sanotaan näin, että jos se rakas Potterisi on sinulle yhtään tärkeä, sinun ainakin kannattasi kuunnella. Mutta oma valintasi, toki.”
Bartyn sanat kylmäsivät Siriusta, ja hänen kepeä mielialansa tipahti hetkessä pohjamutiin. Sitä Kyyryn ei tarvinnut kuitenkaan nähdä. Hän veti taikasauvan esiin ja puri hampaansa yhteen, mutta Kyyry ei kuitenkaan vaivautunut vastaamaan hänen eleeseensä. Sillä oli toinen käsi taskussa, toinen roikkui vapaana hänen sivullaan, ilman sauvaa.
”Mitä helvettiä tuo on tarkoittavinaan?” Sirius sanoi hampaidensa välitse. ”Sinä yrität vain vedättää minua. Ikään kuin sinä oikeasti tietäisit mistään mitään. Mutta jos luulet saavasi minusta jotain tietoja irti, yritä nyt sentään edes tosissasi.”
Kyyry katsoi häneen viileästi, mutta ei edelleenkään ottanut esiin omaa taikasauvaansa.
”En minä ehkä monta asiaa tiedä”, se sanoi. ”Mutta sen tiedän kuitenkin, että olet matkalla erääseen tapaamiseen. Sen rotan kanssa. Piskuilanin. Enkö olekin oikeassa? Äläkä suotta näytä tuolta. Kerron kyllä, mistä tiedän sen. Mutta ensin sinun pitää kuunnella minua. Sillä kuten sanottu: en halua tapella, vaan minulla on sinulle asiaa.”
Kun Kyyry sanoi rotta, sen äänessä kalskahti niin syvä halveksunta, että Sirius tahtomattaankin säpsähti.
”Mitä asiaa sinulla muka minulle on?” Sirius ärähti, mutta antoi sauvakätensä kuitenkin aavistuksen pudota. Kyyry tiesi hänen tapaavan kohta Peterin. Lisäksi tämä oli käyttänyt Peteristä sanaa rotta. Joten se oli oikeassa ainakin yhdessä asiassa: se tiesi jotain. Jotain, mitä sen ei missään nimessä olisi pitänyt voida tietää.
”Kaksikin asiaa. Mutta aloitetaan helpommasta. Siitä sinun tapaamisestasi. Eli, jos se kusipäinen ystäväsi Potter on sinulle rakas, kuten oletan että on, annan sinulle neuvon: jätä tapaamisesi väliin.”
”Miksi, jos saan kysyä?”
”Suoraan kysymykseen suora vastaus: koska rottaan ei voi luottaa.”
”Ja sinuunko voi?” Sirius sanoi pakottaen suustaan katkeran naurahduksen.
”Miten vaan. Kuten sanoin, valitset itse. Mutta jos kuitenkin menet tapaamiseesi, pyydä nyt hyvä mies ainakin rottaa näyttämään sinulle käsivartensa ennen kuin puhut sille. Tarkoitan nyt sitä vasenta käsivartta.” Kyyryn ääni ja katse olivat edelleen yhtä inhottavat kuin ennenkin, mutta yhtäkkiä Siriuksen vatsa oli täynnä jäistä vettä aivan muusta syystä.
Se tiesi. Se todella tiesi. Ja se oli tullut varoittamaan häntä. Peteristä. Viime hetkellä. Veri Siriuksen päässä kohisi liian kovaa, vaimensi ajatukset. Hän kuuli korvissaan oman, liian nopean sykkeensä. Kysymys kuului…
”Miksi, Kyyry? Tarkoitan… miksi sinä kerrot tämän? Minulle?” sanat tulivat ulos hänen suustaan paljon aiempia epävarmempina.
”Koska minä voin”, Kyyry sanoi.
”Ei kelpaa. Anna parempi selitys, niin saatan uskoakin. Mutta muuten en.”
Kyyry huokaisi. Katsoi maahan, hieroi kengänkärjellään vetistä nurmikkoa. Nosti sitten päänsä ja kohtasi Siriuksen katseen tyynenä.
”Saamasi pitää”, tämä sanoi hiljaa. ”Reguluksen takia. Tai puolesta, oikeastaan. Sillä näin Regulus olisi tässä tilanteessa tehnyt.”
