Ikäraja: K-11
Genre: slice of life feat. itkuparku
Paritus: Luna Lovekiva/Barty Kyyry nuorempi
Osia: 2/?
Varoitukset: itsetuhoisuus, 20 vuotta ikäeroa (molemmat on kuitenkin yli kahdenkymmenen) ja liikaa kahvia
Tiivistelmä:
Luna vetää Bartya puoleensa kuin kuu vuorovettä.A/N: Joo joo joo, mä tiedän. Mulla on kaksi jatkista kesken ja joku raapalejuttukin (mut aaltoliikkeiden seuraava luku on valmistumassa piakkoin, sentäs). Tää vaan... venähti. Lähdin kirjoittamaan ilman ajatusta ja yhtäkkiä huomaan että mulla on neljätoista sivua tekstiä. Tästä piti tulla joku oneshot, semmonen joka jää kesken ja pöytälaatikkoon ikuisesti, mut... Hups. Mä syytän tästä sitä että mä tartteisin terapeuttia ja sen puutteessa valutan patoumani paperille.
Mä en tiedä, mitä sanoa. Tää on varmaan yks henkilökohtaisimpia tekstejä multa ikinä. Tää on myös ensimmäinen jatkis koskaan, jota on useampi luku valmiina jo julkaisuhetkellä (okei, kaks lukuu, mut silti). Tää on atm täynnä viittauksia kuuhun ja myrskyihin, niin paljon, etten halunnut niitä otsikkoon. Oon oikeesti ihan pihalla tän tekstin kanssa, en kontrolloi sitä yhtään, se vaan... syntyy. Mutta yhtä kaikki pidän siitä. Ihmiset aina puhuu rakkauslapsistaan, tää taitaa olla mulle juuri sellainen.
Kauheen tunteellista. Vielä ennen kuin liitän ekan luvun tähän viestiin: tässä on tosiaan kaksi mun lempi AU:ista eli "Pimeyden lordi ei möhlinyt nelospotterissa"-AU ja "Barty rukka saakin pitää sielunsa"-AU. Varoituksen sana, että tää on aika hidastempoinen. Juonta ei oikeastaan tunnu olevan.
Nyt oon hölissyt tarpeeksi ja liikaa. Olkaa hyvät ja jos haluatte, saatte kommentoidakin. Pitäisin siitä. Jee.
*
Sinä tuot minun elämääni värit
Osa I: Iskunkiertokujalla taivas vaikuttaa aina hämärämmältä kuin Viistokujalla, vaikka ne ovat vierekkäin. Luna ei ole ikinä kyseenalaistanut sitä. Hän tietää, että pimeyden voimia harjoittavat ihmiset ja olennot nauttivat pimeästä itsekin. Vaikka Lunasta se on vähän turhan melodramaattista, kyllä pimeyden voimat ovat yhtä pelottavia päivänvalossakin. Heille siis, jotka niitä pelkäävät. Luna ei liiemmin pelkää. Hän ei ole elinaikanaan oppinut pelkäämään oikeastaan mitään. Ehkäpä juuri siksi Iskunkiertokujalla haahuilu ei tuota hänelle vaikeuksia, toisin kuin monille muille. Vaikka pimeyden voimat ovat viimeisten vuosien aikana kasvattaneet suosiotaan, monet Lunan tuttavista silti kiertävät Iskunkiertokujan kaukaa.
Ei Lunakaan kävele tuolla mystisen hämärällä kujalla pahoja tekemässä, ei suinkaan. Hän käy kaikkina vapaailtoinaan Iskunkiertokujalla, muttei hänellä ikinä ole sen kummempaa mielessä kuin juoda lasillinen Kuolleessa feeniksissä. Se on savuinen ja hiljainen baari, juuri sellainen, jonka takahuoneessa esitellään salakuljetettua tavaraa paikallisille rikollispomoille ja takapihalla aina välillä kidutetaan jotakuta informaation keräämisen merkeissä. Kuollut feeniks vaikuttaa kuolonsyöjien kantapaikaksi sopivalta ja juuri kuolonsyöjiä Luna etsii.
Etsintää vaikeuttaa vain muutama seikka. Ensinnäkään Luna ei tunne yhtäkään kuolonsyöjää. Hän muistaa Tylypahkan ajoiltaan muutaman luihuisen, jotka todennäköisesti loikkasivat suoraan opintaipaleensa suoritettuaan Pimeyden lordin riveihin, mutta näistä vanhoista koulutovereista Luna ei ole nähnyt ketään. On vaikea löytää jotakuta, jos ei tiedä ketä etsiä, ja Lunakin ymmärtää, ettei keltä tahansa tuntemattomalta voi mennä kysymään, sattuisiko hän kenties työskentelemään Pimeyden lordille. Ajat ovat vaaralliset ja tuollaiset kysymykset voivat johtaa kuolemaan.
