Nimi: Paleltumia
Kirjoittaja: Munis
Ikäraja: Sallittu
Paritus: Remus/Emmeline Vance
Vastuunvapaus: Rowling omistaa kaiken, minkä voi tunnistaa hänelle kuuluvaksi.
Vapaa sana: Paritusgeneraattorihaasteesta putkahti tämä paritus, joka osoittautui tosi kivaksi kirjoitettavaksi.
Paleltumia
Remus ja Sirius istuivat pensaikon keskellä Averyn kotitalon edessä. Syysyön viileys hiipi viitan lävitse iholle. Sirius kaivoi viittansa taskusta taskumatin.
”Sinun ei pitäisi juoda vahtivuorossa”, Remus kuiskasi hänelle.
”Ehkä ei, mutta tuliviski lämmittää”, Sirius sanoi ja otti huikan pullosta ennen kuin ojensi sen Remukselle.
”Pakko käydä kusella”, Sirius mutisi ja lähti kävelemään kumarassa kasvuston lävitse tienreunaan. Tuntui tarpeettomalta olla niin varovainen, sillä pihapiirissä ei ollut koko yönä näkynyt ketään. Sirius heitti vetensä naapurin ruusupensaaseen ennen kuin palasi ystävänsä luokse.
”Aivan turha reissu. Ei täällä ole ketään missään; tahtovat pitää matalaa profiilia lauantain jälkeen”, Sirius sanoi viitaten viikonloppuna Iskunkiertokujalla käytyyn kahakkaan, jossa kaksi kuolonsyöjää ja Fabian Prewett olivat loukkaantuneet.
”Joo, totta. Onneksi siinä ei käynyt pahemmin. Jos Emmeline ei olisi ollut siellä, Fabian olisi varmaan kuollut”, Remus vastasi aivan hiljaa ja ojensi metallisen taskumatin takaisin Siriukselle.
”Jep, Em oli mieletön. Hänen katseensa vain leimusi hänen kirotessa Rosierin ja Wilkesin… Tajuttoman rohkean tyttö. Ei uskoisi, että hän on vasta seitsemäntoista”, Sirius myönsi.
”Olit itse yhtä rohkea sen ikäisenä”, Remus huomautti. Sirius kohautti olkiaan.
”No jaa. Ehkä sitä ei itse tajua”, hän sanoi. Nenään kulki mullan ja lehtien tuoksu. Sirius tunsi itsensä hölmöksi kyyhöttäessään siellä muka hyvässäkin piilossa. Hän katseli mietteliäänä Averyn keittiön ikkunaan päin.
”Tykkäätkö hänestä?” Sirius rikkoi pian hiljaisuuden. Juttelu vei ajatukset pois yön kylmyydestä.
”Mitä?”
”Älä esitä tyhmää, Kuutamo”, Sirius mutisi. Hän oli nähnyt hymyn, joka nousi Remuksen kasvoille tämän kuunnellessa Emmelinen juttuja. Siriuksenkin mielestä Emmeline oli loistava tyyppi: tämä toi Feeniksin killan kokouksiin uutta virtaa ja eloa, ja sai jopa Siriuksen tuntemaan itsensä vanhaksi ja kyyniseksi. Emmelinellä oli paksu tukka ja tuuheat ripset, hehkuva hymy ja melko terävä kieli. Tämä pukeutui usein syvänviolettiin.
”No joo. Ehkä”, Remus myönsi katsomatta Siriukseen päin. Molemmat säpsähtivät kuullessaan kahahduksen yläpuoleltaan, mutta rentoutuivat taas huomatessaan oksalle laskeutuneen mustarastaan.
”Mikset pyydä häntä ulos?” Sirius kysyi. Hän puristi jatkuvasti taikasauvaansa kädessään varmuuden vuoksi. Remus tuhahti.
”Hän pitää varmaan sinusta”, Remus sanoi katse kulkien Averyn kodin katonharjalla.