IV
Sirius huomasi seisovansa Kyyryn kanssa lehtensä pudottaneen tammipuun alla. Reguluksen nimen kuullessaan hän oli tietenkin tuhahtanut halveksuvasti ja antanut ymmärtää, ettei veljellä ollut hänelle paskankaan väliä. Mutta se ei ollut totta, ja Kyyry taisi tietää sen sanomattakin. Tiesihän se Siriuksen rakkaudesta Jamesiinkin.
Niin että saattoihan se tietää myös, ettei Sirius ollut kahteen vuoteen viettänyt päivääkään toivomatta, että Regulus jonain päivänä koputtaisikin ovelle tai tulisi kadulla vastaan. Sillä hänen oli melkein mahdoton uskoa, että veli oli poissa. Kenen luvalla muka, helvetti sentään? Hän oli vanhempi, joten kyllä Reguluksen olisi kuulunut odottaa häntä, eikä mennä sillä lailla lähtemään ennen aikojaan.
Sillä sisimmässään Sirius tiesi, vaikkei halunnutkaan myöntää.
Mutta ehkä häntä ja Kyyryä yhdisti sittenkin jokin. Vastoin kaikkia odotuksia. Sillä nyt hän oli näkevinään tuon toisen silmissä tunnetilan, jonka ei ollut ajatellut sopivan niihin. Sen saman kaipauksen, jota hän itsekin tunsi, vaikka yritti peittää.
Sillä Regulus oli ollut kuolonsyöjä. Regulus oli ollut luihuisen tuvan kruunujalokivi, ja suvun hyvä poika. Se raukka, joka ei ollut koskaan uskaltanut tehdä mitä oikeasti halusi. Seurata Siriusta, jättää niitä taakseen. Tulla siksi, mikä sen olisi kuulunut saada olla.
Ja se kirpaisi. Edelleen, ja vielä enemmän kuin ennen. Sillä nyt oli myöhäistä. Yhtäkkiä oli myöhäistä, vaikka Sirius oli aina laskenut sen varaan, että aikaa oli rajattomasti. Hehän olivat kuolemattomia. Mustan veljekset, Regulus ja hän. Olkoon sota tai mitä tahansa, ei Sirius koskaan ollut ajatellut minkään peruuttamattoman voivan koskettaa heitä.
”Reguluksen puolesta?” Sirius toisti.
”Niin. Älä kuvittele, että minua muuten kiinnostaisi paskankaan vertaa, mitä sinulle tai sille tyhmänrohkealle poikaystävällesi käy. Mutta Regulus olisi välittänyt, ja siksi minä nyt olen tässä, halusin tai en.” Kyyryn kalsea ääni värähti hänen mainitessaan Reguluksen nimeltä.
”Kai sinä Kyyry tajuat, että tulet jäämään kiinni tuosta, ja se on sinun loppusi?” Sirius kysyi edelleen epäluuloisena.
”Tajuanpa hyvinkin.” Siriuksen sanat eivät vaikuttaneet tehneen häneen suurtakaan vaikutusta. ”Tämä on oma valintani, ja sen kanssa minä seison tai kaadun. Todennäköisimmin tuota jälkimmäistä.”
”Minä kun luulin, ettei sinun kaltaisellesi tyypille ole tässä maailmassa mitään sen arvokkaampaa, kuin se sinun mielipuolinen lordisi, ja sen nuoleskelu henkeen ja vereen?” Sirius heitti.
”Niin minäkin kai joskus luulin”, Kyyry sanoi. ”Mutta Pimeyden Lordin ei olisi pitänyt viedä Regulusta. Siinä se teki virheen, joka toivon mukaan koituu vielä sen viimeiseksi.”
Sirius värähti Kyyryn sanoista, ja se huomasi sen. Sirius ei ollut aikonut näyttää sille minkäänlaista heikkoutta, mutta ehkei sillä ollut väliä. Sillä tuon toisenkin huolellinen pokerinaama rakoili jo.
”Regulus on siis…” Sirius aloitti pystymättä sanomaan lausettaan loppuun. Pystymättä sanomaan sitä sanaa.
”Niin.”
”Ja sinä tiedät, mitä hänelle tapahtui?”
