Nimi: Poika ja aurinkohattu
Kirjoittaja: Elfalas
Genre: Drama
Paritukset: Lucius/Narcissa, Arthur/Molly, James/Lily
Ikäraja: Sallittu
Yhteenveto: Kolme pientä poikaa, joista jokaisella on huono päivä. Kaksi äitiä, joita kumpaakin se ärsyttää suunnattomasti. Mutta mitä ajattelee äiti, joka taistelee nähdäkseen edes vilauksen lapsestaan kuoleman läpitunkemattoman verhon läpi?
A/N: Vastaukseni taidehaasteeseen. Inspiraation lähteenä oli Claude Monet'n
Nainen ja päivänvarjo. Tämä on kirjoitettu kolmeen 'näytökseen', ja siksi näen parhaaksi julkaista tämän osissa. Pitkä se ei kuitenkaan ole, joten osat tulevat siinä mukavasti parin päivän välein. Enkä tiennyt, mille osastolle tämän laittaa.
Yleistä lässytystä, kontrastia, taidetermejä ja niin voimakkaita värisanoja että menee jo hiukan abstraktiksi. Keskityin oikeastaan symboliikkaan ja kielenkäyttöön enemmän kuin juoneen. Toivottavasti edes joku jaksaa tämän lukea.
POIKA JA AURINKOHATTU
1
Impressio"Olisikohan mitenkään mahdollista lisätä hieman kierroksia? Me myöhästymme." Lucius vain pyörähti makuuhuoneen ovella, sanoi sanottavansa siihen viileään sävyyn, jota hän aina käytti puhutellessaan vaimoaan, ja porhalsi sitten tiehensä - kenties loiskuttamaan kasvoilleen vielä hiukan Madame Rimppakintun Yksicharmis-partavettä. Narcissa antoi pienen huokauksen purkautua etuhampaidensa lomitse. Lucius jaksoi nostaa valtavan mylläkän joka kerta, kun heidät vain kutsuttiin päiväksi jonnekin. Hänen vaimonsa oli jo alkanut pohtia, että hänen kenties pitäisi päästää miehensä useammin ulos. Tämä alkoi vaikuttaa erakoituneelta.
Tällä hetkellä Narcissan päätä vaivasivat lähinnä kampauksesta karkailevat hiussuortuvat sekä Draco, joka toistuvista pukeutumiskehotuksista huolimatta lekotteli yhä lattialla alusvaatteisillaan ja pyöritteli pienoisluudanvarttaan kädestä toiseen. Narcissa rypisti kulmiaan ja komensi poikaansa - viimeisen kerran, kuten hän oli jo useaan otteeseen vannonut.
"Draco, kuulit mitä isä sanoi. Nyt on kiire. Ole hyvä ja nouse ylös."
Poika rutisti naamansa kurttuun ja näytti kieltään. "Miksi meidän edes pitää mennä niihin tyhmiin juhliin? Ei kukaan siellä kuitenkaan tykkää meistä!"
"Sinä olet liian pieni ymmärtämään sellaisesta mitään", Narcissa sanoi terävästi. Olihan totuus, että Malfoyn perheen suhteet muihin velhosukuihin olivat viime vuosina heikentyneet, sillä Luciuksen oli ollut pakko pitää matalaa profiilia vaimonsa ja poikansa takia. Mutta sen verran selkärankaa Narcissallakin oli jäljellä, ettei hän antanut poikansa kiekua heidän ongelmiaan pitkin maita ja mantuja. Hän pyyhkäisi turhautuneena viimeisetkin hangoittelevat hiukset korviensa taakse ja marssi sitten suoraan Dracon luo. Persialaisesta lasimaalausikkunasta siivilöityvä valo muutti Dracon kasvot sinisiksi ja helmenvalkoisen tukan sitruunankeltaiseksi ja vihreäksi. Lapsi hyräili pahaa-aavistamattomana jotakin turhanpäiväistä lastenlorua, kun Narcissa äkkiarvaamatta tarrasi häntä kainaloista ja nosti yhdellä liikkeellä sängylle.
