Title: Kaiken sen arvoista
Author: Evelix
Rating: S
Genre: angstista draamaa?
Fandom: Hobitti
Pairing: Bagginshield
Beta: Suensielu
Disclaimer: Kaikki kunnia J.R.R. Tolkienille. En omista hahmoja, enkä saa tästä minkäänlaista rahallista korvausta.
Challenges: Fandomkohtaiset OTP:t, OTP10 #3 ja Kirjoita & kommentoi
Summary: Lopussa kaikki oli ollut surullista, mutta myös kaunista.A/N: Mun oli tarkoitus kirjoittaa onnellinen ja fluffyinen Kíliel-ficci, mutta jotenkin eksyin
taas kertaalleen surumielisen bagginshieldin puolelle… Kirjoittessani kuuntelin Lovexin kappaletta
Yours to keep, joka mielestäni sopii tälle paritukselle, vaikkei itse ficciin sinänsä liitykään. Omistus menee
LillaMyylle, hyvää synttäriä!♥ Toivottavasti tykkäät, vaikka tämän tunnelma ei olekaan ihan pirteimmästä päästä.
Kaiken sen arvoista
Vielä vanhoilla päivilläänkin Bilbolla oli tapana pohtia, kuinka toisin asiat voisivat olla, ellei Gandalf Harmaa olisi eräänä aamuna hyvin kauan sitten ilmestynyt Hobittilaan ja kertonut Bilbolle etsivänsä jotakuta mukaan seikkailuun. Entä jos velho ei olisi piirtänyt riimua Repunpään oveen, eivätkä kolmetoista kääpiötä olisi tulleet paikalle tyhjentämään hänen ruokavarastojaan? Ja entä jos Bilbo ei olisikaan odottamattomien vieraiden saapumista seuraavana aamuna muuttanut mieltään hetken mielijohteesta ja liittynyt seurueeseen, vaikka olikin illalla ollut vielä toista mieltä?
Asiat tosiaan olisivat luultavasti hyvinkin toisin. Ensinnäkin Bilboa saatettaisiin pitää jokseenkin kunniallisena hobittina Konnussa – tai ehkei nyt sentään liioitella. Mutta ainakin hän eläisi huoletonta ja mukavaa elämää Repunpään isäntänä, ilman sen isompia murheita, vaikka häntä joka tapauksessa pidettäisiin enemmän tai vähemmän omituisena. Ja niinhän asiat toki olivat, ainakin pintapuolisesti, mutta Bilbo ei missään nimessä ollut sama hobitti kuin silloin ennen, kauan aikaa sitten. Mutta olisiko se sen arvoista? Bilbo tuli siihen tulokseen, ettei se olisi. Jos hän ei olisi lähtenyt matkalle kohti Yksinäistä Vuorta, hän olisi jäänyt paljosta paitsi.
Hän ei olisi luultavasti koskaan nähnyt Konnun ulkopuolista maailmaa omin silmin.
”Maailma ei ole sinun kirjoissasi ja kartoissasi, Bilbo. Se on tuolla ullkona”, Gandalf oli sanonut, ja Bilbon oli pakko myöntää, että velho oli ollut oikeassa. Oli toki paljon asioita, joita hobitti ei olisi välttämättä tahtonut nähdä omin silmin: peikkoja, hiisiä, örkkejä, hukkia sekä Klonkku-otus. Mutta ilman Klonkkua Bilbo ei olisi koskaan löytänyt taskussaan tälläkin hetkellä polttelevaa sormusta, ja Keski-Maassa oli paljon sellasta, jota oli lähes mahdotonta kuvitella pelkästään kirjoista lukemalla. Sen lisäksi Bilbo oli saanut kourallisen uusia ystäviä – itsepäisiä, mutta urheita ja sydämellisiä kääpiöitä, jotka olivat lojaaleja viimeiseen hengenvetoon asti.
Bilbon ajatukset harhailivat erääseen tiettyyn tummahiuksiseen kääpiökuninkaaseen, jolla oli ollut oikkunsa, mutta joka oli kaikesta huolimatta ollut paras mahdollinen ystävä, jota pieni hobitti saattoi toivoa.
Ystävä – niin hän kaikille sanoi, vaikka tunsi sydämessään paljon enemmän. Heillä oli ollut vaikeutensa, mutta hänen yhteinen aikansa Thorin Tammikilven kanssa oli ollut ehdottomasti kaiken sen arvoista. Se oli vain loppunut liian pian, ja tavalla, joka sattui Bilboon enemmän kuin hän uskalsi myöntää edes itselleen.
Kun Bilbo oli päättänyt kirjoittaa seikkailunsa ylös, hän oli kuvitellut, että ensimmäiset sanat olisivat kaikkein vaikeimmat, mutta hän oli ollut väärässä. Ensimmäiset sanat olivat olleet kaikkein helpoimmat:
Kolossa maan sisällä asui hobitti. Seikkailun kuvaaminen sanojen muodossa oli ollut yllättävän helppoa, vaikeiden ja surullisten asioiden kertomista myöden. Mutta Bilbo tuskaili tarinansa viimeisten sanojen kanssa päiväkausia, sillä hänestä tuntui, kuin hän joutuisi kertomuksen lopettaessaan hautaamaan Thorinin ja jättämään Ereborin taakseen uudelleen. Kun Bilbo lopulta kirjoitti viimeisen lauseen, hän itki.
Saatuaan osuutensa
Punaisesta kirjasta valmiiksi, Bilbo ei enää miettinyt, millaisen elämän hän olisi elänyt ilman seikkailuaan. Sen sijaan hän muisteli erästä tiettyä kääpiötä surumielinen hymy huulillaan. He eivät olleet koskaan sanoneet toisilleen niitä kolmea pientä sanaa – mitä Bilbo katui syvästi – mutta rakastavat katseet ja hellät kosketukset olivat kertoneet kaiken tarvittavan. Lopussa kaikki oli ollut surullista, mutta myös kaunista, ja Bilbon sydämessä Thorin Tammikilpi ei ollut koskaan kuollut.