”Tiedän. Nyt. Vaikka sen selvittämiseen menikin melkein kaksi vuotta.”
”Hyvä on. Minä kuuntelen. Mikä se toinen asiasi oli?”
V
Nyt oli aika. Barty veti nyrkkiin puristetun käden taskustaan ja antoi Mustan nähdä, mitä sen sisällä oli. Kultainen medaljonki oli painava ja kylmäävä hänen jo valmiiksi jäistä kämmentään vasten.
Mustan katse kysyi, että mitä helvettiä, joten Barty kertoi jo ennen, kuin tämä oli ehtinyt kysyäkään. Kun Musta katsoi tuolla lailla, se muistutti Regulusta enemmän kuin vielä koskaan ennen, ja se teki kaikesta helpompaa kestää.
Hän kaivoi toisesta taskustaan esiin viestin. Sen, jonka etsiminen oli vienyt ne kaksi vuotta, ja melkein hänen oman henkensäkin. Mutta sitä hän ei ollut ollut valmis antamaan. Ei ihan vielä, ei ennen kuin olisi varmaa, että hän pystyisi täyttämään Reguluksen hänelle jättämän, viimeisen toiveen.
Hän antoi pienen kirjeen Mustan vapisevaan käteen. Sen toisen kirjeen. Sen, joka alkoi sanoilla Pimeyden Lordille.
Ja kun Musta luki, Barty näki tämän ilmeestä kaiken tarvittavan. Sillä vaikka Musta piti pokkansa, eikä alkanut vetistellä, sanat Reguluksen kirjeessä osuivat siihen käsinkosketeltavan lujaa. Barty tiesi täsmälleen, miltä Mustasta tuntui.
Musta tiesi sanomattakin, että Regulus oli poissa, eikä sitä käynyt enää kiistäminen. Ja Musta tiesi myös, että Regulus oli lähtiessään ollut jälleen samalla puolella sen kanssa. Se, mitä Musta ei tiennyt, oli tapa, jolla Regulus oli lähtenyt tästä maailmasta. Sitä sen ei tarvinnutkaan tietää, Barty ajatteli. Sen hän pitäisi omana tietonaan. Ensi kertaa elämässään hän tunsi alkeellista sääliä Mustaa kohtaan. Se olisi onnellisempi ilman sellaista tietoa.
”Mikä vitun hirnyrkki?” se kysyi aavemaisella, vapisevalla äänellä. Yritti vieläkin esittää kovaa jätkää.
”Siitä juuri saat ottaa selvää sen Potterisi kanssa. Etteköhän te näppärinä poikina saa sen aika pian selville. Kuin myös sen, miten sellainen tuhotaan.”
”Etkö nyt muka voi auttaa sen verran, että kertoisit? Sinä olet mennyttä miestä joka tapauksessa, joten samaan konkurssiin se menee.”
Barty naurahti koleasti. Mustahan oli oikeastaan aika hauska mies, kun siihen tutustui.
”Ongelma onkin vain siinä, etten minä tiedä. Ei Reguluskaan tiennyt. Mutta tiedän, että se pitää tuhota. Ja että sen täytyy olla tärkeää, ei Regulus minkään turhan jutun vuoksi ollut valmis –” yhtäkkiä hänkään ei pystynyt sanomaan sitä sanaa, vaikka äsken oli pitänyt Mustaa pehmona, kun se ei ollut pystynyt. Hän selvitti kurkkuaan ennen kuin jatkoi.
”Ja minä tosiaan sain tuon kirjeen käsiini vasta eilen”, hän selitti kuin puolustellen. ”Aioin toki ottaa asiasta itse selvää kaikessa rauhassa, mutta nyt aikani on käymässä vähiin. Sillä heti, kun sain kuulla Piskuilanin, sen rotan suunnitelmasta, katsoin parhaaksi toimia. Ja siksi olen nyt tässä. Joten ota tai jätä, Musta.”
Barty ojensi kättään, sitä, jossa medaljonki oli. Mustan silmät laajenivat järkytyksestä, mutta muutaman sekunnin harkittuaan se kuitenkin ojensi vapisevan kätensä, ja Barty antoi medaljongin pudota siihen. Olo keveni heti.
VI
”Pidä sitten mielessäsi, ettei tuo välttämättä ole ainoa laatuaan”, hän sanoi, kun Musta vain seisoi siinä ja tuijotti esinettä kädessään.
