Title: Mä annan sut pois
Author: Pipe
Rating: S
Genre: Angst, deathfic, songfic
Pairing: Yksipuolinen Severus/Lily
Summary: Todellista rakkautta on antaa toisen mennä
Disclaimer: Maailma ja hahmot kuuluvat J.K. Rowlingille ja biisi Laura Närhille (ja muille sen teossa mukana olleille)
A/N: Tällänen kevyt iltakirjottelu sessio
. Osallistuu Neljän tuvan haasteeseen, yllättäen tupana luihuinen
(jos joku ei tiennyt
)
_________________________________________________________________
Mä annan sut pois (songfic)Sammuu
Talossamme lamput sammuu
Autioituneita huoneet
Ovat yksi kerrallaan
Sängyn laitamilla hiljaa nuokkuu
Kaksi uupunutta
Onnellisia vain unissaanMä katsoin sun itkuisia silmiä, mä yritin itsekin olla itkemättä. Mä en voisi itkeä, ei pojat itke. Me istuttuttiin mun sängyllä ja mä pidin sun kädestä kiinni. Me oltiin poikien makkarissa kahdestaan, mä en tiennyt mitä muut kuvitteli meidän tekevän, eikä se itseasiassa edes haitannut mua. Itseasiassa mä toivoin, että joku olisi levittänyt meistä jotain juorua eteenpäin, että mä saisin näpäytettyä Jamesia ja muita Kelmejä, mut todellisuudessa mä olin yhtä rikki kuin säkin. Mä en vain tiennyt mitä mun olisi pitänyt sanoa, mä olin satuttanut sua. Tosin, säkin satutit mua. Sä et ehkä tiennyt sitä, mä en halunnut, että James joukkoineen saisi lisää vettä myllyyn kiusatakseen mua, sen takia mä olin sanonut sulle niin. Mä kaduin sitä, tietäisitpä sä sen. Sä et uskonut, vaikka mä yritin vakuuttaa sulle, että mä en todellakaan tarkoittanut mun sanojani, mä vain olin niin vihainen. Mä olin vihainen sulle, siitä että sä sait mut näyttämään vielä naurettavammalta Kelmien edessä, siis ne nauroi sitä, että mua puolusti tyttö ja olinko mä niin heikko ja tyhmä, et tyttölläkin olisi parempi mahdollisuus puolustaa mua, kuin mulla itsellä.
James ja Sirius oli täysiä sikoja, no ei sen puoleen ei Remus ja Peterkään yhtään sen parempia ollut, mut jos totta puhutaan niin Peteriä ja Remusta mä sentään siedin, jos ne oli kahdestaan ja Sirius ja James oli jossain muualla, mutta silloin kun ne neljä oli yhdessä niin niistä kaikista tuli täysiä idiootteja. Joilla ei ollut mitään muuta iloa, kuin pitää hauskaa mun kustannuksellani. Ja mä en vain pärjännyt niitä vastaan kun mä olin yksin. Itseasiassa mä viihdyin paljon paremmin yksin (ja sun kanssasi), sillä mä en tullut toimeen ihmisten kanssa. Ja tiedätkö Lily sen, että James kumppaneineen ajoi mut pimeälle puolelle. Mä ajattelin, että ehkä mä sieltä kautta oppisin löytämään jotain, jolla mä voisin puolustaa itseäni niitä vastaan.
Mutta kun sä aloit liikkumaan Kelmien seurassa, mun oli pakko irrottautua susta, mun oli pakko ruveta etsimään omaa itseäni, ja mä en edes tiennyt kuka mä olin, mitä mä halusin, mun sisällä oli täyttä tyhjyyttä ja mä halusin etsiä sille tyhjyydelle jotain täytettä. Sä olit ollut ennen se, joka oli pitänyt mua pystyssä ja iloisena, nyt mulla ei ollut edes sua. Silti kun mä illalla suljin silmäni, me oltiin vielä me ja mitään tällästä ei ollut koskaan meidän välillä tapahtunutkaan.