”Kukapa ei. Mutta jos kaikki jättäisivät pyytämättä naisia ulos tuolla perusteella, ihmiset kuolisivat pian sukupuuttoon, Remus hyvä”, Sirius mutisi. Remus ei voinut olla hymyilemättä. Vaikka sota oli himmentänyt maailman värisävyjä ja lisännyt kantamusta heidän kaikkien hartioillaan, niin Remus ei voinut olla hymyilemättä nähdessään toisinaan voimakkaita jäänteitä siitä Siriuksesta, joka tämä oli ollut kouluvuosina.
”Silti”, Remus sanoi hiljaa kuin asia olisi sillä selvä. Oli Siriuksen vuoro tuhahtaa.
”Lakkaa säälimästä itseäsi, kamu”, Sirius sanoi suoraan, ”se, että olet ihmissusi, ei tarkoita, ettet ansaitsisi rakkautta tai jotain.” Remus ei vastannut. Sirius arvasi satuttaneensa häntä. He olivat puhuneet asiasta aiemminkin, ja yhä edelleen Remukselle se, että hän oli ihmissusi, oli ilmeisesti ylitsepääsemätön este lähestyä ketään romanttisessa mielessä.
”Äh, sori”, Sirius särki piinaavan hiljaisuuden, ”mutta tosissaan. Ihan turha vedota mihinkään sellaiseen, että voisit purra häntä tai jotain. Et ole purrut meitäkään ikinä, ja me sentään olemme olleet seurassasi. Kumppanisi voisi häipyä jonnekin kerran kuussa.”
”Ole hiljaa”, Remus pyysi vaisusti. Sirius oli. Kuu kulki taivasta pitkin, varjot vaihtoivat paikkaa. Siriuksen luomet olivat raskaat. Aamun alkaessa sarastaa he lähtivät tiehensä viileyttä jäsentensä lisäksi äänissään.
*
Killan kokous Frankin ja Alicen keittiössä oli päättymäisillään. Illan aikana ei oltu käsitelty huonoja uutisia, ja kiltalaiset olivat raukeita nautittuaan Alicen tekemää sienipiirakkaa ja rommitotia. Lämmin valaistus teki olosta kotoisan ja levollisen.
”Onko jollakin jotain kysyttävää?” Dumbledore tiedusteli.
”Joo”, Emmeline sanoi yllättäen; lähes kaikkien katseet kääntyivät häneen. Emmeline hymyili innostuneesti. Kynttiläkruunun valo hypähteli hänen hiuksissaan.
”Voitin Me Noitien arvonnasta kaksi lippua Kohtalottarien keikalle. Lauantaina, Merlinissä. Kuka lähtee mun kanssa?” Kysymys aiheutti hilpeyttä ja naurunpurskahduksia. Dumbledorenkin silmät tuikkivat.
”Nyt harmittaa että piti mennä ottamaan se Lestrange-vuoro lauantaille”, James totesi. Sirius sen sijaan potkaisi Remusta pöydän alla, ja saadessaan katsekontaktin aikaiseksi kohotti tälle kulmiaan. Remus ravisti aavistuksen verran päätään. Sirius käänsi katseensa Emmelineen.
”Remus tulee”, hän ilmoitti, vaikka olisi mielellään mennyt keikalle itsekin. Remus kohotti vuorostaan kulmiaan Siriukselle, mutta vastasi sitten Emmelinen ilahtuneeseen hymyyn.
*
Sirius tapasi Remuksen maanantaina. Hän meni käymään tämän luona ennen kuin he ilmiintyivät yhdessä Salisburyn lähelle, missä heidän oli tarkoitus vakoilla Rosierin asuntoa.
”No?” Sirius sanoi Remukselle heti tervehdittyään häntä.
”No?” Remus toisti. Hän oli tullut avaamaan oven paahtoleipä kädessään, ja hän söi sitä loppuun heidän siirtyessä keittiöön.
”Oliko hauskaa?” Sirius kysyi. Remus nielaisi paahtoleipäpalan ja nosti kahvikupin huulilleen.
”Joo. Ihan hauskaa. He soittivat kaikki parhaat kappaleet”, hän kertoi.
”Ja?” Sirius jatkoi. Remus käänsi katseensa pois hänestä eikä sanonut hetkeen mitään. Hän ei olisi millään jaksanut Siriuksen uteluita ja patisteluja. Sirius olisi ehkä kantanut Emmelinen suoraan keikalta sänkyynsä, mutta Remus ei ollut sellainen.
