Title: Ajasta ja sen pakenemisesta
Author: Sanderra
Rating: S
Genre: ficletin verran lapsuuden ja aikuisuuden pohdiskelua
Summary: Sinä naurat taas.
A/N: Hmm. Tämä muodostui minäkertojaksi ihan ajattelematta, jotain uutta siis. Kirjoitin tämän hätäisesti, kun yhtäkkiä tajusin, että kukaan ei pysy lapsena ikuisesti. En tiedä miltä tää tulee aamulla, selkeällä mielellä luettuna näyttämään, mutta nyt oli jotenkin pakko saada tämä muotoiltua sanoiksi.
Sinä olet ihmeellinen.
Pienen pieni, uusi ja tuntematon.
Minä katson sinua ja laitan kätemme vierekkäin, minun sormeni ovat vakaat ja osaavat piirtää paperille taloja ja perheitä ja aurinkoja. Sinun nyrkkisi harovat uutta maailmaa ilman määränpäätä ja lyöt minua poskeen. Minä suutun vaikka se ei satu, ja myöhemmin kuulen, että et sinä tarkoittanut tehdä sitä.
Aikaa kuluu, ja sinä olet pieni ja minä olen pieni, mutta silti vähän suurempi, koska voin opettaa ja auttaa sinua. Osaan laittaa pipon päähäsi ja se menee joskus nurinpäin, mutta sinä vain naurat niin, että kaksi hammasta näkyy ja minä nauran niille.
Sinä olet niin pikkuinen, että minä voin kantaa sinua sylissä, ja myöhemmin reppuselässä kun et jaksa pikkujaloillasi kävellä.
Minä opetan sinua solmimaan kengännauhat, se on kunniatehtävä, ja kerron, miten päin kirjaa pidellään. Totun siihen, että kuljet perässäni joka paikkaan ja tökit minua vatsaan, kun yritän juoda vettä, jolloin vedän puolet nenääni, ja sinä naurat taas.
Sitten jotenkin huomaamatta, sinä kasvat ja vanhenet ja minä vanhenen myös, mutta samalla muutun pienemmäksi. Yhä minä opetan sinulle asioita, kuinka pyykkipulveria annostellaan, tai miten vuokrasopimus täytetään, mutta kohta sinä et enää tarvitse apua. Sinä olet aikuinen ja osaat jo kaiken, opit itse sen mitä et vielä tiedä, ja silti minä haluan kertoa, missä kahvilassa myydään lempikeksejäsi, joista et ole enää vuosiin pitänyt, tai neuvon käyttämään lapasia syystuulisissa illoissa.
Pyydän, että soitat illalla, kun olet taas kotona, koska minä olen liian kaukana enkä voi tavata sinua, ja sinä tuhahdat puhelimessa auton avainten kilistessä taustalla.
Minä haluan sanoa, että olen huolissani, mutta en sittenkään tee niin, koska ainoa oikea huoleni on se, että et olekaan enää se pieni paidanhelmassa roikkuja, jonka pipo putoaa vähän väliä vesilätäkköön.
Sinä olet lähellä, mutta silti liian kaukana minusta, näen sinut, ja samalla ikävöin niin, että itkettää. Haluan kertoa, kuinka tärkeä olet, mutta sinä nauraisit vaivautuneesti kaikkien hampaiden välkkyessä ja lähtisit vielä nopeammin.
Minä jään hiljaisuuteen ja murehdin, vaikka ei ole syytä sellaiseen. Sinä elät omaa elämääsi ja tiedät jo minkä väriset vaatteet voi pestä keskenään, ja teet niin kuin haluat, koska se on sinun valintasi, ja kuuntelet enää omia neuvojasi. Koska sinä pärjäät ilman minua.
Ja aina sinä lopulta soitat, kun pyydän, mutta et ole koskaan se, joka katkaisee puhelun ensimmäisenä.