Dracolta kesti noin kaksi sekuntia käsittää, mitä tapahtui. Sen jälkeen hänen sisäinen puolustusmekanisminsa käynnistyi koko voimallaan: hän kirkaisi, yritti potkaista äitiään rintaan, ja kun se ei auttanut, tarrasi sängynlaitaan molemmin käsin. Narcissa väänsi hänen sormensa yksitellen irti.
Ainahan lapsilla oli huonot päivänsä - koko ajatus 'perheestä' perustui sille, että sen jäsenet toisinaan sietivät toistensa oikkuja, vaikka sitten hammasta purren. Narcissa oli kuitenkin hienosta suvusta ja nainut hyvään perheeseen, eikä siksi ollut hänen arvolleen soveliasta kantaa päivittäin huolta pikku pojastaan. Ei sillä, ettei Narcissa olisi Dracoa rakastanut. Poika alkoi juuri olla siinä kaikkein parhaimmassa iässä; pahin uhmavaihe oli kokonaan ohi, kyselyikä loppumassa eikä murrosikä vielä alkanut. Hyvinä päivinään Draco osasi olla varsinainen pieni hurmuri, joka vei kuusine vuosineen jalat lapsenpiiankin alta. Narcissa vain ei käsittänyt, minkä takia ne huonoimmat päivät osuivat kohdalle juuri silloin kun hänen itsensä oli määrä saapua miehensä tuttavien puutarhajuhlaan filmaattisesti poikansa kanssa. Lapsentyttö vietti ansaittua vapaapäivää perheensä luona, ja lähinnä siksi lyhyt matka Malfoyn kartanolta juhlapaikalle tuntui Narcissasta ylitsepääsemättömältä esteeltä.
Puhtaanvalkoinen merimiespusero, sähkönsininen solmuhuivi ja samanväriset polvihousut. Ne toivat sentään hieman väriä pojan muuten niin yksitoikkoiseen olemukseen. Narcissa inhosi Dracon harmaita silmiä. Ne olivat niin… talviset. Hän ei voinut sanoa erityisesti nauttivansa elävästä jääpuikosta päivällispöydässä.
"Tämä huivi on ihan älytön", Draco kommentoi kipakasti.
"Sepä murheellista", Narcissa sanoi rauhallisesti, "jos pidät yllä tuota tahtia, kuten näytät tekevän, emme ehdi enää vaihtaa sitä. Nyt kipin kapin kengät jalkaan ja ulos." Draco näytti taas kieltään. Narcissa ei osannut sanoa, punoittivatko hänen kasvonsa kiukusta vai ikkunan punaisen lasiruudun vaikutuksesta. Hän huokaisi helpotuksesta, kun poika kiepahti kannoillaan ja juoksi alakertaan paljaat jalkapohjat vilkkuen. Narcissa käsitti liian myöhään, että oli unohtanut pukea sukat tämän jalkoihin.
Seuraava konflikti syntyi eteisessä, kun Draco ryhtyi pontevasti vastustamaan aurinkohattua, johon äiti yritti survoa hänen päätään. Hän kiemurteli kerran toisensa jälkeen irti Narcissan otteesta ja ryntäsi ovelle. Kun Narcissa sitten tyynen rauhallisesti irrotti hänen kätensä ovenkahvasta, Draco alkoi kirkua ja paukuttaa ovea molemmin nyrkein.
"Mitä täällä meuhkataan?" Se oli Lucius. Hän näytti yhtä tylsän harmaalta kuin poikansakin, säntilliseltä, sääntöjen mukaan tehdyltä. "Narcissa, vaienna lapsi. Hän kuulostaa aivan marakatilta. Ja mikset sinä ole kammannut hiuksiasi?"
Narcissa ei ehtinyt vastata miehensä huomautukseen hiuksista, joiden parissa hän sentään oli viettänyt valtaosan niistä kahdesta tunnista jotka hän oli laittautumiseen käyttänyt. Draco nimittäin rääkäisi väliin: "Minä en ole hiljaa jos isi ei hiljennä minua!"
