Otsikko: Joka viimeksi nauraa
Genre: Draama
Paritus: (Antonin Dolohov/Filius Lipetit), (Antonin Dolohov/Voldemort)
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Viittauksia väkivaltaan
Yhteenveto: Inhottava salaisuus tekee Dolohovista vaarallisen ja taipumattoman taistelijan, mutta hänellekin on voittajansa
Kirjoittajan huomio: Innostuin ihan, kun muistin, että Lipetit oli kaksintaistelumestari ja löi Dolohovin kaksintaistelussa viimeisessä taistelussa. Muutoin muistini ja tietämykseni kuolonsyöjistä on jotakuinkin onneton. Kehittelin tällaisen tarinan. Lopputulos on kyllä aika kliseistä paskaa jälleen kerran. Pakko myöntää, mutta en nyt parempaankaan pysty tällä hetkellä. Otsikko on myös kliseinen ja varmaan täällä on joku saman niminen teksti tai sitten mulla on itselläni jossain saman niminen.
Osallistuu haasteisiin
Salainen ystävä ja
Eroon maneereista -haaste. Ystäväni oli
ReginaRiddleAntonin Dolohov oli vielä nuori, kun hän jo tiesi, ettei hänen osakseen maailmassa tulisi rakkautta. Niistä asioista ei hiiskuttu sanakaan. Sen silti tiesi, että jotain oli pielessä, kun tytöt eivät kiinnostaneet muuna kuin kidutuksen kohteina. Pojat olivat kokonaan toinen asia, vaikka heitäkin oli mukava toisinaan kiduttaa. Siitä ei puhuttu, sillä sellaista ei niissä piireissä ollut eikä Dolohovin mieleenkään tullut hakeutua muihin piireihin. Hän oli puhdasverinen ja vaali sukunsa kunniaa. Hän halveksui taikaolentoja ja puoli-ihmisiä, joina hän piti kuraverisiä. Jästit olivat aivan oma lukunsa. He olivat kokeellisten loitsujen oivaa maaperää. Erityisesti naiset. Hänen oma yksityinen, sadistinen huvinsa oli sitoa alaston jästinainen raajoistaan puuhun ja loitsia oksat heilumaan.
Nuoren Dolohovin tarmo kului loitsujen opettelussa ja salaisissa lihallisissa himoissa. Hän purki turhautumistaan pelon kylvämiseen ja kunnioituksen saamiseen. Kummallakaan ei kuitenkaan ollut hänelle syvempää merkitystä. Elämä oli onttoa. Hänen maineensa jästihuveista kiiri. Jopa puhdasveriset naiset oppivat kiertämään hänet kaukaa.
Sitten hän tapasi lordi Voldemortin ja kaikki muuttui. Kouluaikoina Dolohov oli jo ihaillut Voldemortia. Nyt Voldemortista tuli jokin, jota hän kutsui mestarikseen. Mestari antoi hänen elämälleen ja väkivallalleen tarkoituksen. Se ei ollut enää merkityksetöntä kiduttamista ja sadismia. Mestari oli hänen ainoa todellinen rakkautensa eikä se ollut fyysistä vaan henkistä. Sellaista tunnetta hän ei ollut ennen kokenut. Se oli vapauttavaa. Lihalliset himot jäivät syrjään. Pimeästä taikuudesta tuli mestarin myötä entistä enemmän hänen todellinen intohimonsa. Kaiken epäpuhtaan hävittämisestä ja puhdasverisestä maailmasta hänen ainoa haaveensa.
Hän oli onnellinen.
Hän opiskeli Lewis Maagishermon taika-akatemiassa silloin, kun ei ollut sidottuna suurempiin ja tärkeämpiin päämääriin. Synkempiä varjoja hänen elämäänsä toi opinahjon kaksintaistelukerho. Hän oli aivan erinomainen kamppailuissa ja pystyi ottelemaan sauvan kanssa useammankin vastustajan kanssa yhtä aikaa ilman, että hänelle tuli edes kunnolla hiki. Häntä ei pelottanut. Oli kuitenkin yksi, jolle hän ei pärjännyt.
