Author: Neiti Syksy
Beta: -
Rating: Sallittu
Warnings: Ihan minimalistinen viittaus sänkytouhuihin
Genre: Siirappia, hattaraa, fluffia! Ehkä hieman synkähkö alavireisyys mutta rakkaus voittaa!
Disclaimer: En omista hahmoja, vaan meidän arvoisa Lady Rowling ne omistaa ja on keksinyt!
Summary: Hermione ja Pansy lähtevät patikkaretkelle, jossa elävät rakkaudenhuumaa uudelleen.
A/N: Halusin kirjoittaa ja julkaista jotain, sillä haluan laittaa ficcilistaukseni kuntoon ja se ei millään onnistu, jollen saa siirrettyä eri osioita kätevästi... Pyysin Artelta sanoja, joita tuli neljä: vihreä, virhe, kolea ja ... joku muu, jota en muista mutta kyllä se siellä tekstissä näkyy ja oli hyvin inspiroivia. <3 Vehka keksi otsikon, kiitos. <3
Haasteisiin: FF100 sanalla 14. Vihreä, Teelusikan tunneskaalaan tunteella rakkaus.
__________________________________________________________
Pusuja ja patikointia
”Tämä on virhe, Hermione”, Pansy mutisi, rämpiessään kiharahiuksisen naisen perässä. He olivat poistuneet polulta varmasti jo tunteja sitten (siltä se ainakin tuntui), ja nyt sai koko ajan varoa oksia ja juurikoita.
”Pansy, mehän puhuimme tästä jo. Halusimme tutustua toistemme lapsuuksiin, ja tämä on minun lapsuuttani! Telttailu ja patikointi, tähtitaivaan alla. Tule nyt!”, Hermione huikkasi etäämpää ja sitten pysähtyi hetkeksi, silmät kimallellen sanomaan: ”Ja varo muurahaispolkuja, ne eivät tykkää alkuunkaan, kun niiden polkuja rikotaan.”
Pansy puri hampaitaan tiukasti. Miksi oi miksi hän oli päätynyt yhteen sellaisen naisen kanssa, joka sai esille kaikki hänen salaisuutensa? Ja oli vielä jästisyntyinen. Olisi pitänyt arvata, että tulevaisuudessa ei riittäisi pelkkä velhomaailma Hermionelle. Rakkaus saa aikaan kaikenlaisia typeriä tekoja, Pansy puhisi mielessään. Mutta eikö rakkauden pitäisi olla myös toisen etujen ajattelemista? Eli kun Pansy esimerkiksi tunnustaisi, että pelkää muurahaisia, silloin ei pitäisi väkisin viedä häntä muurahaisten luo.
He talsivat matkaa eteenpäin. Puiden siimeksestä ei näkynyt paljoltikaan enää aurinkoa ja ilma alkoi kylmenemään päin. Pansy oli ihmetellyt pitkän matkaa, kuinka siellä saattoi olla niin vihreää. Joka paikassa oli vihreitä lehtiä, vihreitä puita sekä sammalta, joka välillä auringonsäteiden kimalluksessa näytti smaragdilta. Aivan ilman kenenkään erityistä huolenpitoa, tämä metsä kukoisti.
”Nyt olemme perillä”, Hermione nauroi, heidän tullessaan aukiolle. Aukiolla kasvoi pitkää heinää ja muutama kukka. Metsän puut suojelivat aukiota ja Pansylle tuli mieleen pari muutakin asiaa, joita voisi puiden suomassa yksityisyydessä tehdä. ”Auta minua pystyttämään teltta!”
”Teltta? Pystyttämään?”, Pansy kysyi silmät suurina. Hän ei aivan ymmärtänyt kehotusta. Teltathan vain olivat telttoja, ilman mitään nimenomaista työntekoa.
”Kulta, jästimaailmassa teltat eivät kokoa itse itseänsä, ne pitää meidän itse pystyttää”, Hermione selitti ja veti naisen lähellensä. ”Olet ihana.”