Luciuksen silmät kylmenivät. "Draco, nyt." Kaksi hieman normaalia kovemmalla äänellä lausuttua sanaa riittivät säikyttämään Dracon lähes suunniltaan. Narcissa mulkaisi miestään, kumartui pojan puoleen ja pyyhki tämän kasvot räästä ja kyynelistä. Kun hän jälleen kerran yritti painaa olkihattua tämän päähän, Draco alkoi taas pyristellä vastaan.
"Etkö mitenkään viitsisi käskeä hänen olla ihmisiksi?" Narcissa lausahti lopulta ärtyneenä.
"Minä en halua hattua! Vain tytöt pitää tuollaisia!" Draco vinkui yrittäen vedota isäänsä.
"Onko hänen aivan välttämättä pidettävä sitä?" Lucius lausahti kyllästyneenä ja vilkaisi ohimennen kelloaan. Hattu ei miellyttänyt häntäkään - sen Narcissa saattoi nähdä.
Miehet.
"Hänen kasvonsa palavat tuossa paahteessa", hän huomautti kulmiaan kohottaen. Hän yritti hetken aikaa kuvitella Dracon kasvoja pysyvästi vaaleanpunaisina, täynnä kesivän ihon synnyttämiä ruskeita maastokuvioita. Se ei olisi ollut kovinkaan kaunista, vaikkakin kieltämättä mielenkiintoisempaa kuin nykyinen asiaintila.
Lucius näytti olevan kahden vaiheilla, aloittaako riita vaimon kanssa vai lähteäkö liikenteeseen. Lopulta hän näytti kuitenkin päätyvään siihen tulokseen, että juhliin ennättäminen painoi vaa'assa enemmän kuin viimeisen sanan saaminen. Hän otti mitään puhumatta hatun Narcissalta ja pisti sen poikansa päähän. Draco ei yrittänyt ottaa sitä pois. Jälleen yksi taistelu voitettu - kahdentoista vuoden verran samanlaisia edessäpäin.
Niin Malfoyt nousivat vaunuihinsa kuin mikä tahansa hyväosainen velhoperhe. Narcissa oli jo useamman vuoden ajan nalkuttanut Luciukselle auton hankkimisesta, mutta mies ei ollut missään vaiheessa ollut suopea. Eipä tietenkään - jästien mielipiteethän merkitsivät Luciukselle yhtä paljon kuin kärpästen mielipiteet. Kärryt tärisivät, hevoset lemusivat hirvittäviltä ja Draco pyrki koko ajan valumaan penkiltä likaiselle lattialle. Turvavöillä sekin olisi vältetty. Niin - ehkäpä Narcissa ylipuhuisi miehensä hankkimaan edes turvavyöt vaunuihin.
Narcissa painoi poskensa ikkunaa vasten varoen litistämästä kampaustaan. Hänen hampaansa kalisivat vienosti vastatusten, ja silmäluomet alkoivat hiljalleen painua toisiaan kohti. Jospa vaunuissa olisi voinut nukkua! Narcissa olisi niin mielellään levännyt kymmenisen minuuttia, unohtanut kokonaan kirosanat joita ajuri huuteli hevosille ja ollut hyvällä syyllä piittaamatta pojastaan.
"Äiti, minua pissattaa!"
Narcissa havahtui haaveistaan, kun Draco kiskaisi häntä hihasta niin kipakasti, että hän miltei kaatui pojan päälle. Hän kurtisti paheksuvasti kulmiaan. "Odota, Draco, että päästään perille."
"En minä jaksa pidätellä niin pitkään!" Poika näytti kärsivältä. Hänen kätensä eksyivät sanojen vakuudeksi haaroväliin, jolloin Narcissa näpsäytti ne kiukkuisesti pois. Siitäkös Draco sydämistyi entisestään.
"Minä pissin nyt housuun!" hän ilmoitti tomerasti.
"Draco", sanoivat Narcissa ja Lucius yhteen ääneen. Narcissa pyöräytti silmiään kattoa kohti.