”Ja sitten juotiin portterit ja lähdettiin kotiin”, Remus totesi laittaessaan marmeladipurkin takaisin kaappiin.
”No on kai sekin jotain”, Sirius sanoi hieman epäilevän kuuloisena ja nappasi paahtoleivän pöydältä. Remus katsoi häntä loukkaantuneen näköisenä, joten Sirius sulki suunsa ja vaihtoi puheenaihetta.
*
Killan pikkujoulut pidettiin Sianpään yläkerrassa. Albus ja Aberforth olivat panostaneet koristeluun niin paljon, että oli helppoa unohtaa olevansa Tylyahon rähjäisimmän baarin yläkerrassa. Remus istui Emmelinen vieressä upottavalla sohvalla kädessään lasillinen tonttuviiniä ja silmissään naurua.
James kahmaisi ilmassa leijuvalta tarjottimelta uuden oluen ja tökkäsi Siriusta kyynärpäällä kylkeen. Sirius veti tuliviskiä väärään kurkkuun ja James joutui hakkaamaan häntä selkään.
”Katso Kuutamoa”, James suhahti Siriuksen korvaan.
”Joo, tiedän”, Sirius sanoi, ”hän näyttää hiton onnelliselta.”
”Niinpä”, James sanoi ja kurkotti toiselta tarjottimelta kourallisen pähkinöitä, ”ja niin näyttää Emkin. He olisivat mieletön pari.” Sirius nyökkäsi mietteliään näköisenä.
Seuraavan kahden tunnin aikana väki huoneessa väheni ihmisten lähtiessä koteihinsa. Ensimmäisinä lähtivät he, joilla oli killan tehtäviä seuraavana aamuna. Sirius joi itsensä humalaan ja kulki ympäri huonetta jutellen milloin kenenkin kanssa. Lily ja Alice olivat uppoutuneet kikatuksentäyteiseen keskusteluun joka näytti nuorentavan heitä vuosilla, ja James loihti aikansa kuluksi piparkakkuja seuraamaan Mundungusia. Peter keskusteli Gideonin ja Fabianin kanssa, ja Hagrid hikkasi nurkkapöydässä. Remus ja Emmeline istuivat edelleen sohvalla ja katsoivat toisia silmiin jutellessaan. Remus sai Emmelinen nauramaan. Siriusta hymyilytti, kun hän seurasi heitä sivusta.
Remus ja Emmeline nousivat sohvalta yhtä aikaa puoli yhden aikaan yöllä. Sirius seurasi katseellaan, kuinka Remus auttoi takin Emmelinen päälle ja pukeutui vasta sitten omaansa. Hän näki Emmelinen tarttuvan Remuksen käteen heidän lähtiessä huoneesta. Sirius kohtasi Remuksen katseen ja iski tälle silmää.
*
Remus saapui killan seuraavaan kokoukseen yhdessä Emmelinen kanssa. Tuolillaan keikkuva Sirius virnisti leveästi Remukselle tämän nähdessään. Emmeline pysähtyi ovensuuhun kertomaan jotakin Albukselle, ja Remus tuli istumaan Siriuksen viereen.
”Miten sujuu?” Sirius kysyi ystävältään merkitsevällä äänensävyllä.
”Hyvin”, tämä vastasi arkipäiväisesti.
”Kuulin, että olitte yhdessä vakoilemassa Rabastania. Olen ilmeisesti sivuutettu työparinasi, vai?” Sirius kysyi, ”sääli. Olet hauskaa työseuraa.”
”Ei sinua ole sivuutettu”, Remus mutisi.
”Miten teillä sitten menee?” Sirius uteli.
”Ei ole mitään meitä, Sirius”, Remus huokaisi, ”anna olla.”
”Mutta…” Sirius aloitti.
”Puhutaan myöhemmin”, Remus kuiskasi ja käänsi katseensa Dumbledoreen, joka oli sulkenut huoneen oven perässään.
Kokouksen jälkeen Remus puhui Siriukselle ennen kuin tämä ehti avata suutaan.