Toisekseen, kuolonsyöjät eivät esittele pimeän piirtojaan avoimesti. Vaikka suurinpiirtein kaikki tietävät, kuka maata nykyään johtaa, ollaan asiasta silti hissun kissun. Pimeyden lordi ei ole vieläkään astunut itse julkisuuteen, mutta jokainen Britannian taikova yksilö tietää, että hän se siellä vallankahvassa istuu, vaikka taikaministeri onkin joku, jonka nimeä Luna ei edes muista. Mutta Luna tietää, että joku komennutettu mies se on. Ei tunnettu kuolonsyöjä kuitenkaan, siitä olisi noussut iso äläkkä. Ehkä. Tai ehkä ei. Luna ei tiedä enää, mitä ihmiset nousisivat vastustamaan, jos mitään. Pimeyden lordin noususta on jo vuosia – se tapahtui silloin, kun Luna oli vasta kolmentoista ja Tylypahkan kolmivelhoturnajaiset päättyivät Harry Potterin ja Cedric Diggoryn kuolemiin. Siitä asti toivottomuus ja alakulo ovat vallanneet sijaa taikovassa yhteisössä, ja kaipa jästitkin sen ovat huomanneet. Pimeyden lordi on toiminut salaa, huomaamattomasti, kukaan ei ole kertaakaan nähnyt hänestä vilaustakaan. Mutta kaikki tietävät. Yhteiskunta on muuttunut pikku hiljaa, lakeja on muutettu, ihmisiä katoilee ja kuolee. Eikä kukaan uskalla tehdä mitään. Viimeisetkin lannistuivat silloin, kun Albus Dumbledore murhattiin. Niin Luna uskoo.
Luna tilaa tiskiltä mukillisen irlantilaisittain valmistettua kahvia, maksaa juoman ja jää jakkaralle istumaan tähyillen ympärilleen. Huoneen nurkassa istuu sama mies, jonka Luna on nähnyt siellä monesti juomassa viskiä rokonarpiset kasvot varjojen peitossa. Arpinaamainen mies mulkoilee viereisessä pöydässä istuskelevia maahisia, jotka laskevat rahojaan. Huoneen keskiosassa istuu synkkä pariskunta, joka juttelee vilkkaasti kielellä, jota Luna ei tunne. Naisen käsilaukku on lohikäärmeennahkaa ja toinen naisista on Padma Patil, jota Luna ei kehtaa mennä tervehtimään, eiväthän he kovin hyvin tunteneet. Luna huokaa ja siemaisee kahviaan. Hän on ollut kauan yksin.
Himmeän punertava valaistus paljastaa vähän, mutta tarpeeksi. Etsinnät ovat jälleen kerran olleet turhia, joskaan Luna ei muuta viitsinyt enää olettaakaan. Baarimikko järjestelee viinipulloja Lunan juodessa kahviaan loppuun viivytellen, josko sittenkin. Josko sittenkin.
Josko sittenkin.
Ulko-ovi avautuu ja sisään astuu joku kalpea ja maailmaan kyllästyneen näköinen heppu. Rokonarpimies tuijottaa tulokasta, muttei nouse tervehtimään. Tulokas on kuin ei huomaisikaan ja tilaa lasillisen, jonka sisältö tuoksuu vahvasti inkivääriltä. Hän jää tiskille istumaan kahden jakkaran päähän Lunasta ja asettaa kirjan pöydälle lepäämään. Luna ei tuhlaa aikaa, vaan tökkää miestä olkapäähän ennen kuin tämä ehtii lukea ensimmäistäkään riviä. Sillä Luna kyllä tunnisti miehen heti kun tämä astui sisään. Luna muistaa ihmisten kasvot hyvin, eikä hänen ole vaikeuksia yhdistää vieressään istuvan oljenkeltaisia hiuksia ja haalenneita pisamia kohtaukseen, jonka näkemisestä on vuosia.
”Sinä olit Tylypahkassa”, Luna sanoo ja mies kohottaa kulmiaan.
”Niin kuin suurin osa näillä main”, mies vastaa.
”Olit opettaja, etkö vain?”
Miehen hartiat jännittyvät viitan alla. Hän katsoo Lunaa silmät sirrissä. Luna vastaa katseeseen häkeltymättä.
”Niin kai voisi sanoa”, mies viimein sanoo. ”Mitä sinä haluat?”
”Haluan löytää isäni.” Luna ei puhu kovaa, mutta hänen sanansa tuntuvat kaikuvan baarissa. ”Tiedän, että olet kuol--”
”Shh, ei tässä.”
Lunan käsivarresta tarttuvat sormet ovat pitkät, ohuet ja kylmät. Kuolonsyöjä kiskaisee hänet seisomaan ja jättää tiskille muutaman sirpin verran tippiä. Mies vetää Lunan perässään baarin takaovesta ulos kapealle kujalle. Roskalaatikot löyhkäävät vienosti heidän ympärillään.
”Kuka sinä oikein olet?” mies kysyy.
”Aiotko tappaa minut?” Luna kysyy takaisin.
”Jaa-a. Vastaa ensin kysymykseen.”
”Olen Luna Lovekiva.”
”Ja etsit isääsi, niinkö, Luna Lovekiva?”
Luna nyökkää. ”Tiedän, että hän on teillä. Hänet vietiin pois vuosia sitten. Missä hän on?”
”Manan majoilla varmaan, jos siitä on noin kauan.”
