Hattarakirjoja ja ruskeita silmiä, S, yleiskielinen, romance, drama, fluffy

[Jennie]

Title: Hattarakirjoja ja ruskeita silmiä
Author: Jennie
Rating: S
Genre: Drama, romance, fluff, one-shot
Disclaimer: Hahmo on minun, mutta hänellä ei ole vielä nimeä.
Warnings: Puhe- ja kirjakielen sekoitusta. Yleiskieltä.
Summary: Tulee rutistamaan ja sanomaan, että sinuthan näin viimeeksi vauvana. Sitten älykkäinä vielä kysyvät, että muistanko heidät. No mitäs luulette, jos kerran vauva olin.

A/N: Toivoisin todella, että lukisitte ja kertoisitte mitä mieltä olette. Tämä on kirjoitettu jo aikaa sitten, mutta nyt vasta julkaisen. En kerro perustuuko tämä tositapahtumiin. Ehkä jonkun kohdalla. Minun kohdallani? En tiedä.


Hattarakirjoja ja ruskeita silmiä


Mun on aina ollut todella vaikea vastata siihen mistä pidän. Varsinkaan jos vastausta ei pidä mitenkään rajata tiettyyn aiheeseen. Mistä sitä ihminen tietää, että pitääkö kysymykseen vastata lempikirjat, lempikaakaomaku vaiko että mistä nimistä pitää? Ehkä sitten pitää vain valita yksi kategoria. Mutta sitten taas kysyjä saattaa harmistua siitä, jos valitsee juuri väärän. Ehkä se haluskin vastauksen kaikesta mahdollisesta. Mutta sitten kysyjä saattaa kyllästyä ja marssia pois, jos alkaa kertomaan kaikkia asioita listassa.

Ei multa ole kysytty tuo kysymys kuin muutaman kerran. Ensimmäinen kerta oli ensimmäisellä luokalla, kun me oltiin juuri opittu kirjottamaan. Oli siinä sitten mukava alkaa tavaten kirjoittamaan lempimehua ja mistä barbiesta juuri tykkää. Opettajahan siinä sitten vain suuttui. Kirjoitin kuulemma ihan liian pitkästi. Mistä mä olisin voinut silloin tietää, että hän halusi kuulla vain lempivuodenajan tai lempivärin? En mä mikään ajatustenlukija ole. Sen mä sille sanoinkin ja sain lapun kotiin viemiseks.

Seuraava kerta tuli kuudennella luokalla. Sukulaisethan sen kysyivät. Juuri ne ärsyttävät mummot, joita ei edes muista omassa suvussas olleen. Tulee rutistamaan ja sanomaan, että sinuthan näin viimeeksi vauvana. Sitten älykkäinä vielä kysyvät, että muistanko heidät. No mitäs luulette, jos kerran vauva olin. Eipä siinä voi mitää muuta tehä ku huokaista. Ei niille mummoille edes jaksa  vastata siihen kysymykseen. Mut kyl mä sen verran kerroin, että lempivärini tosiaan oli punainen ja eniten tykkään kesästä. Sitten kehtaavat vielä loukkaantua miten nykyajan lapset ovat nii  vähäsanaisia. Kunpa aikuiset joskus osaisivat päättää, että mitä mieltä ne oikein on. Sitten kertoisivat sen kannan nuoremmille, ja me noudatettaisiin sitä ohjetta. Helpommastakin menee sekaisin.

Viimeisin kysymys tapahtui kun olin yläasteella. Eräs poika kysyi kenestä mä pidän. Hämmästyin kysymyksen tarkkuudesta. Nythän kyse oli selvästi nimistä! Kerrankin tiesin mitä piti vastata. Harmi että en kuitenkaan tienny. Kenestä mä oikein pidän? Yritätkö sä vittuilla mulle? Enhän mä itsekkään tiedä kenestä oikein pidän. Joskus veli on niin ärsyttävä, että ihmettelin pidänkö siitäkään, vaikka eikö perheestä oo just pakko pitää. Kukakohan senkii säännön on keksiny? Sillä ei varmaan ole ollut vittumaista veljeä. Poika hämmentyi ja naurahti. Ei tää mikään naurun asia ollut. Annoin asian olla ja olin iloinen, että poikakin antoi.