Se seisoi kauan hiljaa. Sade liimasi mustia suortuvia sen otsalle, ja ilman sitä omahyväistä virnettään se muistutti Regulusta koko ajan enemmän.
”Miksi sinä teet tämän?” Musta kuiskasi. ”Sillä sinä tulet kuolemaan tämän takia, Kyyry. Tajuat kai sinä sen?”
”Tajuan, kuten sanottu”, hän sanoi tyynesti. ”Niin tajusi Reguluskin, ja teki silti sen, mitä piti tehdä. Joten kun minä nyt pian tapaan hänet jälleen, enpä joudu liikaa häpeilemään itseäni hänen seurassaan.”
”Et kai väitä, että sinunlaisellasi kuolonsyöjälläkin on muka sydän?” Musta naurahti, mutta näytti Bartyn silmissä enemmänkin liikuttuneelta.
”En sentään”, Barty sanoi ja yritti hymyillä. ”Vaikka ehkä minulla joskus oli. Mutta nyt, kun Regulus on – tai no. Niin. Ei siitä sen enempää. Mutta vähän veikkaan, että sinun tilanteesi sen Potterin suhteen saattaa olla samanlainen, niin että jos et halua päätyä samaan jamaan kuin minä nyt –”
”Hyvä on, tajusin jo”, Musta sanoi silminnähden vaivaantuneena, mutta näkyi kuitenkin ymmärtäneen Bartyn pointin. Sen poskille nousi kevyt puna. ”Sanot siis, että Peter on – kuolonsyöjä?”
”Niin.”
”Oletan, että olet tästä varma?”
”Niin varma, kuin siitä asiasta voi olla. Mutta itse päätät, uskotko minua vai et.”
”Itse asiassa uskon”, Musta sanoi hitaasti, ja katsoi Bartya tutkivasti. ”Ja kuule Kyyry… kiitos.”
”Älä minua kiitä. Kiitä veljeäsi. Kuten jo sanoin, minua ei paskankaan vertaa kiinnosta, kuinka sinun käy, mutta Regulusta olisi kiinnostanut. Ja jos haluat osoittaa kiitollisuuttasi jotenkin, niin anna vaikka veljellesi jatkossa hiukan enemmän arvoa, kuin mitä olet tähän asti antanut.”
”Pidetään mielessä”, Sirius sanoi vaisusti. ”Kuule, kyllä minä… mitä Regulukseen tulee, niin kyllä minä kaikesta huolimatta –”
”Joo. Tiedän. Sama täällä.”
”Kyyry, kuule. Ehkä sinun pitäisi… lähteä minun matkaani, tai jotain. Jos olet kerran oikealla asialla –”
”Vitut”, Barty sanoi ja potkaisi tielle osunutta pikkukiveä. ”Niin kuin minä sitä haluaisin.”
”Kenen puolella sinä oikein olet?”
”En kenenkään, enää. Eiköhän tämä ollut tässä. Pidä huolta itsestäsi, ja siitä Potterista.”
”Pidetään. Ja Kyyry hei…”
”Mitä?”
”Ei mitään. Pidä itsesi miehenä.” Musta virnisti hänelle yllättävän tuttavallisesti.
”Loppuun asti. Ja hei… kerronko terveisiä Regulukselle?”
”Joo. Kerro vaan.”
VII
Kun Barty heräsi, kaikkialla ympärillä oli valkoista ja kirkasta. Hän räpytteli hetken aikaa silmiään, kunnes tottui valoon. Hän hapuili varovasti kädellään, ja tajusi koskettavansa valkoista hiekkaa. Sellaista, jota hän oli nähnyt joskus jästien mainoskuvastoissa, joita oli varastanut lehtiroskiksesta ja lueskellut salaa. Niitä sellaisia, joissa kaupattiin jästeille kaiken maailman lomamatkoja.
Ei hän ollut koskaan kehdannut paljastaa isälle, että olisi oikeastaan halunnut sellaiseen paikkaan katselemaan valkoista hiekkaa ja turkoosia merta. Mutta hän oli kuitenkin kertonut Regulukselle, joka ei ollut nauranut.
