Nimi: Ota ja rutista
Fandom: Yuri!!! on Ice
Hahmot: Viktor Nikiforov/Yuuri Katsuki
Ikäraja: S
Kirjoittaja: Fairy tale
Tyylijaji: Draama, romance, fluffy
Vastuuvapaus: Hahmot kuuluvat Sayo Yamamotolle ja Mitsurō Kubolle. Minä en tee rahaa lainatessani heidän keksimiään hahmoja.
Yhteenveto: Yuuri haluaisi vain käpertyä Viktorin syliin ja olla siinä, pienenä ja rakastettuna. Mutta miten hän saisi asiansa sanottua?
Kirjoittajalta: Fikki sijoittuu viikko Rostelecomin osakilpailun jälkeen joulukuun alkuun eli jaksojen 9 ja 10 välille.
Ota ja rutista
Kun edessä oli ainoastaan Grand Prix sarjan viimeinen osakilpailu – finaali – se tiesi pitkiä harjoitteluntäyteisiä päiviä. Yuuri heräsi niin aikaisin kuin vain suinkin pystyi. Tosin vain kahtena aamuna kuudesta hän oli jäähallilla täsmälleen aamukahdeksalta. Muina aamuina hän oli auttamattomasti useita minuutteja myöhässä. Mutta Viktor oli aina jo valmiina hallilla odottamassa ja luistelemassa. Mies oli tottunut aikaisempiin aamuihin.
Aina neljän tiukan harjoittelutunnin jälkeen he kävivät syömässä ja palasivat takaisin vielä muutamaksi tunniksi. Usein he tulivat takaisin vasta iltapäivän jo ollessa hämärä. Muutaman kerran Yuuri jäi vielä harjoittelemaan hyppyjään, jotka eivät olleet sujuneen koko päivänä.
”Yuuri, saat kaksikymmentä minuuttia. Älä ole sen kauempaa. Tarvitset lepoa”, Viktor sanoi ja yritti peitellä haukotustaan. Pimeä vuodenaika ei ollut helppo Viktorillekaan.
”Hyvä on, kaksikymmentä minuuttia”, Yuuri lupasi. Kaksikymmentä minuuttia venähti helposti tunniksi ennen kuin Yuuri lopulta oli pukuhuoneessa vaihtamassa luistimia kenkiin.
Hänen jalkansa olivat muutaman päivän kovan harjoittelun jälkeen turvoksissa ja ruhjeilla. Iho oli muutamasta kohtaa jopa vähän rikki. Yuuri tiesi että hän tarvitsisi ehdottomasti taukoa harjoittelusta, jotta iho ehtisi parantua ja lihakset palautua. Mutta miten hän saattaisi olla harjoittelematta, kun muutama hyppy ei näyttänyt onnistuvan kunnolla vaikka hän kuinka yritti.
Yuuria kolotti ja väsytti. Hän halusi kuumavesialtaalle likoamaan ja vatsansa täyteen ruokaa. Lisäksi hän halusi... hänen teki mieli vain käpertyä pieneksi keräksi Viktorin pitäessä hänestä lujasi kiinni. Mutta miten hän sellaista saattoi pyytää ääneen? Viktor oli muutaman kerran suudellut häntä mutta siitä oli jo useampi viikko. Ja siitäkin oli jo vierähtänyt kokonainen viikko, kun he olivat olleet muutaman päivän erossa ja viimein tavanneet lentokentällä ja jakaneet miellyttävän ja tunteikkaan jälleennäkemisen hetken. He olivat todella kaivanneet ja ikävöineen toisiaan.
”Yuuri! Kaksikymmenminuuttisesi oli luvattoman pitkä”, Viktor huomautti kun hän istahti lattialle Yuurin vierelle syömään.
”Anteeksi, en huomannut ajankulua”, Yuuri sanoi.
”Ensikerralla lähdet samaan aikaan kanssani”, Viktor totesi. ”Kaksin on sitä paitsi mukavampi kävellä kuin yksin”, hän jatkoi. Yuuri oli samaa mieltä vaikka ei sitä ääneen sanonutkaan.
Yuuri oli niin nälkäinen että söi toisenkin lautasellisen ruokaa. Hän oli taatusti kuluttanut tänään enemmän kuin seitsemän lautasellisen verran. Ja tarjolla oleva ruoka oli tarkoituksella vähärasvaisempaa ja proteiinipitoisempaa kuin tavallisesti. Hänen äitinsä sai kasviksiinkin houkuttelevan maun.
*
Yuuri oli viimein kuumavesialtailla viileä pyyhe päänsä päällä ja nautti olostaan, lämpimän veden kosketuksesta ihollaan ja siitä, kuinka päivän työ tuntui kaikkialla hänen lihaksissaan. Sen sijaan vesi kirveli hänen rikki hiertyneellä jalkojen iholla ja hän irvisti vähän, jonka Viktor tietysti huomasi.
”Yuuri, näytät kärsivältä. Onko kaikki hyvin?”