”Voisitko olla puuttumatta tähän? Osaan huolehtia tästä itsekin”, Remus pyysi Siriukselta. Hän katseli ympärilleen tarkistaakseen, ettei kukaan kuunnellut heitä.
”En. Sehän se ongelma onkin, kun et osaa”, Sirius sanoi tiukasti. Remus kohotti kulmiaan.
”No miten niin?” hän kysyi.
”Tykkäät Emmelinestä, ja hän pitää selvästi sinusta. Mikset voisi vain antaa palaa? Kiellät itseäsi kiintymästä häneen”, Sirius sanoi.
”Tiedät miksi”, Remus sanoi kuulostaen hieman äkäiseltä.
”Merlin. Joskus tahtoisin vain lyödä sinua”, Sirius huokaisi.
”Lyö sitten”, Remus sanoi. Sirius ravisti päätään. Remuksella oli huono olo; hän inhosi sitä, kun Sirius oli hänelle äkäinen. Hän toivoi, että mustatukkainen olisi ymmärtänyt häntä vähän paremmin.
”Kunpa et kuvittelisi, ettet ansaitse häntä”, Sirius sanoi kuulostaen surulliselta. Remus katsoi häntä hyytävällä ilmeellä.
”Ei sinun tarvitse tehdä tästä niin isoa numeroa”, Remus sanoi. Sirius ei sanonut mitään, katsoi vain toista silmiin. Hiljaisuus venyi: huone oli jo lähes tyhjä muista kiltalaisista. Lopulta Remus käänsi katseensa syliinsä.
”Hän suuteli minua”, hän myönsi hiljaa. Sirius näytti häkeltyneeltä. Remus jatkoi ennen kuin Sirius ehti esittää lisäkysymyksiä.
”Vahtivuoron jälkeen, kun saatoin hänet kotiin”, hän mutisi käsilleen, ”ei olisi pitänyt lähteä hänen kanssaan pikkujouluista. Tai mennä sinne konserttiin…”
Remus muisteli, kuinka Emmeline oli edellisenä iltana kääntynyt kotiovellaan ja tarttunut häntä kaavusta. Emmeline oli noussut varpailleen, sulkenut silmänsä ja painanut viileät huulensa Remuksen huulille. Emmelinen hiukset olivat tuoksuneet keväiseltä metsältä, ja ympäröivästä pakkasesta huolimatta Remuksen olo oli ollut lämmin, miltei polttava. Hänestä oli tuntunut kuin Emmeline olisi sytyttänyt pienen nuotion hänen sisälleen.
Nuotion savu kuitenkin kirveli Remuksen kurkkua ja teki hengittämisestä hankalaa. Savu nousi silmiin ja sumensi näkökentän. Remus yritti tukahduttaa liekkejä, sillä pelkäsi kärventävänsä itsensä.
”Millaista se oli?” Sirius kysyi. Remus vilkaisi häntä nopeasti.
”Täydellistä.”
Siriukselle oli aina ollut naurettavan helppoa arvata Remuksen ajatukset tämän ilmeiden perusteella. Niin silloinkin. Remus piti Emmelinestä ehkä enemmän kuin Sirius edes arvasi, mutta ei uskaltanut antaa tunteilleen tilaa. Remus aikoi perääntyä, kääntää selkänsä nuotiolle ja paeta täysikuun valaisemiin talviöihin. Sirius kiskaisi tuolinsa lähemmäs Remusta ja vei kätensä tämän olkapäälle.
”Olenko mielestäsi pelkuri?” Remuksen kysymys yllätti Siriuksen. Remus katsoi ystäväänsä vaativasti; sillä kertaa Sirius rikkoi katsekontaktin. Hän ei pystynyt valehtelemaan.
”Vähän”, hän vastasi, ja käänsi katseensa taas Remuksen silmiin. Remus näytti siltä, kuin Sirius olisi läimäyttänyt häntä.
”Anteeksi”, Sirius sanoi puristaen edelleen Remuksen hartiaa, ”toivon vain, että polttaisit itsesi mieluummin kuin palelluttaisit.”
Siriuksen sanat olivat jäätä Remuksen vatsassa.