Mä mietin sitä, että jos mä olisin ollut jästi tai surkki, tai jos me molemmat oltais oltu jästejä, oltaisiinko me ensinnäkään tavattu. Tai no oltiinhan me tavattu jo ennen kun me tutustuttiin, mutta oltaisiinko me löydetty toisemme, olisiko meistä tullut ystäviä, ja jos olisi. Niin oltaisiinko me vielä ystäviä? Vai olisiko meidän väliin siltikin tullut joku toinen poika, tai miten sä olisit suhtautunut, jos meidän väliin olisi tullut toinen tyttö? Tai itseasiassa välititkö sä musta oikeasti ollenkaan, vai säälitkö sä vain mua.
Mä annan sut pois
Mä päästän sut pois
Vaikka sattuu
Sä annat mut pois
Sä päästät mut pois
Kaikkeen tottuu
Hymyillään vaan
Ei oo muutakaan enää antaa
Luovutaan toisistamme hiljaa
Mä pyyhin silmäkulmastani kyyneleen alun ja sanoin sulle, että mua väsyttää ja mä tiesin, että meidän ystävyys taisi olla tässä. Mä pyysin sua lähtemään ja sä itkit yhä vain kovempaa. Mä purin huulia yhteen. Mä en halunnut päästää susta irti, mutta mun oli pakko. Mua sattui irrottautua susta, mutta mä tiesin, että tää meidän juttu ei voisi toimia näin. Sä olisit katkera mulle aina ja ikuisesti siitä, että mä kutsuin sua kuraveriseksi, miksi mun piti? No sitä virhettä mä en enää voi muuttaa, mutta tiedätkö sä Lily sen, että se tulee aina olemaan mun pahin muistoni, enkä halua kenenkään tietävän siitä, en koskaan! Mä suljin silmäni ja mä kuulin kuinka sä lähdit huoneesta. Kun sä painoit oven kiinni mä pyyhin kyyneleitä silmistäni. Mä voisin tappaa sen ihmisen, joka oli lausunut lauseen "Todellista rakkautta on antaa toisen mennä", se tyyppi ei tiennyt todellisesta rakkaudesta yhtään mitään. Se rikkoi mut, ja mun oli pakko antaa sun mennä. Sä et hyväksynyt mua tälläisenä, sä haluist, sä ansaitsit jotain parempaa, kuin mä olin.
Aika parantaa haavat, niin sitä sanotaan, en tiedä kyllä parantaako aika koskaan haavoja, jotka aiheutui tästä meidän jutusta. Tiedätkö Lily, mä annoin sun mennä, mutta tiedätkö että se loukkasi mua niin paljon, että sä annoit myös mun mennä niin helposti. Siis sä "päästit" mut pois sun elämästä liian helposti. Yksi virhe, tajuatko mä sanoin sua KERRAN kuraverikseksi, ja sä olit heittämässä meidän monen vuoden ystävyyden hukkaan, vain sen vuoksi. Kaikista huvittavinta tässä oli se, että sä olit päästänyt Jamesin sun elämääsi niin helposti. JAMESIN? Mä en tajua, koska sä hyväksyit sen, mitä ne teki mulle? Onko se sun mielestä oikein? Se oli yksi niistä vahvimmista syistä miksi musta tuli tälläinen, jos sä tietäisit minkälaisen kasvatuksen mä kotona sain, sä et ihmettelisi yhtään. Tai no, olisin onnellinen jos mua olisi joskus huomioitu muilla kuin rangaistuksilla. Ja siitä äiti ja isäkin sai aikaiseksi riidan, kun ne riiteli siitä oliko oikein "kiduttaa" mua jästimenetelmillä vai taikamenetelmillä. Isä, kun ei koskaan ollut edes hyväksynyt äidin noituutta. Mietin, että miksihän se alunperin ees meni äidin kanssa yhteen.
Mut loppupeleissä sä et tiennyt mitään mun elämästä ja silti sä kuvittelit olevasi mun paras ystävä, ja sellainen jolle mä voin kertoa ihan kaiken, mutta Lily, jos tottapuhutaan mulla ei ollut ketään sellaista. Eikä varsinkaan sen jälkeen, kun SÄ ystävystyit Remuksen kanssa. Mä en jaksanut enää tapella sun huomiostasi ja mä en jaksanut olla sulle mikään olkapää, johon sä voisit turvautua sitten, kun James loppupeleissä sut jättäisi, sillä mä tiedän, että se tulisi sen vielä tekemään. Se kiinnostui susta vain siksi, kun sä olit mun ystävä, se oli kateellinen siitäkin, että mä ja sä oltiin ystäviä, ennen kuin me alotettiin koulu. Mut mä en jaksanut taistella sun huomiosta ja mä halusin luovuttaa, koska meillä ei ollut enää mitään.