”On”, Yuuri vastasi automaattisesti. Sitten hän tuli ajatelleeksi, että Viktor odottaisi häntä taas huomenna aikaisin jäähallilla, jos hän ei nyt saisi suutaan auki. Hän ei voisi luistella näillä jaloilla pariin päivään.
”Tai siis...” Yuuri sanoi.
Viktor nosti kätensä Yuurin poskelle ja siitä miehen leualle.
”Yuuri, mitä sinun piti sanoa?”
Yuuri tuntui kutistuvan, kuin menevän kasaan ja rypisti otsaansa. Sitten hän katsoi Viktoriin, mutta ei sanonut mitään. Viktor yritti lukea Yuurin kasvoilta sen, mitä mies ei sanonut.
”Näytät väsyneeltä”, Viktor sanoi.
”Minä olen väsynyt”, Yuuri vastasi ja haukotteli.
”Viktor, olen pahoillani että olin jäähallilla liian kauan. Jalkateräni ovat hajalla, iho on rikki enkä voi huomenna luistella”, Yuuri sanoi yrittäen tuijottaa jalkateriään veden läpi niitä kuitenkaan näkemättä.
”Ethän kuitenkaan nyrjäyttänyt nilkkojasi tai loukkaantunut?” Viktor huolestui.
”En”, Yuuri vakuutti.
”Tarvitset lepoa. Pidämme ainakin kahden päivän tauon, jotta saat jalkasi kuntoon. Ei sinun tarvitse olla pahoillasi Yuuri. Minun pitäisi olla pahoillani, olen painostanut sinua aivan liikaa. Annathan anteeksi?”
”Viktor, ei. Minä olen pitkittänyt harjoittelua vaikka sinä olet käskenyt lopettaa. Ei vika ole sinussa.”
”Eikä sinussa”, Viktor totesi. ”Nyt tehdään näin, suihkun jälkeen tulet huoneeseeni, katsotaan mitä hoitoa jalkasi vaativat ja jos on tarvis, voin hieroa ja venytellä kireydet pois lihaksistasi.”
”Kiitos Viktor.”
”Sinun täytyy saada palautua. Olet ahkeroinut koko viikon ja päivät ovat olleet pitkiä. Sitä paitsi minäkin olen väsynyt ja tarvitsen lepoa”, Viktor sanoi.
*
Yuurilla oli yllään t-paita ja pyjamanhousunsa kun hän pujahti Viktorin huoneeseen. Huone oli viihtyisä ja siellä oli Makkachin valloittaneena koko sängyn jalkopään.
”Istu tuohon”, Viktor osoitti paikkaa sängyllä ja Yuuri istui. Viktor oli myös pukeutunut pyjamanhousuihinsa, mutta oli kuitenkin ilman paitaa. Hän polvistui lattialle ja otti Yuurin jalan syliinsä.
Nilkka oli vähän turvonnut ja siellä täällä oli pieniä punaisia ruhjeita. Iho oli rikkoutunut isovarpaan kohdalta. Viktor tutki myös toisen jalan, joka oli aivan yhtä kärsinyt. Siinä oli iho rikkoutunut kahdesta kohtaa.
Mitään sanomatta Viktor avasi yöpöydän laatikon, josta hän otti esille pienen pullon, rasvatuubin ja laastaria. Hän hieroi kevyesti pullosta virkistävää öljyä Yuurin jaloille, levitti sitten niihin rasvaa ja laittoi lopulta suojaavat laastarit niihin kohtiin joista iho oli rikki. Hän hieroi kevyesti molemmat jalat pohkeisiin saakka ja Yuuri yritti olla älähtämättä sillä muutama kohta oli todella kipeä ja kosketusarka. Viimeiseksi Viktor suukotti vielä molempia jalkoja saaden Yuurin häkeltymään.
”Nyt olen tehnyt sen, mitä jaloillesi voin tehdä. Pidämme luistelusta niin pitkän tauon että ihosi on kunnossa”, Viktor sanoi. Nyt, ota hyvä asento, niin hieron vielä hartiasi ja selkäsi.
”Mutta Viktor, en voi jättää treenaamista kovin moneksi päiväksi”, Yuuri protestoi, mutta kävi mukavasti vatsalleen ja laittoi silmälasit yöpöydälle.
”Yuuri, sanoin että pidämme
taukoa luistelusta. Emme unohda sitä muuta treenaamista mitä voit tehdä. Mutta nyt et tee kahteen päivään mitään, se on päätetty.”
Viktorin kädet työskentelivät määrätietoisesti Yuurin lihaksilla saaden kireyden väistymään. Yuuri melkein nukahti siihen paikkaan, mutta havahtui kun Viktor oli irrottanut otteensa. Pitäisikö hänen mennä omaan huoneeseensa? Hän ei halunnut, mutta miten ikinä hän voisi pyytää Viktorilta enää mitään enempää?