”En usko!” Luna sanoo kovaan ääneen ja polkee jalkaa. ”Oletko ihan varma, että hän on kuollut?”
”Mistä minä tietäisin? Kuule, en tiedä mitä sinä yrität, mutta--”
”Haluan tietää mitä isälleni on tapahtunut. Jos hän on hengissä, minä… minä teen mitä tahansa, jotta voisitte vapauttaa hänet.”
Mies nojaa tiiliseinää vasten ja huokaa syvään. Helpommalla pääsisi, jos hän vain tappaisi tytön siihen paikkaan. Mutta Lovekivat ovat vanhaa taikasukua, ja Mestari on painottanut, että puhdas veri tulee säästää niin kauan kuin se on mahdollista. Mies ei muista, mitä Lovekivan isälle on tarkalleen tehty, mutta sen hän muistaa, että Lovekiva kirjoitti lehteensä kuinka Pimeyden lordi on palannut ja että häntä pitää vastustaa. Mahdollisuudet ovat aika lailla tasan: joko Lovekiva on Azkabanissa tai kuollut. Tosin Mestari lukitsi suurimman osan puhdasverisistä vastustajistaan Azkabaniin silloin kun vankila vallattiin. Yksi syy heidän säästämiselleen oli, että vastineeksi vankien vapautuksesta heidän jälkeläisiään, puhdasverisiä nuoria taikojia, voitaisiin rekrytoida pimeyden puolelle. Tässä olisi oiva mahdollisuus saada uusi kasvo Mestarin kannattajien riveihin, mutta hirveä vaiva siitä tulisi…
”Olkoon menneeksi”, mies vastaa mietittyään kotvasen. ”Tule mukaani, minulla on kotona raportit pidätyksistä. Jos isäsi nimi näkyy listassa, hän on tällä haavaa Azkabanissa.”
”Elävänä?”
”Mm. Kuolleet poistuvat listalta automaattisesti.”
Luna tarttuu ojennettuun käteen, vaikkei edes tiedä toisen nimeä. Sen hän tietää, että on ottamassa suuren riskin, muttei ole lainkaan peloissaan. Hänen suonissaan virtaa kuuma, poltteleva tunne: vaara, seikkailu. Hänen sykkeensä on kuitenkin tasaisen rauhallinen. Isä on toisaalta aina sanonut, että tuntemattomien matkaan ei parane mennä, mutta isä on nyt jossain kaukana, eikä Lunalla ole vaihtoehtoja. Hän tarvitsee isänsä takaisin. Luna sulkee silmänsä ja antaa tuntemattoman johdattaa hänet ilmiintymisreittiä pitkin pois.
Ilmiintyminen tuntuu tukahduttavalta, kuten aina, mutta onneksi se ei kestä kauaa. Ei kulu kuin pari sekuntia ja kaksikko seisoo ränsistyneen rivitaloasunnon edessä. Mies avaa oven ja viittaa Lunaa astumaan sisälle. Eteisessä on pimeää. Luna haistaa mausteita, kissanhiekan, kahvin ja häivän tupakkaa. Ovi suljetaan hänen takanaan. Luna kuulee toisen mutisevan nopean loitsun ja asunto täyttyy lämpöisellä valolla.
”Et taida olla siivousintoilija”, Luna huomauttaa pistäessään merkille olohuoneen pöydän, jonka pintaa ei näy lukuisten pergamenttirullien, muistikirjojen, sulkakynien, pienten lappusten ja kirjojen alta. ”Tai sitten olet tosi älykäs. Isä sanoo aina, että älykkäiden ihmisten ei tarvitse siivota, koska he kyllä tietävät missä mikäkin on.”
”Isäsi ei tainnut siivota itsekään?”
”Ei. Mutta hän onkin älykäs.”
Luna istuutuu lupaa kysymättä nuhjuiselle nahkasohvalle, jonka istuinosaa ja selkänojaa peittää paksu talja. Sohvan nurkassa makaa musta kissa tuijottaen Lunaa epäillen. Se sähähtää, hyppää alas ja tassuttelee sirosti omistajansa luokse. Mies rapsuttaa sitä ohi mennen korvan takaa ja istuutuu tuolille Lunaa vastapäätä. Hän ottaa käteensä violetin muistivihon ja alkaa selata sitä silmät riveillä vilisten.
”Liepursu, Longbottom, toinen Longbottom, Lovekiva… Ksenofilius Lovekiva, onko oikea?”
Luna nyökkää vastaukseksi.
”Siellä hän on, osasto C, selli 67. Voin pistää sanan eteenpäin ministeriöön, asiasta voidaan huolehtia kun rikos on noin vanha… Joskaan en voi taata, että hän saa pitää vapauttaan, jos alkaa taas rettelöidä.”
”Isäni ei rettelöinyt”, Luna sanoo vastaan. ”Hän kertoi ihmisille totuuden.”
”Ja uhmasi Pimeyden lordia. Se lasketaan ikävä kyllä rettelöinniksi, kuten varmasti tiedät.”
”Niin kai sitten. Mitä te haluatte vastineeksi?”
”Terävä tyttö. Ennen kuin puhumme siitä, tahtoisin kysyä jotain.”
