Tekstin nimi: Sekunnit välissä
Kirjoittaja: Lyra
Ikäraja: S
Varoitukset: itsemurha
Summary: Joskus ylitseni lentää perhonen ja vahingossa kohotan kättäni, ennen kuin muistan, että ei ole mitään mitä tavoitella ja sormeni hipaisevat metallia.A/N: Sain
Kesälomaetydeistä tämän kuvan ja tämä teksti melkein kirjoitti itse itsensä.
SEKUNNIT VÄLISSÄ
Minä makaan keskellä niittyä ja katselen taivasta. Se on sininen, niin kuin se yleensä aina on, mutta aurinkoa ei näy. Se ei ole ihme. Kukaan ei ole jaksanut ohjelmoida auringon kiertoa tähän simulaattoriin. Taivas on sininen tai sitten se on harmaa. Tällä niityllä ei ole öitä tai aurinkoisia kesäpäiviä. Tällä niityllä on vain kukat, joita ei voi tuntea iholla ja taivas, joka aukenee korkealla, mutta jos kurottaa ylös voi tuntea metallin kylmän pinnan.
Niinpä minä makaan paikoillani ja kuvittelen iholleni tuulenvireen. Luulen muistavani, miltä kukat tuoksuivat ennen, mutta en osaa kuvitella sitä pieneen koppiin, jonka sisällä makaan, joten mietin tuulta. Joskus ylitseni lentää perhonen ja vahingossa kohotan kättäni, ennen kuin muistan, että ei ole mitään mitä tavoitella ja sormeni hipaisevat metallia.
Ristikkäiset tuntemukset sekoittavat päätäni ja minulta menee taas hetki uppoutua niittyyn ympärilläni ja lainehtiviin kukkiin. Todellisuus tuntuu samalta kuin joku kaataisi päällesi kylmää vettä jatkuvana virtana. Niitty on se lämmin tuuli, jonka kuvittelen iholleni. Se on minun pakotieni ne viisitoista minuuttia, kun saan maata pienessä kapselissa ja muistella Kotia.
Aivan liian pian jossain kaukana kumahtaa kello ja niitty allani lähtee liikkeelle. Pian minä makaan metallisella levyllä vastaanottohuoneessa ja venyttelen käsiäni, ennen kuin nousen ylös. Levy valuu takaisin seinän sisään ja kapseli sulkeutuu. Vastaanottohuone on pieni ja valkoinen ja nainen istuu tiskin takana hymyillen teennäisesti. Olen päättänyt, etten pidä naisesta.
“Samaan aikaan ensi viikolla?” nainen kysyy ja näpyttelee jotain tietokoneelle. Minä nyökkään ja marssin ulos huoneesta.
Käytävä on kapea ja ilmapumput humisevat korvissa. En näe muita ihmisiä matkalla takaisin omaan hyttiini. Joskus luulen olevani ainoa ihminen aluksella, jos kahta teennäistä naista simulaattorilla ei lasketa. Sitten ihmisiä aina ilmestyy jostakin, kun astelen käytäviä. Yhdellä vilkaisulla käytävä on tyhjä ja sitten edessäni on kymmeniä ihmisiä, aivan kuin he olisivat aina olleetkin siellä.
Yleensä minä olen yksin. Istun hytissäni ja tuijotan ulos pienestä ikkunasta, josta näkyy ainoastaan pimeä avaruus ja muutama tähti. Me olemme avaruuden reunoilla. Siellä missä tähtiä on vain harvassa ja planeettoja ei senkään edestä. Joskus minä istun ruokalassa muiden seurassa, mutta en osallistu keskusteluihin. Ne kulkevat aina samoja polkuja ja osaan melkein aavistaa, mitä seuraavaksi sanotaan. Sen takia minä olen hiljaa ja yksin.
En aluksi edes kuulunut tämän pakoaluksen listaan. Minä pääsin mukaan vahingossa, aivan yllättäen. Olin jo turtunut tietoisuuteen, että kuolisin Kotona kuten miljardit muut ihmiset. Sitten yhtäkkiä olin aluksessa, joka kiiti kohti turvaa. Pakeni. Siksi minusta tuntuu usein ulkopuoliselta. Minä ainakin luulen, että se on oikea syy.
Päivät ovat pitkiä ja hitaita. Minä kirjoitan sanoja hyttini seiniin, koska aluksella ei ole paperia, eikä tila tunnu koskaan loppuvan. Jokaisen viikon maanantaina vietän viisitoista minuuttia kapselissa muistellen Kotia. Odotan maanantaita jokainen päivä kuin elämäni riippuisi siitä.
Joskus minusta tuntuu, että tavoittelen oman kapselini metallikattoa ja kylmää vettä roiskuu minun päälleni. Että todellisuudessa en olekaan aluksella keskellä pimeää avaruutta, vaan jossain aivan muualla.
Minä olen ollut aluksella vuosia, vaikka välillä se tuntuukin vain niiltä sekunneilta sen jälkeen, kun olen nostanut pistoolin kohti omia kasvojani ja painanut liipaisinta.
Kylmää vettä valuu niskaani ja sitten minä olen jälleen niityllä ja katselen sinistä taivasta.