Nimi: Öiset maantiet (nukahda pelkääjän paikalle)
Kirjoittaja: Wisteria
Genre: draama, automatkaromantiikkaa
Ikäraja: S
Paritus: kertoja/Nati
Tiivistelmä: Kun Nati ajaa, se on seikkailu.Haasteet: Syysetydejä (
lainaus ja sen kaveriksi
kappale)
Gotta love lokakuu! II (ensimmäinen viikkohaaste)
A/N: Halusin tutustua näihin kahteen vähän enemmän ja parin haasteen innoittamana syntyi tällainen pieni automatkapätkä.
Öiset maantiet (nukahda pelkääjän paikalle)
"A trap is only a trap if you don't know about it. If you know about it, it's a challenge."
- China Mieville
Nati on aina ollut sitä mieltä, että elämässä ei ole mitään järkeä jos kaikki menee niin kuin sitä itse on joskus suunnitellut. Sen mielestä sekin on aivan hyväksyttävää, että sillä on sen kuolemantuomio, vaikka se on ihminen, joka sen viimeisenä ansaitsisi. En ole vielä oppinut ymmärtämään miksi Nati ajattelee niin, sillä se puhuu sairaudestaan niin harvoin. Se puhuu lähinnä silloin kun se ajaa ja on pimeää, koska sen on helpointa antaa sanojen kadota taakse jääviin kilometreihin. Sitä ei haittaa, vaikka minä nuokahtelen ja unohdan puolet sen sanomisista, sillä sille on tärkeintä että olen siinä, läsnä ja lähellä.
Eikä se silti aina uskalla sanoa kaikkea mitä se haluaisi. *
Olemme kahdenkymmenen ja Nati väittää olevansa ensimmäistä kertaa elämässään kehä kolmosen ulkopuolella, vaikka tiedän että sen lisäksi että liftasin muutama kuukausi sitten Turkuun sen kyydillä, se on käynyt Ruotsissa ja Kanariansaarilla ja luokkaretkellä Tallinnassa. Se kuitenkin väittää kovaa vastaan kun yritän sanoa että se huijaa, ja päätän antaa asian olla.
Nati tykkää kuunnella ajaessaan instrumentaalimusiikkia, enkä oikeastaan ymmärrä sen soittamista harmonisista melodioista muuta kuin sen, että ne ovat kamalan unettavia. Torkahtelen poski vasten ikkunalasia ja Nati ajaa kohti määränpäätään. En tarkkaan tiedä mihin olemme matkalla, koska se on kuulemma yllätys. En vielä tiedä sitäkään, että Nati haluaa ajaa sen takia että se nauttii siitä niin paljon.
Eikä se ole varma voiko se ajaa komiolääkkeiden kanssa. "Oliko sulla sitä jääteetä?" Nati kysyy kesken hiljaisuuden. Ojennan sille tölkkiä ja se irrottaa toisen kätensä ratista. Hipaisen sen sormia, kosketus on lämmin ja sillä hetkellä minua tympii kovasti kun joudun istumaan niin kaukana siitä.
"Kauanko vielä?" Kysyn ja jään katsomaan Natin kasvojen profiilia: terävää leukalinjaa ja suoraa nenää. Hymy saa sen poskipäät kohoamaan.
"Oot niin kärsimätön", se hymähtää ja pitää katseen tiessä. "Pikkulapsi."
Voisin teeskennellä loukkaantunutta mutta Nati on niin uskomattoman hyvännäköinen hymyillessään että minun tekisi painautua vasten sen vartaloa ja suudella. Meidän välissä sattuu kuitenkin olemaan joku hemmetin vaihdekeppi enkä halua aiheuttaa kolaria. En vain voi mitään sille, että tunnen olevani rakastuneempi kuin koskaan, ja Nati taitaa huomata sen.
"Viitsitkö hei katsoa sitä karttaa vähän? Mulla on sellainen tunne että käännyin väärään suuntaan", se sanoo ihan kuin yrityksenä saada minulle muuta ajateltavaa, jotta en vahingossakaan häiritsisi ja eksyttäisi meitä lisää.