”Niin?”
”Mistä tiesit, kuka minä olen?”
”En minä sitä tiedä. En tiedä edes nimeäsi.”
”Niin, sitä ei koskaan kerrottu julkisuuteen.”
”Kuka sinä sitten olet?”
”Barty Kyyry.”
”Olen tavannut saman nimisen. Hänkin oli Tylypahkassa tuomaroimassa kolmivelhoturnajaisia samana vuonna kun--”
”Olen hänen poikansa.”
”Ai. En tiennyt.”
”Joo, siitä ei hirveästi haluttu silloin turnajaisten jälkeen kuuluttaa. Lehdistö olisi mennyt sekaisin, eikä ministeriö tahtonut sellaista. Olin kumminkin virallisten lähteiden mukaan kuollut.”
”Oletko edelleen?”
”Vissiinkin.” Barty näyttää siltä, ettei halua ajatella asiaa. Luna miettii, että on varmaan yksinäistä olla kuollut, mutta ei sano sitä ääneen. ”Et vastannut kysymykseeni.”
”Näin, kun sinut vietiin pois”, Luna sanoo. ”Huomasin keskellä yötä olevani jossain itäsiiven käytävällä. Kävelen unissani, niin ei se ole tavatonta. Heräsin ja katsoin ikkunasta ulos ja ankeuttajat raahasivat sinut mukanaan.”
Barty katsoo Lunaa tutkivasti, muttei sano mitään. Sen sijaan hän nousee ylös ja astelee keittiöön. Luna kuulee veden lorinan, posliinin kilinän ja sen sihahduksen, joka syntyy kun vesi kiehautetaan loitsulla nopeasti kuumaksi. Vahva mokka tuoksuu olohuoneeseen asti. Bartylla on sitä mukanaan kaksi suurta kupillista, kun hän tulee takaisin. Luna kiittää ja ottaa siemauksen kahvia. Se maistuu aavistuksen verran kanelilta.
”Olet aika omituinen”, Barty sanoo hetken päästä. ”Et ole ensimmäinen, joka tulee kyselemään kadonneesta läheisestä, mutta yleensä ihmiset ovat varovaisempia.”
”Mitä he sitten tekevät?”
”Jaa, yleensä asiat kai hoidetaan ministeriön kautta. En tiedä, tämä ei kuulu normaaliin toimenkuvaani.”
”Mikä kuuluu?”
”Mielenkiintoisemmat jutut, sanotaan vaikka niin.” Bartyn hymy on vino ja ilkikurinen, mutta Luna tajuaa heti tarkoituksen miehen sanojen takana ja ymmärtää olevansa heistä kahdesta se vähemmän omituinen. Ainakaan Luna ei koe ihmisten murhaamista mielenkiintoisena, eikä ikinä puhuisi sellaisesta tuohon sävyyn. Kuin koulupoika muistelisi viimeistä keppostaan. ”Mutta puhutaan sinusta välillä. Olet Luna Lovekiva, puhdasverinen, eikö niin?”
”Kyllä vain.”
”Hyvä. Lisäksi tarvitsen iän, koulutuksen ja ammatin.”
”Kaksikymmentäkaksi. Olen valmistunut Tylypahkasta. Työskentelen koruompelijana.”
”Koruompelijana?”
”Niin. Hepeneellä.”
”Sinulla ei taida olla hyödyllisiä taitoja tai yhteyksiä, joita Pimeyden lordi voisi käyttää.”
”Ei varmaan”, Luna sanoo uneksuvasti, pahastumatta sanoista ollenkaan. ”En juuri tunne pimeyden voimia, enkä sen puoliin ihmisiäkään. Oli minulla Tylypahkassa yksi ystävä, mutta hänet tapettiin ennen kuin hän ehti valmistua. Teitköhän sinä sen?”
”Kuka ystäväsi oli?”
”Ginny Weasley.”
”Aa, Weasley. Tapoin yhden niiden pojista.”
”Oliko se hauskaa?”
Kysymys saa Bartyn nauramaan niin, että kahvit läikkyvät rinnuksille.
”Mitähän tuohon sanoisi… Ei yhtä hauskaa kuin isäni tappaminen.”
*
Kello näyttää kolmea, kun Luna pääsee viimein takaisin kotiin. Hän jaksaa juuri ja juuri kastella narsissit, gardeniat ja orvokit. Yrtit ja sipulit hän päättää hoitaa herättyään. Kun Luna on vaihtanut yöpaidan päälleen, hänen väsynyt kehonsa lysähtää velttona sängylle, mutta mieli on edelleen virkeä eikä ainoastaan Lunan juomien kahvikupillisten takia.
Luna ei ole varma, onko hän tekemässä oikein vai väärin. Hänen ei tarvitse ryhtyä viralliseksi kuolonsyöjäksi tai tatuoida käteensä varsin epäviehättävää pääkalloa – ei hänen annettaisikaan, sillä kuolonsyöjiltä vaaditaan tiettyjä ominaisuuksia joita Lunalla ei kuulemma ole. Mutta Luna joutuisi silti palvelemaan Pimeyden lordia koko loppuikänsä, mikä ei vastaa hänen käsitystään jaloudesta tai hyvyydestä.
