Title: Elämänsä tarina - vuodenajoista viidenteen (Viisi Vuodenaikaa V)
Author: FractaAnima
Genre: drama, AU
Rating: Sallittu
Pairing: Hermione/Severus (Hermione/Cho)
Disclaimer: J. K. Rowling omistaa hahmot, paitsi Joannen ja Tobyn, Kaija Koo omistaa biisin sanat, minä omistan mielikuvitukseni. En saa tästä minkäänlaista hyvitystä.
Oneshot, songfic
Haasteisiin:FF100 sanalla 065. Siirtymä.
OTS 20 [SK/HG]
Saaga-haaste [Viisi vuodenaikaa]
Tuhoa suosikkiparituksesi II
Aakkoshaaste II
Herätä kuolleet
Paritusketjuhaaste
A/N: AU:na se, että Severus ei kuollut sodassa. Tällä kertaa en kerro teille mihin aikaan tämä sijoittuu. Tämä on viides osa, joka päättää oneshot-saagani Viisi vuodenaikaa. Tässä vielä linkki Kaija Koon biisiin, vähän fiilistelyä:
Viisi vuodenaikaaViisi vuodenaikaa1.
Skotlantilaista tuliviskiä K15
2.
Aaltorenkaita K18
3.
Kohtaamisia S
4.
Kehrääjänkujan leikkipuisto K18
5.
Elämänsä tarina - vuodenajoista viidenteen S
Elämänsä tarina - vuodenajoista viidenteenHermione istui makuuhuoneen peilipöydän ääressä ja harjasi verkkaisesti hiuksiaan. Pöydän päällä lojui avonainen pergamenttikäärö ja sulkakynä. Järjestelmällisen selkeä käsiala oli saanut seurakseen tuhriintunutta mustetta. Hermionella oli vaikeuksia jäsennellä tekstiään. Nainen tuijotti piirteitään peilistä ja kevyet silmäpussit toivat mieleen muistot siitä, kun hän oli saanut tietää olevansa raskaana.
Hermione juoksi ovet paukkuen ulos asunnostaan ja jätti hämmentyneen tyttöystävänsä taakseen. Nainen ei voinut uskoa olevansa raskaana, näin ei voinut käydä. Hän oli opetusministeri, häntä tarvittiin töissä. Ja miten hän selittäisi kaiken Cholle? Ehkäpä hän ei selittäisi? Hermione hidasti vauhtiaan. Hän oli hetken mielijohteesta päättänyt käydä kiroamassa oletetun lapsen isän alimpaan helvettiin, mutta alkoi pikku hiljaa ymmärtää, ettei hän voinut tehdä niin. Ei hän halunnut tehdä niin. Mikään ei ollut varmaa. Paitsi se, että hän ei halunnut nähdä Severus Kalkarosta enää ikinä. Käveltyään muutaman korttelin päähän kotoa Hermione istahti katukivetyksen reunalle ja antoi epätoivon kyynelten versota silmistä poskilleen. Muisto nosti kevyen hymyn Hermionen huulille. Ajatusrihma oli alkanut elää ja Hermione kävi läpi muistojaan. Hän muisti esikoisen syntymän. Joanne oli ollut hyvin pikkuinen vauva, jolla oli ollut valtavasti mustaa tukkaa. Siihen mennessä Hermione oli lopettanut niin parisuhteen kuin työnsäkin. Hän ei ollut uskaltanut kertoa lapsesta kellekään, joten hän vain katosi.
Joanne kasvoi ja jossain vaiheessa Hermione päätti palata takaisin elämäänsä. Hän aloitti tapaamalla Chon, joka oli sinnikkäästi yrittänyt tavoitella Hermionea. He olivat viettäneet kauniin loppekesäisen päivän yhdessä ja jutelleet niitä näitä kierrellen toria ja kauppoja. Cho oli pitänyt Joannesta kovasti. Tunnelma oli ollut kevyt ja helpottava, ehkä siksi, että Hermione tunsi jonkin kauan kalvaneen asian selvinneen ja vihdoin päättyvän.