Kunnes kysyi sen kysymyksen uudestaa. Oltiin juuri kävelemässä koulusta kotiin. Asuttiin samassa suunnassa ja oltiin otettu jo melkein tavaksi, että mennään yhtä matka kouluun ja koulusta kotiin. Siinä oli jotain mukavaa jatkumoa. Ei tarvinnu pelätä, että tulee tylsää. Sillä tää poika oli mulle kiva. Nauroi vitseilleni, jotka usein kuulosti ihan puulta, mutta on silloin aina välillä mukavaa, että joku nauraa niille. Poika joskus tuli ihan lähelle nii, että tunsin sen sydämen sykkeen. No en ihan, mutta jos ois tullu vielä vähän lähemmäksi, oisin varmasti tuntenut.

Siinä sitten tultiin siihen risteykseen, josta mä jatkan kotiin ja poika jatkaa omaan kotiinsa. Vaivautunut hetki se yleensä oli. Ainakin mulle. Poika yleensä näytti hallitsevan tilanteen. Se tuli lähemmäksi ja halas ja sano moikat. Mä yleensä seisoin siinä kuin jaloista juurtunut ja möngersin jotain, jonka ehkä ymmärsi tarkoittavan heippa. Silloin kuitenkin poika tuli lähemmäksi ja jäi siihen. Ei vain halannut ja mennyt pois, vaan jäi siihen. Uusi tilanne mulle.

Ja sitten se kysyi. Kenestä sä tykkäät? Siinä sitten mietin vastausta samalla kun katoin niihin ruskeisiin silmiin. Ne oli aika jännät silmät. Olin joskus aikaisemmin lukenut romanttisista ja hattaratäytteisistä kirjoista silmistä, joita kattoessa tuntuu kuin ne pystyis näkemään sun sieluun. Ja just sillä hetkellä musta tuntu, että tällä pojalla oli just sellaset. Ei ne kirjat näköjään ihan valetta olleetkaan.

Mitä muuta siinä tilanteessa voisi oikeasti vastata? Susta.

En oo lopettanu sen sanomista sen jälkeen sille pojalle. Nykyään sen ei enää tarvii vaa kysyä.

Mä tykkään susta.

[Álmos]

Päätinpä pitkähköstä aikaa lukea jotain, ja nappasinpa sitten tämän täältä kiinnostavan otsikon ansiosta. Oon tyytyväinen mun valintaan.
     Eli mä tykkäsin tästä! Tätä lukiessa sai vähän pohtia, sillä en ole ikinä tainnut miettiä tuota mistä pidän -asiaa tuolta kannalta, miten sinä tässä kirjoitit. Mä tykkäänkin juuri teksteistä, joissa saa pohdiskella. Eli ainakin sait mussa jotain ajatuksia liikkeelle. Se on hyvä juttu.
    Tää on osittain vähän ajatuksenvirta -tekstiäkin, eikös? Ainakin se vaikuttaa siltä. Teksti vaikuttaa ihan hyvin suunnitellulta, ja eteni sopivaa vauhtia. Pari ihan pientä kirjoitusvirhettä löysin, mutta valitettavasti en muista enää, missä ne on. Sori. No, ei ne pahoja virheitä siis ollut. Ihan jotain, että puttui jokin kirjain lopusta tms.. Ne eivät haitanneet lukemista.
Muutenkin teksti oli ihan helppolukuista, eikä se tuntunut töppivän. Kivaa kuvailua ja jänniä mietteitä. ^^
    Jotenkin teksti tuntui hiukan hajanaiselta, jos niinkään nyt voisi sanoa.. Ei oikeastaan, mutta jokin siinä oli. Ei siis sillä, että teksti olisi huonoa, ei todellakaan, mutta yritän tässä miettiä.. Hmm. Hajanainen on kyllä ehkä väärä sana juu. No, taidan tarkoittaa jotain siihen suuntaan, että kun sä alussa painotit, että kun ihmiset kysyy että mistä sä pidät? niin on hankala päättää, että mitä kaikkea sitä kertoisi. Lopussa päin tuntuu, että tuo pääajatus hiukan unhoittuu. Tuntuu ehkä hassulta, että sitten se, mistä puhuttiin koko alkutekstin ajan hiukan unohtuu, ja täten puhutaan pelkästä pojasta ja että tyttö tykkää sitten "vaan" hänestä. (Eli hoksaatko mitä tarkoitan? Saatan kirjoittaa vähän sekavasti. Olen itsekin vähän sekaisin. No, mutta juu.)Eli olisit jotenkin voinut ehkä hiukan joko karsia tuosta pojasta kertomista pois tuolta lopusta, tai sitten lisätä jotain, joka olisi viitannut alkupään tekstiin viittaavaa. En osaa sanoa.
     Mutta oli tuo poika -juttu tuolla lopussa söpöä luettavaa. Olihan se hyvä, että tuolla minä -kertojalla oli sitten varma asia, mistä voisi sanoa tykkäävänsä. Tai niin.
    No, mutta tosiaan. Tykkäsin tästä todella. Rupesin vaan ääneen taas tässä miettimään, sowwy. Mutta niin. Kiitoksia tämmösestä lukukokemuksesta! Pitkä aika tosiaan, kun olen tämän tyyppistä lukenut.