Kun Lunan tiedot oli kirjoitettu ylös, oli Barty Kyyry lähettänyt takkansa kautta viestin jollekulle. Pian tämän jälkeen takasta oli astunut se sama rokonarpinen mies, jonka Luna on nähnyt Kuolleessa feeniksissä. Hän oli kuulemma Rookwood ja hän vastasi vankien asioista. Rookwood sanoi, että Luna saisi kuulla isästään muutaman viikon kuluessa, enintään asian hoitamiseen kuluisi kuukausi. Sitten Luna saisi vihdoin taas tavata isänsä, mikä oli oikein hyvä.
Mutta oli Rookwood tehnyt muutakin. Lunan täytyi vannoa ikuinen uskollisuutensa Pimeyden lordille rikkumattomalla valalla. Ei lordia itseään tietenkään voinut vaivata tällaisilla pikkuasioilla, joten Barty oli ottanut valan vastaan. Ikinä ennen Luna ei ollut tehnyt sellaista, se oli aika mielenkiintoista. Rookwood oli tehnyt tarvittavat loitsut ja lähtenyt kerrottuaan, että Luna saisi tietää lisää seuraavana päivänä.
Halatessaan tyynyään Luna pohtii, millaisia tehtäviä hänelle annettaisiin ja kuka ne tulisi hänelle antamaan. Hän toivoo, rukoilee äiti maalta ja universumin kaikilta voimilta, ettei hänen tarvitsisi tappaa tai kiduttaa tai muutenkaan satuttaa ketään. Sellainen ei sovi hänelle, ei alkuunkaan. Mutta ehkä tuollaiset vaativat jutut on varattu vain oikeille kuolonsyöjille, ehkä Lunan ei tarvitse tehdä muuta kuin… mitä? Tylsiä paperitöitä tai kenties Pimeyden lordin kartanon siivoamista, jos Pimeyden lordi edes asuu kartanossa. Töitä, jotka eivät kiinnosta Lunaa ja jotka auttavat pahoja ihmisiä. Se Lunalle kerrottiin, että koruompelijaksi Lunan ei enää ole paluuta. Pelkkä uskollisuus ei kuulemma ole tarpeeksi suuri maksu hänen isänsä vapauttamisesta. Lunasta täytyy olla jotain hyötyäkin. Luna yrittää parhaansa mukaan olla ajattelematta, mitä hyötyä hänestä voisi olla, mutta yritys on tuhoontuomittu.
Sentään Luna saisi tavata isäänsä, sen ne olivat luvanneet. Ajatus tuntuu kaikkien synkkien mietteiden keskeltä lohdulliselta. Hän keskittyy vain siihen ajatukseen ja lopulta nukahtaa.
*
Puolen päivän aikaan ovikello soi. Lunan käsissä on multaa. Hän on koko aamupäivän kerännyt yrttejä ja sipuleita puutarhastaan eikä ole ehtinyt pestä käsiään. Keittiön pöydällä on kaksi koria, kummatkin täynnä vasta poimittuja kasveja, joista suurimman osan Luna aikoo kuivattaa myöhemmin varastoon. Hänen raajansa ovat vakaat, kun hän menee avaamaan oven tajuamatta, että hänellä on edelleen yllään tahrainen esiliina ja sukat eri paria.
”Hyvää päivää”, Luna sanoo kohteliaasti siististi pukeutuneelle miehelle, jonka kasvoilla on jäykkä ilme. Mies ei kuitenkaan vaikuta pahantahtoiselta tai ilkeältä. Hän tervehtii Lunaa ja ojentaa kätensä.
”Corban Yaxley”, mies esittäytyy ja astuu Lunan ohitse tämän kotiin. ”Suonet anteeksi, en voi viipyä kauaa. Töissä on kiireistä. Rookwood ja Kyyry varmaankin kertoivat olennaisimmat, oletan?”
”He kertoivat… jotakin”, Luna vastaa. ”En vain tiedä, mitä minun tulee tehdä seuraavaksi.”
”Siksi minä olen täällä. Vastaan muiden töideni ohella valajäsenien asioista, mutta teitä ei onneksi ole kovin montaa. Sopiiko, että istun alas?”
”Toki”, Luna henkäisee ja viittaa vierasta istumaan upottavaan nojatuoliin. Hän istuutuu itsekin, sillä häntä huimaa. Kaikki tuntuu tapahtuvan niin nopeasti. Hänen on vaikea ymmärtää, että vuorokausi sitten hän oli vielä aivan tavallinen nuori nainen ja nyt hän tässä istuu ja kuuntelee kuolonsyöjältä ohjeita tulevaisuuttaan varten.
”No niin”, Yaxley aloittaa ja yskäisee. ”Et ole virallinen kuolonsyöjä, etkä todennäköisesti tule koskaan olemaankaan, joten sinulle ei anneta erityisen suurta vastuuta tai tietoja, joiden vuoksi joutuisit vaaraan. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö työpanoksellasi olisi väliä. Laiskottelua emme suvaitse. Työsi on tärkeää ja auttaa meidän pyrkimyksiämme.”
