Kirjoittaja: Duzku
Beta: Eräs ystäväni
Ikäraja: S
Genre: Angst (lievä), pienoinen fluff
Paritus/Hahmot: Sirius/Remus
Vastuuvapaus: Tosiaan, jos omistaisin Potterit, niiden sisällöstä kaksikymmentä prosenttia enemmän olisi poikarakkautta. Mistä voitte päätellä, että ei, en omista kerrassaan mitään Rowlingin kynäilemästä tunnistamaasi, enkä saa tästä rahallista korvausta. Omistan vain oman mielikuvitukseni ja kirjoitusjälkeni.
Summary: Angst. Koirantähti kaipaa Kuutamoa niin että henki meinaa mennä
A/N:Haasteisiin
Velhojen perhepotreetti 3.0 ja
Vuodenaika-haasteen kakkosvolume
Sirius ja talvi
Tästä pidän henkilökohtaisesti. Tunnelma ja yksi suosikkipareistani – mikä olisi parempaa?
Varastin tunnelman siitä hetkestä, kun eräänä saunailtana katsoin ulos huuruisesta pukuhuoneen ikkunasta. Huuru taittoi värejä valkoisesta valosta ja oli kuin luotu tähän tarkoitukseen.
Aihe taas kerran monesti kaluttu, kuten Potterfandom-puolella tuppaa olemaan, mutta mitäpä siitä, kirjoitustapahan muuttaa itse tekstiäkin paljonkin.
Mutta olkaa hyvät! Inspiroivana kappaleena Beethovenin Kuutamosonaatti. Jotenkin vain sopii tähän.
LuihuisenvihreääSirius tajusi, kuinka kauniilta maailma näytti lumisen vaipan alla. Todella kauniilta. Siis – kun puissa oli lunta ja jäätä ja sitä kaikkea.
Hän seisoi pimeän makuusalin ikkunassa ja katsoi lähes täyttynyttä kuuta. Ikkuna oli huurussa Jamesin vesileikkien jälkeen. No, okei, Sirius oli leikkinyt märkää koiraa vielä puoli tuntia sitten.
Sirius aivasti ja hieraisi hiuksiaan vihreällä pyyhkeellä. Sillä, jonka hän oli saanut kahden vuoden takaisena jouluna Bellatrix-serkultaan. Rakkaalta, ihanalta serkultaan, jolla saattoi olla makua kodintekstiilien saralla.
Hyvä on, Remus oli pitänyt siitä pyyhkeestä.
"Mitä, se on Luihuisenvihreä", James oli kauhistellut nenä pystyssä ja jalat katossa maatessaan Siriuksen vaatepinossa ensimmäisenä iltana loman jälkeen.
"Luihuisenvihreä?" Matohäntä oli pudonnut sänkynsä päädystä silkasta säikähdyksestä.
"Luihuisenvihreästä tulee heti mieleen katalat käärmeet, pimeät kiroukset ja shampoopula", James oli valistanut. "Sinuna heittäisin sen paluupöllöllä sille nartulle."
"Se on pullonvihreä", Kuutamo oli puolustanut kantaansa. "Revontulivihreä. Tai ehkä ennemminkin märkää, sinertävää sammalta –"
Remus oli vaiennut huokaisten Jamesin röhönaurun leikkaamana. Siriusta oli satuttanut loukaantuneisuus ja alistuneisuus Remuksen kireissä selkälihaksissa ja väsyneissä silmissä.
"Se on sinisammalta", Sirius oli huutanut Jamesille, heittänyt pyyhkeen yllättyneen Remuksen syliin ja syöksynyt maassa sätkivän Jamesin päälle.
Mutta pointti oli se, että pyyhe oli siinä Remuksen takia.
Kuu loisti korkealta lumisen linnan yltä, heijastui jääpuikoista ikkunalaudoissa ja rännikouruissa ja gargoileissa ja heitti viimeisen silauksen sirottelemalla hyppysellisen kimaltelevaa glitteriä kaiken ylle. Kaikki oli kaunista, kaikki näkyi sumeana huuruisen ikkunan läpi ja sai Siriuksen nojaamaan sanattomana otsaansa ikkunalasiin ja sulkemaan lopulta silmänsä.
Hän ei ollut kylmän ilman koira.
Ei kylmyys häntä haitannutkaan. Mutta enemmän hän piti kesästä, tarkemmin sanottuna siitä ajasta kesän ja syksyn välissä, kun voi jo nukkua öisin liimaantumatta lakanoihin kiinni.