~Álmos
   

[Jennie]

Álmos: Tästä on aikaa, kun olen kirjoittanut tämän, joten ihan kirjoittaessa syntyneitä ajatuksia en pysty muistamaan, mutta mietin mitä ajattelen tästä tekstistä nyt. Toivottavasti ei haittaa sen kummemmin. :)

Tämä teksti on pääsääntösesti syntynyt sellaisena ajatuksenvirtana, kuten yleensä kaikki tekstini. Sen jälkeen muokkailen kyllä, mutta ihan raaka version (kirjoitan vain nimittäin one-shotteja) syntyy mitä ajatuksiin tulee. Kirjoitusvirheet on hyvä bongata tekstistä pois, joten ne kuulisin mielelläni, tiedoksi seuraavillekin lukijoille. ;) Heh.

Pääajatus ehkäpä katosi tekstin loppuun mennessä, mutta ajattelin niin, että kertoja ei enää välittänyt mitä kertoa ihmisille, kun sitä asiaa kysyy. Hänellä oli nyt ainakin yksi tietty vastaus, jonka aina tiesi vastaavansa. Kertoja on ollut epävarma mitä vastaa kysyttäessä mistä pitää ja nyt kun hän tietää varmuudella pitävänsä pojasta, tietää, että se on vastaus jonka hän voi aina sanoa. Ymmärsin kyllä pointtisi ja se on totta, mutta tästä minun selityksestäni ei kyllä varmaan mitään selvää saa. :D Loppu tosiaan olisi voinut olla erilainen. Meinasin muokata sitä ennen kun julkaisin, mutta jätin sen noin, koska koin sen parhaaksi, sillä en uskonut, että pystyisin ns. samaistumaan tekstiin enää uudestaan. Tiedätkös. Siitä on niin kauan aikaa, että uskoin sen näkyvän, jos yhtäkkiä korjaisin tekstin (tai sen lopun) täysin uudestaan. :D

Ihanaa, kun pohdit tätä tekstiä ja kerroit mitä mieltä olet. Todella mukavaa! :) Kiitos kun luit ja kommentoit!

[Álmos]

Juuu, ymmärrän täysin mitä tarkoitat, kun sanoit, ettet enää viitsinut kirjoittaa tuota loppua uudestaan. Itsekään en helposti kyllä puutu enää tekstiini, jos olen sen jo tänne asti laittanut jne. Samaistuminen voi tosiaan olla hankalaa ja joskus mulla on ihan periaate -juttujakin.
    Taisin ymmärtää myös tuon sun poika -juttu pointinkin. Tekstin kirjoittajalta se selvin käsitys luultavasti aina löytyy

Sen yhden kirjoitusvirheen löysinkin:
Ei multa ole kysytty tuo kysymys kuin muutaman kerran. Ensimmäinen kerta oli ensimmäisellä luokalla, kun me oltiin juuri opittu kirjottamaan.
     Eli tuo n puuttui. Ei sen kummempaa

~Álmos, joka pahoittelee, jos offasi.

[Jennie]

Álmos: Kyllä sinulla hyvä pointti oli. Voisin joskus yrittää korjata ja kirjoittaa lopun uusiksi. Pitäisi katsoa millainen siitä oikein tulisi. Joskus vanhoihin teksteihin on ihan hyvä paneutua uudestaankin. :D

Kiitos tuon kirjoitusvirheen mainitsemisesta, korjaan sen. Ja ei offi haittaa koskaan, eikä kommenttisi ollut edes varsinaista offia. :)

[Nuutti|]

Nätti. : )) Rakastuin. ; ))

En osaa kirjoittaa rakentavaa, aivot ei toimi. ; D

[Jennie]

Suklaamurunen: Lyhyt kommentti ei haittaa. Mukava kuulla, että luit. :-) Kiitos siitä sekä kommentistasi!