Pansy yritti vastustella Hermionea ja naisen huulia, mutta ojentui kuitenkin sipaisemaan huulillaan pienen pusun. ”Nyt hommiin, nainen! Haluan jo sinne teltan sisälle”, Pansy läpsäisi kevyesti Hermionen takamusta ja pussasi kevysti uudestaan toista huulille.
* * *
Koottuaan teltan, Hermione sytytti pienen nuotion partioaikaisilla taidoillaan. Pansy kaivoi rinkastansa kaksi huopaa. Toisella he istuivat ja toinen oli heidän ympärillään. Nainen oli vetänyt Hermionen jalkojensa väliin istumaan ja he katselivat tähtitaivasta. Hermione yritti osoittaa joitain tähtiä ja tähtikuvioita, mutta Pansy keskittyi vain siihen toisen kehon lämpöön ja lämpimään ääneen. Kuinka hän oli ansainnut tällaista? Kaikista niistä huonoista teoista rankaistiin tällaisella tavalla?
Ehkä suurin rankaisu tästä suhteesta oli se, kun Pansy oli osakseen menettänyt perheensä. Hänen isänsä välillä antoi rahaa kirjeessä, salaa äidiltä. Mutta nykyään hänen aktiiviseen perheeseensä kuului Hermione, Hermionen vanhemmat sekä ystävät. Ne ystävät, jotka jäivät Pansyn tueksi ja rinnalle. Kuten Draco Malfoy, joka ensijärkytyksensä jälkeen oli oikeastaan tyytyväinen Pansyn valintaan, sillä Hermione oli älykäs. Yhtä älykäs kuin Draco, jollei älykkäämpi (jota Pansy ei kyllä milloinkaan uskaltaisi sanoa ääneen).
”Pansy?” Hermione käänsi päätänsä hieman ja Pansy kohtasi hymyillen toisen tutkivan katseen. ”Onko kaikki hyvin? Olet niin hiljaa, että huolestuin jo.”
”Olen kyllä, jäin vain miettimään tätä kauneutta. On pimeää, tähdet kirkkaita ja sinä minun sylissäni. Minulla on kaikki paremmin kuin hyvin”, Pansy kuiskutti Hermionen korvaan, pidellen tiukemmin kiinni. Hän huomasi pienen vapinan, mitä Hermione koetti urhoollisesti peittää. ”Paleletko sinä noin paljon? Mikset sanonut aiemmin?”
”Täällä on vain koleaa. Kyllä minä kestän. Enkä halunnut häiritä sinua, sillä näytit niin tyyneltä”, Hermione selitti, hampaiden hieman kalistessa yhteen. Pansy huokaisi ja kaiveli housujensa taskustaan taikasauvansa. Hän tiesi, että oli rikkonut Hermionen asettamia sääntöjä (”Ei taikasauvoja, vain sinä ja minä ja luonto, kolmistaan!”) mutta nyt siitä olisi hyötyä. Hän lausui hiljaa lämmittävän loitsun ja tunsi, kuinka Hermionenkin vapina lakkasi.
”Sinä otit sittenkin taikasauvasi mukaan”, Hermione sanoi ja hymyili kieronnäköisenä. ”Ehkä sinua pitää rangaista siitä... Mars telttaan nyt!”
Pansy nauraen nousi ylös. Hän rakasti dominoivaa Hermionea ja siitä sai nauttia niin harvoin, että häntä ei oikeastaan edes haitannut luopua omista suunnitelmistaan. Kenties nekin kerkisi toteuttamaan sitten, kun on jo väsy ja rakkaus jäljellä.
”Ja muista laittaa lämmitysloitsu telttaan, nyt kun sinulla on se taikasauvasi mukana. Aamulla on mukavampi herätä”, Hermione sanoi Pansyn perään, kun hän itse jäi sammuttamaan nuotiota ja varmistamaan, että mikään ei syttyisi palamaan.
Rakkaus oli niin ihmeellinen asia, Pansy ajatteli. Ja hän oli ehdottomasti ansainnut sen, kaikesta huolimatta.