Kuutamo sanoi, että oikeasti oli kaksitoista vuodenaikaa. Jokaisen vuodenajan pystyi jakamaan tyyliin alku-, keski- ja loppukesä, ja Siriuksen lempivuodenaika saattoi olla loppukesä. Tai ehkä alkusyksy, ehkä, hän ei ollut varma.
Yhtäkkiä Sirius kaipasi Kuutamoa. Kovasti.
Hän kiipesi ikkunalaudalle, käpertyi pieneksi mustaksi keräksi kuunvaloon ja tärisi siinä yksin. Vihreä pyyhe putosi käsistä lattialle ja jäi säälittävän pieneksi mytyksi punasävyiseen makuuhuoneeseen. Edellisestä huispausottelusta kidnapattu sieppi humisi hetken Siriuksen vieressä, kuin lohduttaen tai pilkaten tai miten vain, mutta jotenkin se sai Siriuksen miettimään, miltä tuntuisi, jos makuuhuone olisikin vihreä. Jos se edelleen olisi Rohkelikkojen seitsemännen luokan poikien makuusali, mutta silti vihreä. Olisiko se niin hiivatin paha?
James huutaisi taas Luihuisenvihreää ja sanoisi sen kuin se olisi erittäin inhottava erisnimi. Luihuisenvihreä. James katsoisi häntä loukkaantuneena ja kysyisi kiertotietä Siriuksen lojaalisuuksista omia sukujuuriaan ja tupakavereitaan kohtaan. Ja Kuutamo manaisi Sarvihaaran vaiennusloitsulla ja kysyisi Siriukselta anteeksi. Niin hiljaa, ettei edes Matohäntä kuulisi, vaikka sillä tuntuikin olevan korvat kaikkialla.
Ikkunalaudalla tuntui yksinäiseltä. Makuusali haisi kylmyydeltä ja hienoisesti savulta, kamiinoissa hiipuvilta hiililtä ja kuivuudelta ja viimeiseksi mustaherukoilta. Mustaherukka taisi olla Remuksen shampoota. Sirius paleli, vaikka oli kääriytynyt villahuopaan. Punainen sekin.
Kelmeä kuunvalo sattui niin pahasti, että Sirius mietti, olisiko se niin paha hiipiä yhdeksi yöksi Jamesin viereen nukkumaan. Yhdeksi yöksi vaan. Hoippua varpaillaan ohuen, kylmän hiljaisuuden läpi, raottaa verhoa ja käpertyä peiton alle ihan toiseen kiinni.
Tänä yönä James sentään oli makuusalissa. Normaalisti Sarvihaara olisi ollut Lilyn kanssa jossain muualla, etsinyt tähtitornissa näitä samoja tähtikuvioita mitkä kyllä näki tästä ikkunalaudaltakin. Sirius tunsi itsensä joskus aivan liian yksinäiseksi. Harvoin se tosin iski tällä tavalla.
Remusta oli ikävä...
Hän sulki silmänsä, taas, ja tiesi olevansa tyhmä. Remus tulisi kohta, se vain viipyi jossain, eikä kuukaan ollut vielä pariin yöhön täysi.
Silloin Sirius säikähti hipaisua, pientä kosketusta olkapäässään, ja putosi lattialle. Hän haparoi ilmaa pudotessaan, raapi rystysensä kiviseinään ja päätyi vilttiinsä sotkeutuneena Remuksen jalkoihin.
Kuutamo seisoi siinä. Hymyillen pienesti, kumartuen, suoristuen taas ja hymyillen – se oli kaunein hymy koko maailmassa.
Remus ojensi kätensä ja Sirius nosti omansa vastaan, antoi Remuksen vetää hänet ylös ja he seisoivat siinä. Seisoivat, ja seisoivat – käsi kädessä, sillä Sirius ei tahtonut missään vaiheessa päästää irti. He olivat molemmat siinä, Kuutamon pitäisi aina olla siinä, vähintään käden mitan päässä, jotta Sirius voisi varmistaa, ettei ollut yksin. Sinänsä kohtuuton vaatimus.
Tänä yönä se ei olisi kohtuuton vaatimus, Sirius tiesi Kuutamon vetäessä hänet syliinsä. Tänä yönä Kuutamo olisi tässä vain ja ainoastaan häntä varten.
Sirius lämpeni kuutamopakkasilla vain näistä Remuksen lohduttavista suudelmista.