Cho kantoi ostoskoria käsivarrellaan ja jutteli enemmän pikkuiselle Joannelle kuin Hermionelle. Hermione katseli Chon säteilevää hymyä ja tunsi lämmön itsessään. Cho oli hänelle rakas ihminen, mutta he olivat eri maata. Hermione oli susi, kun Cho oli auringonkukka. Toinen oli eläin, toinen kasvi. Ei heitä oltu luotu yhteen.
"Olen ajatellut matkustaa johonkin etelään. Olisi niin ihanaa nähdä maailmaa, kun ei minua täälläkään oikein mikään pidättele", Cho nosti katseensa mietteissään olevaan naiseen. Hermione hymyili Cholle. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa. Hermione laski harjan pöydälle ja tarttui sulkakynään. Hän sotki kaiken mitä oli aiemmin kirjoittanut. Se ei riittänyt, hän rytisti pergamentin mytyksi ja pudotti sen lattialle. Uusi pergamentti oli tyhjä ja täynnä mahdollisuuksia. Sulkakynä rahisi, kun kirjaimet kietoutuivat toisiinsa.
Muistan syksyn ensihetken,
kun kesä nukkui hiljaa pois.
Sanoit, että pienen retken
ominpäin kai tehdä vois. Peilipöydän takaisesta ikkunasta ei tihkunut enää yhtään valoa. Helmikuinen ilta oli laskeutunut Kehrääjänkujalle ja Hermione nousi sytyttämään lisää kynttilöitä. Hänen burgundinpunaisesta, kahisevasta kankaasta teetetty uusi juhlapukunsa valahti suoraksi ja tuntui sääriä vasten vilpoiselta. Vuotuiset ystävänpäivätanssiaiset olivat jälleen edessä. Hermione muisti hyvin ensimmäiset, joissa hän oli tehnyt elämänsä suloisimman virheen. Silloin oli alkunsa saanut Joanne.
"Rakas Joanne", Hermione kuiskasi hiljaa maistellen tyttärensä nimeä. Hän hymähti ääneen muistaessaan hetken, jolloin Severus oli saanut tietää tyttärensä koko nimen.
Hermione tarttui Severusta käsikynkästä ja ilmiinnytti heidät Harryn kodin eteen Godricin notkoon. Harry oli ostanut sodan jälkeen talon sieltä, mihin hän tunsi kuuluvansa. Hän ei kuitenkaan halunnut korjauttaa Lilyn ja Jamesin taloa, joka toimi edelleen kuin muistomerkkinä kaikesta tapahtuneesta. Hermione tunsi Severuksen jännittyvän.
"Kaikki hyvin?" Hermione kysyi. Hän ei voinut uskoa, että oli todella viemässä 'uutta miesystäväänsä' Harrylle näytille. Mies nyökkäsi.
Hermione kopautti ovea, joka aukeni hetkessä. Harry katsoi sanattomana vuoroin Hermionea ja vuoroin miestä tämän käsikynkässä. Joanne kurkisti Harryn takaa ja kiljahti riemusta.
"Isi! Hally tuo on mun isi", Joanne hyppi ja nyki lähes tyrmistynyttä Harrya kädestä. Hermione virnisti ja odotti jotakin tilanteen laukaisevaa tapahtuvan. Severus hänen vierellään liikahti epämukavuuttaan.
"Tulkaa toki sisään", Harry viimein sanoi ja väisti ovensuusta. Hermione huokaisi ja nykäisi Severuksen mukaan sisälle. Harry nosti merkitsevästi kulmiaan Hermionelle ilman, että tämän seuralainen näki. Hermione virnisti uudestaan ja sanoi äänettömästi 'myöhemmin'.