"Sano ajurille, että pysäyttää. Käyköön Draco metsässä asiallaan", hän komensi.
"Joo! Jänskää!" Draco innostui.
Lucius oli kuitenkin eri mieltä. "Minun poikani ei ole mikään orava!" hän tokaisi. "Odottakoon. Ei matka kestä enää kymmentä minuuttia enempää."
"Ei-kä!" Draco protestoi. "Minä haluan pissata metsään!"
"Lucius", Narcissa sihahti suupielestään, "meillä ei ole hänelle vaihtovaatteita."
"Luuletko tosiaan että hän kastelisi housunsa?" Lucius naurahti. Sitten hän tuli katsoneeksi Dracoon, joka oli kietonut jalkansa ainakin kolminkertaisesti ristiin ja puri verenpuutteesta valkoiseksi muuttunutta huultaan. "Hyvä on", hän sanoi kiireesti ja antoi ajurille merkin. Vaunut pysähtyivät vaappuen puolelta toiselle. Narcissa avasi arvokkaasti oven ja astui pientareelle, kun Draco taas hihkaisi ja luikahti hänen käsivartensa alitse kuin uskomattoman innostunut pieni näätä.
Päivä oli hiostavan kuuma ja aurinko helotti pahaenteisen oranssina paahtaen käppyrärunkoisten tammien sammaleenvihreitä runkoja. Narcissa kietoi huivia tiukemmin hartioidensa ympärilleen, jotteivät hänen norsunluunvalkea ihonsa kärventyisi. Hän tarkkaili sivusilmällä Dracoa, joka kamppaili kauempana housunnappiensa kanssa. Poika tuntui unohtaneen kokonaan känkkäränkkäpäivänsä - kun Narcissa varoitti häntä myrkkysumakkipensaasta, hän totteli äitiään mukisematta ja siirtyi sivummalle rallatellen mennessään.
"Kiireesti nyt, Draco", Narcissa muistutti yrittäen pitää äänenpainonsa tasaisena.
"Joo", Draco heläytti kirkkaasti, vilkaisi äitiään ja hymyili kuin pikku aurinko. Narcissa risti kätensä ja huoahti. Ehkäpä tarina lopultakin päättyisi onnellisesti. Jospa lastenhoitajan puheet vapauksien antamisesta todella kätkivät järjenmurusen - ehkä Draco käyttäytyisi siivosti, jos vanhemmat vain olisivat häntä kohtaan kärsivällisiä ja antaisivat hänelle liikkumatilaa…
Narcissa katsahti takaisin metsänreunaan. Dracosta erottui enää kaukana aluskasvillisuuden seassa pomppiva aurinkohattu.
Narcissa seurasi poikaansa syvänsinisen metsän läpi, kompasteli juuriin ja väisteli valonsäteiden hopeisia neuloja jotka muuttivat pohjasammaleen iloisenvihreäksi. Dracon perässä pysyminen ei ollut vaikeakaan tehtävä; hirvikin olisi pitänyt pienempää meteliä. Sen sijaan ongelmia aiheutti Narcissan oma juhlapuku, joka pyrki vähän väliä takertumaan oksiin, jolloin hänen oli pakko pysähtyä irrottamaan se varovaisesti. Juhliin ei sopinut saapua repeytyneissä vaatteissa, ei ainakaan arvokkaan ja tyylitellyn hurmaavan rouva Malfoyn. Poika oli eri asia - lapsen käytös ymmärrettäisiin. Vaikkakaan Narcissa ei mielellään olisi esittäytynyt seurapiireissä mutainen pikkupoika vierellään.
"Draco, heti tänne!" Narcissa huusi kimakasti. "Äiti on nyt sinulle hyvin vihainen. Me lähdemme kotiin saman tien!"
Sen sanoessaan hän tiesi valehtelevansa. Lucius ei lähettäisi heitä kotiin, vaikka pojan nenä vuotaisi verta. Puutarhajuhlat olivat tärkeä seurapiiritapahtuma, hyvänen aika sentään! He eivät palaisi kotiin ennen kuin illansuussa, kun seurueen miehet haluaisivat vetäytyä huvimajaan hörppäämään muutaman ylimääräisen viinilasillisen.