Liikaa
Luulin meistä aina liikaa
Lupasin, mä korjaan kaiken
Yhä vain uudestaan
Liukuu sun ote käsistäni
Vaihtuu viikot huomaamatta
Äänet kuuluu koko ajan hiljempaaMä olin aina kuvitellut meistä paljon enemmän. Niin paljon enemmän, kuin meistä ikinä tulikaan.
Mä toivoin saavani susta tyttöystävän, mä rakastin sua siitä asti, kun mä näin sut Petunian kanssa ensimmäisen kerran leikkimässä. Mä hämmästyin, kun sä osasit taikoa, sä tulit jästiperheestä mä tiesin senkin, mut mua se ei haitannut, ei koskaan. Ei vaikka mä sanoinkin susta sen, sä tiedät, että mä en ihan oikeasti tarkoittanut sitä. Mä yritin pyytää sulta anteeksi sitä kaikkea, sä et suostunut kuuntelemaan. Mä lupasin sulle korjata, mä vannoin sen sulle, ja mä toistelin sitä niin monta kertaa, silti sä liuit mun käsistä pois. Sä päästit irti mun käsistä. Pikkuhiljaa aika kului ja mä huomasin, että mä en enää huomannut sua, en tunneilla, en ruokalassa en missän, silti vaikka mä en kuullut ja huomannut sua, mä en koskaan oppinut unohtamaan sun ääntä. Ja ääni on se mikä me ensimmäisenä ihmisessä unohdetaan.
Mä annan sut pois... Mä rakastin sua, mä rakastan sua. Lily, sä tiedät sen. Mä kuulin, että sä menit Jamesin kanssa yhteen, te menitte naimisiin ja mä kuulin, kuinka sä sait pojan. Mua ei kiinnostanut nähdä sitä lasta, se vain oli mulle liian vaikeaa. Mä halusin unohtaa sut, mutta mä en kyennyt. Silti mä olin jo oppinut olemaan ajattelematta sua kokoaikaa, kunnes mä kuulin mitä oli tapahtumassa. Mä näin Voldemortin liikkuvan sielläpäin ja mä säikähdin, mutta mä luotin siihen, että Voldemort pitäisi lupauksensa, ja päästäisi sut menemään. Kun mä tulin Godricin notkoon, siellä oli hiljaista, liian pimeää. Mun sisälleni nousi pelko, mä kävelin ovelle. Se oli auki. Mä astuin hiljaa sisälle ja mä näin Jamesin, portaiden vieressä, kuolleena, samassa mä tajusin, että Voldemort oli löytänyt teidät, mä kuljin rappuset ylös ja mä huomasin oven olevan pois paikaltaan, karmit roikkuivat rikkinäisenä ja samassa mun maailma romahti, mä näin sut. Sä olit kuollut. Sun poika, se itki sängyssä, sun pojalla oli arpi otsassa, mä tiesin että siitä pojasta tulisi kuuluisa, silti mä en kiinnittänyt silloin mitään huomiota siihen poikaan. Mä otin sut syliini, halasin sua ja itkin. Mun maailma romahti, mun luotto Voldemortiin oli mennyttä, mä tiesin siinä hetkessä vaihtavani valon puolelle, mä en olisi ikinä halunnut, että susta tulisi uhri, mä olisin antanut mitä vain pelastaakseni sut. Mä annoin kyyneleiden virrata mun silmistä ja mä huusin, mä huusin sun nimeä ja sun poika huusi pinnasängyssään.
Mä hälytin apua ja Dumbledore ja Hagrid saapuivat sinne pian. Mä olisin voinut tappaa Siriuksen, siinä hetkessä, mutta se ei uskaltanut tulla tänne. Mä vannoin kostavani Siriukselle tän kaiken. Se oli pilannut koko mun elämäni.
Hautajaisten jälkeen mä vein kukkia teidän haudalle ja hyvästelin sut ja kovetin sydämeni, sä olit mun ainoa valo, ja mä päästin sen menemään. Mä annoin sun lähteä pois, vaikka se sattui.
