Nimi: Edenin linnut
Päähenkilöt: Luna, Lorcan ja Rolf
Ikäraja: S
Varoitukset: Perheväkivaltaa (ei kuvailtu)
Summary: Mutta siivet ovat pettäneet, laulut paratiisista vaienneet, rikkorikit syövyttäneet aivot ja narksut tippuneet mistelikimpuista.
A/N: Biisi on Indican - lauluja paratiisista. Mun fanonissa Rolf on tosi symppis, niinpä teki vähän pahaa tehä siitä ilkimys :c +mulla on joku tapa heittää pilkkuja vähän sinne tänne, että yrittäkää pärjätä.
Edenin linnut
Kirkkaita värivaloja
raitoja sateenkaaresta
Rantoja jossain kaukana
haaveita varastettuja
Ei niitä koskaan omaksi saa
Se on kirkas. Niin kirkas valo, että sokaistuu ja joutuu siristelemään silmiänsä nähdäkseen jotakin. Se on aurinko. Ennen niin iloinen ja toivoa täynnä. Nykyään vain merkki siitä, että jaksoi seuraavaan päivään. Hän astuu paljain jaloin ulos, vaikka pikkukivet satuttavatkin jalkapohjia. Naisen posket ovat niin lommoilla, että silmät näyttävät epäluonnollisen isoilta. Mutta vaikka ne ovatkin samat silmät kuin vuosi sitten, ei niissä ole enää samoja ajatuksia ja uteliaisuutta. Vain Lunan hiukset elävät omaa entistä elämäänsä kevättuulen tahdissa. Nuori, ehkä viisitoistavuotias naiselta näyttävä poika takertuu äitiänsä käsivarresta, kuin pelkäen tämän menettävän tasapainonsa.
Edenin linnut oksalla
ne laulaa paratiisista
Kun niiden ääntä kuuntelee
niin kaiken tahtoo itselleen
Ja tietää ettei omaksi saa
"Katso Lorcan." Luna sanoo äänellä, joka on vain säälittävä kaiku entisestä ja osoittaa lintua puunoksalla. Pojalla on liian surullinen olemus, jonka Luna haluaa pois. Hän haluaa uskoa hyvään. Mutta siivet ovat pettäneet, laulut paratiisista vaienneet, rikkorikit syövyttäneet aivot ja narksut tippuneet mistelikimpuista. Nainen haluaa lapsensa uskovan hyvään, löytävän Ruttusarvisen niistaisikin hänen puolestaan, vaikka itse tuntee, kuinka pimeys verhoaa, lopulta nielaisee ja tappaa.
"Lintuja. Mitä niistä?" kuuluu takaa murahdus, joka saa niin äidin kuin pojankin sävähtämään. Mies, joka ennen oli iloinen, on vain varjo entisestään. Lorcan perääntyy pari askelta, vetäen äitinsä mukanaan.
"Ne ovat edenin lintuja", toteaa nainen hiljaa. Rolf ottaa lujaa kiinni Lunan hiuksista ja ärähtää:
"Kuuntele huora, ketään ei kiinnosta. Älä puhu olennoista. Onnistuit tappamaan Lysanderin viimeksi. Muistatko?"
Hän tönäisee vaimonsa maahan ja lähtee pois. Lorcan auttaa nyyhkyttävän äitinsä pystyyn.
Ja meitä virta vie niin nopeasti
siihen hukkuu moni lapsi
Ei kukaan kättä anna
jos siivet eivät kanna
virtaan vajoaa
"Lorcan", sanoo nainen särkyneellä äänellä.
"Niin äiti?"
"Edenin lintuja. Katso", hän vastaa ja osoittaa ikkunasta ulos. Luna ei ole edes koskenut ruokaansa. Rolf on sammuneena olohuoneessa, jotenka Lorcan uskaltaa kysyä:
"Mitä ne merkitsevät?" Naisen silmiin ilmestyy vuosien takainen pilke, kun hän aloittaa selittämään:
"Edenin linnut tulevat paratiisista. Siellä Lysander on. Lysander on varmasti lähettänyt nuo linnut vain meitä varten."
Lorcan katsoo äitiänsä ja sanoo: "Täytän ensiviikolla seitsemäntoista, niin kuin tiedät. Muutan pois."
Luna hymyilee. Aitoa onnellista hymyä. Hänen poikansa pääsisi pois täältä. Lorcanin ilme on vakava kun hän toteaa:
"Sain lisäpäiviä lomaani muuttoa varten. Ja sinä tulet mukaan."
Aivan kuin lapsen sadussa
jossa on toinen maailma
kaunis ja kultaa hohtava
Se särkyy kosketuksesta
"Hän ei lähde minnekään", kuuluu kylmä ääni ja ennen kuin kukaan ehtii reagoida, osuu punainen valosuihke Lunaan, joka kaatuu tuolillaan ja vaikertaa hiljaa sikiöasennossa. Lorcan ottaa sauvansa esille.
"Hah. Et sinä uskalla." Mutta Lorcan uskaltaa. Tärkeiden ihmisten vuoksi sitä tekee mitä tahansa. Katsoessaan äitiään, jonka poskiluu on turvonnut ja sininen, hän saa vihasta voimaa. Hänen äitiänsä ei kohdella enää ikinä huonosti. Hänen äitinsä, joka ennen oli niin iloinen, vei heidät tutkimusmatkoille, kertoi kiinnostavia tarinoita ja oli niin täynnä rakkautta. Tuo mies, jota Lorcan ei halunnut kutsua isäksi oli kohdellut Lunaa niin huonosti Lysanderin kuoleman jälkeen, että Lorcania kuvottaa. "Tainnutu", hän ärähtää ja ilmiintyy äitinsä kanssa pois - ensimmäiseen paikkaan jonka saa mieleensä.
Jos voisin lentää sinne löytäisin varmaan
Voisinpa lentää, kaiken löytäisin varmaan
Luna pysyy pystyssä vain, koska Lorcan tukee häntä. Kotikolon ovi heilahtaa auki ja lomalla oleva James katsoo heitä ja huutaa jotakin sisälle. Pian ulos juoksee Weasleyitä, sekä Ginny ja Harry jotka auttavat Lunan sisälle istumaan. Lorcan katsoo sohvalla istuvaa, tyhjyyteen tuijottavaa äitiänsä, johonka kukaan ei saa kontaktia yrityksistään huolimatta. Hän tietää, että hänen odotetaan sanovan jotakin. Ja hän todella yrittää, mutta ei saa sanoja suustaan. Lopulta hän toteaa vain: "Edenin linnut." ja saa aikaan heikon hymyn Lunan kasvoille.
Ja meitä virta vie niin nopeasti
siihen hukkuu moni lapsi
Ei kukaan kättä anna
jos siivet eivät kanna
virtaan vajoaa