”En kai joudu tappamaan ketään?” Luna ei malta olla kysymättä.
”Et suinkaan, ellei kimppuusi hyökätä”, Yaxley vastaa. ”En tiedä millainen kuva sinulla on Pimeyden lordista, mutta hän – sen paremmin kuin me hänen kannattajansakaan – ei ole kylmäverinen murhaaja. Tietysti välillä ihmisistä tulee hankkiutua eroon, mutta… No, ei puhuta siitä, ei se sinua kosketa.”
”Mitä minä sitten teen?”
”Suurin osa valajäsenistä työskentelee taikaministeriössä tai auttaa kansainvälisten suhteiden solmimisessa. Emme voi kuitenkaan pistää sinua vielä politiikan kentälle, sillä sinulla ei ole tarvittavaa kokemusta. Tulevaisuudessa saatat päästä korkea-arvoiseen asemaan, erityisesti jos onnistut miellyttämään oikeita ihmisiä, mutta tällä hetkellä olemme päättäneet tarjota apulaisen paikkaa.”
Luna ymmärtää, että tämä tarjous on pakko ottaa vastaan, vaikkei Yaxley sitä suoraan sanonutkaan. ”Ministeriössäkö?”
”Ei aivan. Tapasit Kyyryn eilen, etkö vain? Voit avustaa häntä sen aikaa, kun on tarve.”
”Mutta hän sanoi, että hän hoitaa… muita asioita.”
”Yleensä kyllä, mutta meillä on hieman, tuota, henkilöstövajetta. Eräs todella arvostettu johtokunnan jäsen katosi – en tiedä, kuulitko hänestä?”
”Tarkoitatko Malfoyta?”
”Juuri niin. Hän ja muutama muu ovat jättäneet jälkeensä varsinaisen työmaan. Ei mitään liian hankalaa, lähinnä vanhoja, arkistoitavia tietoja, asiakirjoja joita tarvitsee muokata, liikesuhteiden ylläpitoa… Paperitöitä lähinnä. Kirjeitä, ihmisten tapaamista – oiva tapa hankkia kokemusta ja luoda suhteita.”
Luna yrittää sulatella kuulemaansa. Työ kuulostaa toden totta tylsältä, mutta Kyyry vaikutti sentään ensi tapaamisella ihan mukavalta, vaikkakin vähän erikoiselta. Eli Lunalla on onni matkassa, ainakaan hän ei joudu tekemään mitään täysin moraalinsa vastaista tai työskentelemään kenellekään ikävälle, no, ainakaan vielä. Yaxleyn puheista sai vaikutelman, että työ olisi väliaikainen, mutta ainakin tällä hetkellä Luna on turvassa. Silti Luna huomaa ajattelevansa, että kaikki on jotenkin… antiklimaattista. Hän odotti vauhtia ja vaarallisia tilanteita, kammottavuuksia ja hirvittävyyksiä, kaikkea sellaista niin paljon, että nyt hänen on hankala totutella ajatukseen, että hänen uusi elämänsä tulisikin olemaan varsin helppoa. Ei hän mitään kammottavaa tai vaarallista halua tehdä. Se hermostuneisuuden synnyttämä kivi, joka pyörähti pois hänen sydämensä päältä vain jätti jälkeensä jotenkin tyhjän olon.
”Selvä”, Luna sanoo. ”Enköhän minä pysty siihen.”
”No, parempi pystyä”, Yaxley vastaa, eikä Luna ole varma, vitsaileeko mies. ”Aloitat työsi ensi maanantaina eli neljän päivän päästä. Kyyry tietää odottaa sinua asuntoonsa yhdeksältä. Olemme puolestasi lähettäneet eroilmoituksesi Hepeneen. Palkkasi tulee olemaan hienoisesti korkeampi uudessa työssäsi, mutta älä odota liikoja. Onko kysyttävää?”
”Tuota…” Lunan ehkä olisi pitänyt kysyä, kuinka paljon hänelle tarkalleen maksettaisiin tai kuinka pitkiä työajat olisivat tai jotain vastaavaa, mutta hänen mieleensä pälkähti vain yksi kysymys. ”Miksi minulle annettiin tämä työ?”
”Se oli Kyyryn idea. Haluaa eroon toimistotöistä. Liian vähän toimintaa hänen makuunsa. Auttava käsi nopeuttanee projektia. Ja sivumennen sanoen… Pidä varasi.”
”Minkä suhteen?”
”Kyyryn. Pimeyden lordi pitää hänestä, joten minun täytyy valita sanani tarkasti, mutta hänellä on taipumus olla hivenen… epätasapainoinen. Jos jotakin tapahtuu, anna hänen vain olla, niin se menee ohi itsestään.”
Tämän arvoituksellisen neuvon jälkeen Yaxley nousee ylös ja astelee ulko-ovelle. Hän muistuttaa Lunaa vielä kerran työn alkamisajankohdasta, toivottaa hyvät päivänjatkot ja jättää Lunan miettimään, mitä Yaxley mahtoi varoituksellaan tarkoittaa.