Dracon hattu oli vihdoin kadonnut näkyvistä, eikä Narcissa enää osannut sanoa, rymistelikö edellä sarvikuono vai pikkupoika. Silkan äidinvaiston varassa hän seurasi ääntä, kunnes ryske vaimeni hiljaiseksi kahinaksi. Narcissa pysähtyi tuntiessaan kasvoillaan lämpimän tuulenhenkäyksen. Hän nojautui toisen kätensä varassa puunrunkoon. Sen pinta oli kuuma, ja hän suoristautui kummissaan astuen parin askeleen verran eteenpäin.
Maisema muuttui kuin taikaiskusta, kun Narcissa jätti puiden katveen. Äänetön, sekava tummien varjojen metsä katosi, ja kun hän katsoi taakseen, puunrungot olivat kirkkaanoransseja ja niiden varjot sinisiä. Hän seisoi suuren, kumpuilevan niityn laidalla. Sitruunankeltaisen auringon paahde muutti ruohon ja heinikon värin - ei vihreästä keltaiseksi, vaan suunnattomaksi sateenkaarenväriseksi kentäksi, joka hehkui kaikissa spektrin väreissä, sinisenä, punaisena, oranssina! Siinä missä päivänsäteet hipoivat maata hehkui smaragdinvihreitä ruohomättäitä. Kellanvihreät lehtipuunvesat huojuivat tuulessa, joka oli samalla sekä navakka että lämmin. Ja kaiken päälle oli siroteltu runsaalla kädellä kaikenvärisiä kukkasia, jotka heijastelivat keltaistaan takaisin aurinkoon ja tummanvioletteja varjoja nurmikolle. Tätä jatkui miltei silmänkantamattomiin - kunnes viimein taivaanrannassa niitty kohtasi kesäistä lämpöä hehkuvan metsänreunan. Taivas tummeni hempeästä vauvansinisestä kunnes aivan taivaankannen korkeimmalla kohdalla pilvet leikkivät puhtaan ultramariininsinisellä taustalla. Pilvien valkoinen oli puhtainta mitä Narcissa oli milloinkaan nähnyt, ja tuuli oli piirtänyt ne vapaalla, huolettomalla kädellä pyörteilemään raikkaassa tuulessa, tuulessa, joka kiskoi nyt myös Narcissaa itseään pakottaen hänet kulkemaan lähemmäs niityn keskustaa. Kaikki tämä värien paljous salpasi hänen henkensä. Kaikki näytti niin kirkkaalta, niin puhtaalta, niin elävältä! Kuin olisi elänyt koko ikänsä paikalleen jähmettyneessä maalauksessa ja astunut yhtäkkiä todelliseen maailmaan. Tällaista taikuutta Narcissa ei ollut ennen kokenut. Hän tunsi itsekin muuttuvansa valovoimaisemmaksi, tulevansa osaksi tätä säteilevää maisemaa.
Tuuli tarttui Narcissan hattuun ja lennätti sen kauas hänen edelleen, ja nainen tarttui helmoihinsa ja juoksi sen perään. Kun hän lopulta löysi sen takertuneena nuoren puuntaimen ylimpiin oksiin ja kumartui poimimaan sen ylös, hänen silmäkulmaansa sattui välähdys laivastonsinistä. Hän suoristautui. Draco seisoi kummun huipulla kädet voimattomina sivuilla ja tyhjä ilme kasvoillaan. Toisessa nyrkissään hän puristi aurinkohatun lieriä. Narcissa kiersi huivinsa tiukemmin olkapäilleen ja asteli pojan luo. Hän otti Dracon hatun, pudisteli irti siihen tarttuneet heinänkorret ja painoi sen tiukasti poikansa korville. Sitten hän tarttui tätä kädestä.
"Alahan tulla, Draco", hän sanoi terävästi, "isä odottaa."