Karttapaperi rapisee kun taittelen sitä auki, enkä oikein tiedä mitä etsiä. Väsymys painaa silmiä kiinni ja hämärässä on vaikea tihrustaa pientä tekstiä ja karttamerkkejä.
"Missä me edes ollaan?" Kysyn saamatta vieläkään selvää kartasta.
"Kun tietäisi. Mentiin ehkä Lohjan ohi. Tai Loimaan."
"Mä en saisi antaa sun ajaa kun et osaa perille ikinä", sanon vaikka en edes tiedä miten määritellä sana perillä. Ei Nati ole viitsinyt kertoa päämääräänsä.
"Mutta kun jos mä ajan, se on seikkailu", sanoja seuraa hivenen ilkikurinen virnistys.
Tämänlaisina hetkinä ihmettelen, miten edes onnistuin pääsemään Turkuun Natin kyydillä, mutta samaan aikaan olen onnellinen että niin kävi. Jos joku muu auto olisi ottanut minut kyytiin aikaisemmin, en olisi luultavasti koskaan tutustunut Natiin.
Lopulta auto kaartaa hiljaisen huoltoaseman pihaan. Horisontti on niellyt itseensä viimeisetkin auringonsäteet ja ilta pimennyt yöksi. En tiedä, kuinka monta kilometriä meillä on vielä ajettavana, ja Nati yrittää karkottaa haukotuksensa laihaan huoltoasemakahviin, jota se päätti ostaa meille molemmille. Sen haukotus kuitenkin tarttuu ja lopulta me molemmat haukottelemme ja naurammekin vähän väsymyksissämme. Nati kuitenkin vakavoituu pian ja minulla on paha aavistus että sen totisuus johtuu muustakin kuin siitä, että se on jo melkein juonut kahvinsa. Kehotan sitä ihmeessä hakemaan toisen, jotta se jaksaa ajaa, ja se tekee niin.
Palatessaan Nati vetää syvään henkeä ja istuu takaisin vastapäiselle tuolille. Se pitelee niin tiukasti kiinni ohuesta pahvisesta mukista että kahvi polttaa sormia. Se kerää rohkeutta johonkin, eikä minulla ole aavistustakaan mihin.
Ja sitten, aivan kuin sen alun perin olisi ollut tarkoitus sanoa jotain muuta, se puhuu:
"Mennäänkö kihloihin?"Hetkeen en ole varma kuulinko oikein ja taidan pelästyttää Natin.
"Siis, äh, sori, ei meidän tarvitse, jos sä et kestä tällaista mun kaltaista raakkua", se yrittää selitellä, ja minua alkaa naurattaa.
"Sä olet ihan hassu", olen harmissani siitä että en ylety halaamaan Natia pöydän yli, "voi rakas, tietysti mennään".
Hymyni sulattaa sen kasvot ja sen silmissä loistaa onnellisuus.
Siinä hetkessä en ehkä tule tajunneeksi mitä menen lupaamaan, mutta tiedän hyvin syyt miksi Nati epäröi ja miksi tämä lupaus merkitsee sille paljon. En vain osaa epäröidä samoista syistä tai ajatella järjellä. Minusta rakkaus on sellainen asia, jonka kannattaa antaa tapahtua jos se on tapahtuakseen, oli maailma sitä vastaan miten paljon tahansa. Hetken ehdin silti pelätä saaneeni meidät ansaan, mutta tuntuisi kummalliselta kutsua tätä ansaksi. Osaan aavistaa, mitä meillä on edessämme, mutta en vain ole täysin valmistautunut siihen.
Aivan kuten Nati varmasti sanoisi, me olemme seikkailu aivan kuin jokainen yhteinen automatkamme. Vaikka en ole aivan varma määränpäästä, luotan Natiin ja uskallan nukahtaa pelkääjän paikalle kun autoradiosta alkaa soida musiikki.