Sen sijaan Regulus oli sanonut, että jonain päivänä me Barty jätetään taakse kaikki tämä, ja häivytään. Yhdessä johonkin sellaiseen paikkaan, josta kukaan ei saa meitä.
Yhtäkkiä Barty tunsi sormet päänahassaan. Ne pudistelivat hänen hiuksiaan hellästi.
”Hei”, joku sanoi. ”Sinulla oli hiekkaa hiuksissa.”
Hän kohottautui puoliksi istumaan ja näki harmaat silmät. Ne toiset. Ne eniten kaipaamansa.
”Hei”, hän vastasi.
”Sinä sitten tulit”, Regulus sanoi ja hymyili. Vapautuneemmin ja ihanammin kuin vuosiin, tai ehkä koskaan.
”Niin.”
”Kiva, kun se kävi näin pian. Olikin jo hiukan ikävä.”
”Sama täällä”, Barty sanoi ja ajatteli, että olisi itkettänyt, mutta tämä paikka ei tainnut tuntea sellaista asiaa kuin itkeminen.
”Ai niin”, Regulus sanoi ja vakavoitui. ”Anteeksi siitä medaljongista. Oli vitun tyhmää jättää se sinulle muistamatta mainita, mikä se oli. Anteeksi oikeasti. Ei minua haittaa, vaikket olisikaan pystynyt hankkiutumaan eroon siitä. Itseäni saan syyttää. Mutta toisaalta, nyt kun olen tässä… ja kun vielä sinäkin olet siinä, niin… enpä tiedä, välitänkö edes. Pikkujuttuhan se.”
Jokin Reguluksen katseessa kertoi, ettei se ehkä ihan niin pikkujuttu ollut, kuin tämä sanoi. Mutta Barty hymyili ovelasti.
”Tyhmää sinulta oli mennä kuolemaan muistamatta mainita siitä minulle. Nimittäin arvaapa, oliko vittumaiset kaksi vuotta ilman sinua?”
”Kaksi vuotta?” Regulus hämmästyi. ”Niinkö kauan siitä on?”
”Joo, vähän ylikin jo. Mutta mitä siihen medaljonkiin tulee, niin ei, en onnistunut tuhoamaan sitä, mutta –”
Regulus ei onnistunut salaamaan pientä, pettynyttä huokausta, mutta Barty tönäisi häntä kevyesti.
”Älä siinä vielä huokaile. Piti sanomani, että jätin homman veljesi hoidettavaksi.”
”Siriuksen?” Regulus ällistyi, mutta nauroi heti perään. ”Älä kuseta. Tuota en usko ikinä. Sinäkö muka olisit mennyt puhumaan – hetkinen, Barty, sinäkö oikeasti olet mennyt puhumaan Siriuksen kanssa?”
”Olen.”
”Minun takiani?”
”Sinun takiasi.”
”Minä rakastan sinua.”
Reguluksen sanat tulivat tämän suusta helposti ja kivuttomasti, vaikkei tämä koskaan, milloinkaan ollut sanonut sitä ääneen ennen. Ei, vaikka Barty oli arvannutkin sen olevan niin. Ja olihan siinä kirjeessäkin lukenut niin.
”Joo, sama täällä.”
Barty kurkotti suutelemaan Regulusta. Ihan varovasti, kuin peläten tämän katoavan. Mutta kun ei kadonnut, suuteli kunnolla. Reguluksen käsi kietoutui hänen vyötäisilleen, ja he kaatuivat hiekalle.
”Ai niin. Veljesi käski sanoa terveisiä.”
”Eikä käskenyt. Sirius inhoaa minua.”
”Ei se siltä näyttänyt. Luulen, että silläkin on aika ikävä.”
”Vitut ole.”
Regulus oli aika pitkään hiljaa, ja piirteli sormellaan hajamielisiä kuvioita hiekkaan. Ne katosivat saman tien, mutta hän piirsi tilalle uusia.
”Kyllä Sirius aina pärjää”, se sanoi sitten, aika haikeaan sävyyn. ”Onhan sillä se James.”
”Joo”, Barty sanoi ja antoi etusormensa eksyä Reguluksen huulille. ”Ja sinulla on minut.”
Regulus puraisi hänen sormeaan kevyesti ja hymyili.
”Ja minulla on sinut.”