*
Maanantaiaamuna aurinko horisontissa lupailee lämmintä, kirkasta päivää. Kello on vasta kuusi, mutta Luna on jo ehtinyt pukea ylleen ohuen villatakin ja kevyen, liilan mekon, jonka helmat hulmuavat nilkoissa. Yrttitee höyryää kupissa hänen käsiensä välissä. Kahvia hän ei viitsi keittää, sillä hän aavistaa, että Barty tulisi tarjoamaan sitä hänelle enemmän kuin hän jaksaisi juoda. Muuta Luna ei uudesta työnantajastaan tiedäkään, minkä vuoksi hänen odotukseensa on sekoittunut häivä hermostuneisuutta. Ei Lunaa pelota tuntematon, sillä hän tietää, että useimmissa tapauksissa pelko on turhaa. Mutta kun kyse on murhaan hymyillen kykenevä tuntematon… eiköhän ketä tahansa jännittäisi kohdata tällainen henkilö. Luna on yrittänyt olla ajattelematta Yaxleyn viimeisimpiä sanoja hänelle ja onnistunutkin – viime päivät hän on viettänyt hoitaen puutarhaansa ja ikävöimällä työtovereitaan, jotka eivät olleet aivan ystäviä, mutta Luna piti heistä kumminkin. Työtään Luna tulisi ikävöimään myös, hän rakastaa pujotella neulaa ja lankaa kankaan läpi, tunnustella erilaisten materiaalien tekstuureja sormenpäillään ja luoda kauniita kuvioita käsillään. Hän toivoo, etteivät työpäivät olisi tästedes pitkiä ja että hänelle jäisi viikonloput vapaiksi, jotta hän ehtisi ommella edes kotona omaksi ilokseen.
Luna puhaltaa kupista nousevaan höyryyn hellästi ja katselee, kuinka pilven keskelle tulee aukko. Hän heiluttelee jalkojaan tuolin alla edestakaisin, antaa paljaiden jalkapohjiensa viistää pitkin puista lattiaa. Hän katuu heränneensä näin aikaisin, hänellä ei ole oikein mitään tekemistä. Aika tuntuu pysähtyneen sellaisella aikaisten aamujen kauniilla tavalla, josta hän yleensä pitää kovasti, mutta hän ei malttaisi odottaa lähtöä. Hermostuksen seassa on myös innostusta. Vaikka Luna ei haluaisi toimia kuolonsyöjien tahdon mukaisesti, hän aistii tässä muutoksen, uuden alun, eikä osaa reagoida pelkästään inhoten uuteen työpaikkaansa. Kuka tietää, se voi olla hauskaakin, ainakin hän pääsisi käsiksi kaikenlaisiin tietoihin. Ja hän pääsisi tapaamaan uusia ihmisiä, se kuulemma kuuluu työhön, ja ehkä Luna näistä uusista piireistä saisi ystäviä… Aika epätodennäköistähän se on, mutta ei sitä koskaan tiedä.
Kun kello on viittä vaille seitsemän, Luna keskittyy määränpäähänsä ja kaikkoontuu. Ei kai sillä väliä ole, vaikka hän onkin kaksi tuntia liian aikaisessa.
*
Ovi aukeaa niin kovaa, että paiskautuu vasten seinää. Pari oven lasiruutua menee rikki ja mies oviaukossa kiroaa kovaäänisesti. Luna ei säikähdä. Hän korjaa oven loitsulla, mutta odottaa kuitenkin lupaa astua sisään.
”Hyvää huomenta”, hän sanoo kohteliaasti ja hymyilee seesteisesti.
”Huomenta… mitä hittoa sinä täällä teet?” Barty kysyy. Luna huomaa miehen silmäluomilla häivän purppuraa ja miettii, milloin toinen on nukkunut viimeksi kunnolla. Tupakka savuaa Bartyn pitkien sormien välissä ja tuoksuu omituiselta. Jotenkin makealta.
”Tänään on ensimmäinen työpäiväni”, Luna vastaa yhä vain rauhallisesti. ”Olen vähän liian ajoissa, eihän se haittaa?”
”Mm… ei, ei se kai haittaa. Tule sisään.”
Luna astuu kynnyksen yli ja vetää oven kiinni perässään. Yläkertaan johtavia portaita pitkin liukuu palaneen käryä alakertaan. Olohuoneen pöytä on edelleen sotkuinen ja tavaroita lojuu pitkin lattioita. Kirjat ovat hyllyissä miten sattuu ja valokuva yhdellä hyllyllä on kaatunut, mutta ympärillä tuoksuu kodikkaalta ja mausteiselta. Samalta kuin viimeksi. Olohuoneen ikkunasta näkee terassille, minne Barty on mennyt polttamaan tupakkansa loppuun. Luna istuutuu sohvalle tasoitellen mekkonsa laskoksia ja odottaa. Tupakansavu tunkeutuu ikkunankarmeista sisään, muttei häiritsevässä määrin. Barty ei viivy kauaa, pian hän on jo tullut takaisin sisään ja mennyt keittiöön paahtamaan kahvia.
”Kuinka olet jo täällä?” mies huikkaa keittiöstä. Luna kuulee hänen pilkkovan jotakin veitsellä. ”Minulle sanottiin, että tulisit yhdeksältä.”