Joanne oli hakenut olohuoneesta nallen ja juoksi nyt keittiöön näyttämään sitä äidilleen.
"Hally James Pottel antoi tämän Joanne Eileen Glen - Glein- Glan..."
"Joanne Eileen Grangerille", Harry auttoi tyttöä, "Me olemme tutustuneet toisiimme oikein kokonimillä", Harry jatkoi naurahtaen.
"Eileen?" Severus katsoi Hermionea, joka punastui. Severus tunsi liikutuksen rinnassaan, Eileen oli hänen äitinsä nimi. Hermione pyyhkäisi karanneen kyyneleen poskeltaan ja istuutui takaisin pöydän ääreen jatkamaan kirjoittamista.
Kun on niin paljon katseltavaa
on pakko uskaltaa.
Ei hyppyä tuntemattomaan
voi tehdä askel kerrallaan,
ei ollenkaan.Heistä - Hermionesta, Severuksesta ja Joannesta - oli toden totta tullut kokonainen perhe. Myös Harry oli pysynyt heidän elämässään hyvin läheisenä. Severus ja Harry olivat tottuneet toistensa seuraan. Harrystä oli tullut jopa pariskunnan toisen lapsen - Tobyn - kummisetä. Tobysta ja Harrystä oli tullut erottamattomat.
Aika oli liukunut eteenpäin ja Joanne sekä Toby kasvoivat huimaa vauhtia. Hermionen arki oli ollut jokseenkin rankkaa ilman Severusta. Syksyisin mies oli palannut Tylypahkaan, jolloin Hermionen oli pärjättävä lasten kanssa yksin. Hän ei itse ollut palannut työelämään ja oi kyllä, hän oli kaivannut työtään.
Kirjoitus alkoi omaa elämää, sanat kulkivat mielen syövereistä hermoja pitkin sulkakynää pitelevään käteen, joka kulki käskemättä.
Olisitpa täällä, kun on syksy
ja mun mieleni sohjoinen.
Se näitä teitäni sulkee
eikä edes keväällä
tunnu kääntyvän tämä tuuleni pohjoinen
vaan se kauttani kulkee.Arki oli helpottunut, kun ensin Joanne ja viimein myös Toby olivat aloittaneet opinnot Tylypahkassa. Hermione oli palannut töihin ensin silloisen opetusministerin assistentiksi ja vihdoin takaisin omalle paikalleen opetusministerin paikalle. Hän tunsi itsensä kokonaiseksi, vaikka pitkät erot Severuksesta ja lapsista kaihersivatkin. Työ oli tullut korvaamaan tyhjiön ja elämä tuntui vihdoin tasapainoiselta.
Tasapaino ei kuitenkaan ollut ollut pysyvä olotila. Severus oli saanut jostain käsittämättömästä syystä siirron ministeriön määräämään tehtävään ulkomaille. Kyseessä oli ollut jokin salainen tehtävä, johon aurorit olivat tarvinneet Severuksen asiantuntemusta. Severuksen sanojen mukaan, hän ei ollut voinut kieltäytyä. Hermione oli romahtanut, sillä hän ei ollut saanut pitää minkäänlaista yhteyttä mieheensä eikä tehtävän kestosta ollut ollut mitään tietoa. Hermione oli rukoillut auroreilta, Harrylta ja jopa taikaministeriltä, että he etsisivät jonkun toisen tehtävään, mutta päätöstä ei oltu pyörretty.
Kun aikaa oli kulunut, eikä sanaakaan Severuksesta ollut kuulunut, Hermione oli alkanut epäillä, että Severus itse oli pyytänyt tätä tehtävää. Eihän mikään työtehtävä voinut olla niin ehdoton, ettei siihen voinut vaikuttaa.
"Rakas, minun täytyy mennä. Kyllä sinä pärjäät", Severus oli sivellyt vaimonsa kyyneleistä kosteaa poskea.