Mies - jos sitä maahisveristä sekasikiötä saattoi mieheksi kutsua- ulottui häntä tuskin reiteen asti. Filius Lipetit oli pieni, vikisevä olento, jonka ääni muistutti varsinkin kiihtyneenä kidutetun naisen kimitystä. Lipetit lähetti hänet useamman kerran maata kiertävälle radalle. Lipetit vei koko maan kaksintaistelumestaruuden Dolohovin nenän edestä. Hän ei voinut uskoa sitä todeksi. Miten se tapahtui? Puhdasverisyyden olisi tullut taata Dolohoville suuremmat taikavoimat. Vielä pidemmälle ajatellen puhdasverisyyden olisi pitänyt taata, ettei mokoma sekasikiö olisi saanut edes käyttää taikuutta.
Ei ollut yllätys, että Lipetit edusti Dolohovin vastakohtaa. Tämän mielestä ihmisen syntyperä ei merkinnyt mitään sen rinnalla, mitkä henkilön omat kyvyt olivat. Tämä oli tunteellinen, suuttui epäoikeudenmukaisuudesta ja jopa itki sen vuoksi. Dolohov halveksui Lipetitiä, tämän olemusta, ääntä, mielipiteitä, melkein kaikkea tässä. Ainoa asia Lipetitissä, jota hän ei halveksunut, oli tämän sauvakäsi. Sirä hän katseli kiinnostuneena, yritti opiskella sen liikkeitä tehostaakseen omaa taikuuttaan ja mietti miksi se oli niin tehokas.
Se tuli hänen uniinsa. Se ja jotain muutakin, joka teki hänet likaisemmaksi kuin koskaan, vaikka hän kieltäytyi aina muistamasta uniaan. Vaikka hän olisi peseytynyt miljoona kertaa, hänestä ei olisi tullut puhdasta. Hän vihasi sitä. Se vakuutti hänet entistä enemmän mestarin aatteesta ja epämääräisten olentojen rappeuttavasta vaikutuksesta puhdasverisiin. Hän himoitsi kostoa.
Taika-akatemiasta valmistumisen jälkeen hän teki kahta kauheammin töitä ollakseen mestarinsa luottamuksen arvoinen. Hän ei paennut eikä pelännyt mitään. Häntä pelättiin. Hänelle ei ollut mestarin vastustajissa voittajaa, vaikka jotkut panivatkin kovasti hanttiin. Kuten Prewettin veljekset.
Azkaban oli hänelle pelkkä hidaste eikä häntä huolettanut, vaikka hän kuolisi siellä.
Kuitenkin hänen takaraivossaan aina kolkutti se, mikä olisi kaiken lopputulos hänen omalta kohdaltaan. Hänellä oli aavistus. Ei turhaan ollut sanontaa, että sen minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Hänen kohtalokseen koitui uusinta vuosien takaisesta. Hän oli janonnut kostoa ja silti mahdollisuus tuli hänelle yllättäen. Niin yllättäen, että hän epäili, oliko hän koskaan ollut tosissaan kostossaan vai miettinyt sitä vain oman mielenrauhansa vuoksi. Mestarinsa eteen hän tekisi mitä vain silmääkään räpäyttämättä.
Loistavan kaksintaistelijan tappaminen olisi silti lähes sääli. Ehkä siksi hän kärsikin tappion eikä edes yllättynyt siitä. Hänen katseensa pysyi vastustajan kädessä vielä hänen kaatuessaan taaksepäin. Hän muisti, missä se käsi oli vieraillut hänen unissaan ja ensimmäistä kertaa elämässään hän ei tuntenut siitä häpeää.
Hän nauroi.