Viktor ei ollut pyytänyt häntä nukkumaan kanssaan. Ei kaikkien niiden pyydettyjen kertojen jälkeen, kun Yuuri oli aina kieltäytynyt. Toki Yuuri oli ollut Viktorin huoneessa useampana iltana, kun he olivat käyneet läpi luisteluun liittyviä asioita. Muutaman kerran he olivat katsoneet elokuvan tai jotain sarjaa. Koskaan Yuuri ei ollut jäänyt, mutta nyt hän kaipasi sitä enemmän kuin mitään muuta. Hän halusi jäädä Viktorin viereen.
”Viktor”, Yuuri sanoi. ”Tiedän että olet väsynyt ja olet tehnyt kaiken mahdollisen hyväkseni. En saisi pyytää sinulta enää mitään”, Yuuri aloitti. ”Olisi kuitenkin vielä yksi asia”, hän sanoi katsoen Viktoriin kuin arvioiden voisiko hän sanoa sen. Tohtisiko hän pyytää sitä.
”Voisitko pitää minusta kiinni? Ja voinko jäädä yöksi?”
Viktor oli hiljaa ja näytti lähinnä liikuttuneelta ja Yuuri pelkäsi miehen purskahtavan itkuun minä hetkenä hyvänsä.
”Tietysti voit jäädä. Yuuri, aina. Milloin vain”, Viktor sanoi ja pyyhkäisi silmäkulmaansa. Hän veti peittoa heidän ylleen ja otti Yuurin pikkulusikaksi syliinsä.
Viktorin käsivarsi kiertyi Yuurin ympärille ja Yuuri oli kuin sulaa vahaa. Lämpö tuntui varpaissa saakka ja peitti nilkoissa tuntuvan jomotuksen tunteen alleen. Kohta heidän hengityksensä tasoittui ja löysi yhteisen rytmin. Yuuri tunsi Viktorin sydämenlyönnit selkäänsä vasten. Hän oli raukea ja levollinen. Hän oli niin onnellinen, että se tuntui vatsanpohjassa saakka. Hän oli vajoamassa pehmeään autuaalliseen pumpuliin kun väsymys ja hyvä olo hyökyivät hänen ylitseen. Siinä oli täydellisen hyvä olla.
Sitten hän tunsi jotain kaulallaan. Jotain märkää.
”Viktor?” Kun Viktor ei vastannut Yuuri pyristeli kääntyäkseen toisin päin.
”Viktor, itketkö sinä?” Yuuri kysyi. Hän katsoi Viktorin kyyneleistä vetistyneisiin silmiin, mutta mies ei näyttänyt surulliselta eikä synkältä. Hän näytti kauniilta ja onnelliselta. Hänen siniset silmänsä loistivat ja hymyilivät. Hänen suunsa kaartui hymyyn.
”Yuuri, olen pakahtua onnesta”, hän sanoi ja tunsi kuinka Yuurin sormi kulki hänen kasvoillaan pyyhkien kyyneleen, joka oli matkalla silmäkulmasta poskelle ja sieltä kaulalle.
”Minä rakastan sinua”, Yuuri sanoi ja häntä kuumotti. Häntä todella kuumotti sanoa se, mutta yhtäkkiä vain tuntui oikealta ja helpolta sanoa niin. Viktorin piti saada tietää mitä hän tunsi miestä kohtaan oikeasti. Viktor ei saanut kyynelvirtaa katkaistua sen kuullessaan. Hän oli nyt aivan liian herkällä mielellä ja Yuurin sanat olivat osuneet syvälle sydämeen, hänen kaiken olemisensa keskukseen.
”Minäkin rakastan sinua”, hän vastasi ääni vähän särkyen ja silloin Yuuri otti hänestä kopin. Yuuri tajusi, että sillä hetkellä Viktorin tuli olla se, joka oli pikkulusikan paikalla pieneksi käpertyneenä. Hän salli Viktorille sen ja antoi miehen asettua syliinsä. Yuuri oli nyt vuorostaan se, joka kietoi kätensä Viktorin ympärille ja piti lujasti kiinni. Oli suoranainen ihme, että häntä suurempikokoisempi mies todella mahtui käpertymään hänen syliinsä, mutta niin siinä vain kävi. Viktor oli antanut hänelle kaikkensa. Oli hänen vuoronsa olla hetken voimakas ja tarjota lepopaikka ihanalle ihmiselle, jota hän niin paljon rakasti. Ehkä he olivat molemmat odottaneet tällaista hetkeä tulevaksi niin kauan, että he olivat kuin rutikuiva maa johon imeytyy kaikki vesi joka maahan sataa.
Kului pitkä aika molempien ollessa hiljaa. Heidän yllään oleva peitto lämmitti mukavasti ja jalkopäässä makoileva Makkachin nytkähti unissaan. Pian Yuuri käsitti että Viktor oli nukahtanut. Ehkä he voisivat aina nukkua näin, Yuuri ajatteli ennen kuin vajosi suloiseen uneen.