"Entä jos en pärjää? Entä Joanne, entä Toby? He tarvitsevat isäänsä", Hermione aneli ja hänen polvensa pettivät. Menettämisen pelko oli kasvanut fobian mittoihin, Hermione oli menettänyt elämänsä aikana aivan liian paljon ihmisiä.
"Heillä on sinut. Ja minä palaan kyllä, ei tämä ole lopullista, rakas", Severus vakuutteli. Hermionen kasvot vääristyivät itkusta ja hän pudisteli päätään. Hänellä ei ollut enää mitään sanottavaa. Mikään ei enää muuttaisi tilannetta. Severus suuteli naisen otsaa ja päästi hänet otteestaan. Hermione valahti lattialle eikä päästänyt inahdustakaan.
"Rakastan sinua, mutta minun on mentävä", Severus sanoi ja lähti Kehrääjänkujan talosta katsomatta taakseen.Muistan syksyn ensi hetken,
kun kesä nukkui hiljaa pois.
Sanoit, että oman retken
sinä teet ja se aikaa viedä vois.
Silloin joutuu lähtemään,
kun ei pysty ollenkaan
lähtemästä kieltäytymään.
Ne on pikku lähtöjä ennen sitä suurempaa.Hermione kuivasi urheasti kyyneleensä, jotka kulkivat valtoimenaan hänen poskillaan ja sitoi hopeiset suortuvansa tiukalle nutturalle. Hän avasi peilipöydän ylimman laatikon ja noukki tutut kultaiset korvakorut kämmenellen. Vanha nainen huokaisi ja kiinnitti korut täsmällisesti jo venähtäneille korvalehdilleen. Oli aika lähteä tanssiaisiin.
Hitaasti Hermione asteli vanhuksen hatarin askelin eteiseen ja asetteli lämpöisen matkaviitan harteilleen. Hän katseli kotiaan, Severuksen kotia, johon hän oli muuttanut pian sen jälkeen, kun he olivat alkaneet seurustella. Ulko-oven toisella puolen pakkanen tervehti naista iloisesti.
Tylypahkan Suuri Sali oli jälleen kietoutunut vaaleanpunaiseen ystävänpäivävastaanottoon ja kun Hermione Granger asteli sisään ovista, yleisö puhkesi suosionosoituksiin. Joanne ja Toby, jotka olivat saapuneet jo aiemmin, tukivat vanhaa äitiään molemmin puolin. Harry, joka oli pitämässä puhetta, ojensi kätensä ja pyysi rakasta ystäväänsä saapumaan hänen vierelleen. He olivat yhä edelleen Tylypahkan juhlien kunniavieraita.
Hermione hymyili ja hänet saatettiin puheenpitäjän korokkeelle Harryn viereen. Vuodet olivat tehneet Harryn kasvoille uurteita, mutta hän oli yhä pirteä. Hermionen vuodet eivät olleet olleet niin lempeitä.
"Hermione!", Harry huudahti ja kietoi kätensä ystävänsä ympärille. Yleisö huoahti. Ajan- ja paikantaju katosivat ja Hermione tunsi putoavansa. Hän pelkäsi katoavansa. Muistot vilisivät hänen silmissään ja hän tunsi yhtäkkiä kesän lämmön ympäröivän hänet. Kultainen niitty hänen allaan pehmensi laskua. Kesä, hänen lempivuodenaikansa. Vastakohtana Severuksen talvelle. He olivat toistensa syviä vastakohtia ja juuri sillä he olivat toisensa täyttäneet. Hermione kaivoi helmojensa laskoksista aiemmin aloittamansa pergamentin ja kirjoitti vielä niityltä poimimallaan kehäkukan varrella tarinansa loppuun.
Olisitpa täällä, kun on kesä
ja itseltäni katoilen
ja sitten löydän taas jälleen.
Vaikka olet etäällä,
ehkä talvi ja sinä saavutte hiljalleen
ja minä siirryn vuodenajoissa viidenteen.