”Olin tylsistynyt”, Luna vastaa. ”En jaksanut odottaa. Kuule… palaako yläkerrassa?”
”Hm?” Barty ilmestyy olohuoneeseen ja laskee kaksi kuppia käsistään pöydälle. Kummankin aluslautasella on moneen osaan pilkottu kanelitanko. Barty vilkaisee portaisiin päin, minne Lunakin katsoo, ja huomaa mustat savukiehkurat, jotka leijuvat liikkumattomina. ”Jaa, ei. Sain sen estettyä ennen kuin liekit villiintyivät.”
”Mitä tapahtui?” Luna kysyy ja pudottaa kahviinsa muutaman palan kanelitangosta.
”Älä sitä mieti.”
Hetken aikaa he ryystävät kahvia sanomatta sanaakaan. Luna huomaa, kuinka Bartyn silmät verestävät eivätkä osaa tarkentaa katsettaan oikein mihinkään. Mies tuijottaa ilmeettömänä kuppinsa sisältöä ja näyttää lievästi pahoinvoivalta. Oljenkeltaiset hiukset näyttävät miltei tummilta kalpeaa ihoa vasten. Luna ei viitsi kysyä, onko toinen kunnossa, sillä tietää, ettei saisi rehellistä vastausta. Siispä hän päättää aloittaa keskustelun työstä.
”Mitä meidän on tarkoitus tehdä tänään?”
Kysymys saa Bartyn havahtumaan. Hän katsoo Lunaa ikään kuin olisi jo ehtinyt unohtaa naisen olevan paikalla. ”Täällä on vanhoja pidätysraportteja. Tietoja täytyy muokata ennen kuin ne voidaan lähettää takaisin ministeriön arkistoihin.”
”Miten niitä tietoja muokataan?”
”No, vanhoja rikoksia pyyhitään olemattomiin, luodaan Pimeyden lordin kannattajille puhtaat paperit, sellaista lähinnä. Mietipä, jos joku saisi tietää vaikka, että Azkabanin johtaja on itse entinen vanki.”
”Mutta eikö kukaan muista niitä tapauksia? Kai oikeudenkäynneissä oli väkeä paikalla?”
”Ne, jotka on vielä hengissä, on unhoitettu. Tämä on aika pitkällinen prosessi, vie aikaa. Ensiksi tiedot täytyy muuttaa, sitten muunnetaan tapauksia käsitelleiden muistit. Totta kai joku voi muistaa lukeneensa tapauksista joskus, mutta he alkavat epäillä muistiaan. Parin vuosikymmenen päästä kenelläkään ei ole pahaa sanottavaa meidän väestä. No, kaikkia rikoksia ei tietenkään saa piiloon, eikä tarvitsekaan. Vain niiden, jotka on soluttautuneet ministeriöön tai johonkin muualle tärkeisiin virkoihin.”
”Entä sinä? Pyyhitäänkö sinunkin rikosrekisterisi tyhjäksi?”
”Nääh, ei. Olen edelleen kuollut, kuten sanoin aiemmin. Se olisi liian hankalaa. Minulla on vieläkin hauta Azkabanissa.”
Luna pistää merkille katkeran sävyn toisen äänessä, muttei sano mitään. Sen sijaan hän nousee ylös ja vie heidän kahvikuppinsa keittiöön, missä tiskit ovat vallanneet puolet tasoista. Luna heilauttaa sauvaansa muutaman kerran, liottaa likaiset astiat, pesee ja huuhtelee ne. Parin minuutin päästä kaikki astiat ovat puhtaita ja järjestetty kaappeihin. Musta kissa hyppää pöydälle ja katsoo Lunaa hyväksyvästi. Luna ojentaa kätensä silittääkseen kissaa, mutta se sähähtää vihaisesti ja tassuttelee tiehensä. Ovelta kuuluva naurahdus saa Lunan nostamaan katseensa.
”Älä välitä Selenestä”, Barty sanoo pidellen kissaa sylissään. Selene kehrää kovaäänisesti ja puskee vasten Bartyn olkapäätä. ”Hän ei luota vieraisiin. Ei edes kaimoihinsa.”
Luna katsoo, kun Barty laskee kissan alas ja käy laittamassa ruokaa keittiön nurkassa nököttävään metallikuppiin. ”Mitä tarkoitat?”
”Vanhassa kreikkalaisessa myytissä Selene oli kuun jumalattaren nimi. Roomalaisten vastine sille oli Luna. Hauska sattuma, vai mitä? Tahdotko aamiaista vai ehditkö syödä kotona?”
”Taisin unohtaa…” Luna vastaa ja tuntee, kuinka tyhjä hänen vatsansa onkaan. Hän toden totta unohti syödä ennen lähtöään. Kaikki se jännittäminen ei jättänyt hänen mieleensä tilaa muulle, joskin Lunasta tuntuu, että hän hermoili turhaan. Auttaessaan Bartya tekemään voileipiä, Luna pohtii, miten kummassa tuo mies on päättänyt ruveta kuolonsyöjäksi. Kuten lähes tulkoon kaikilla Britannian taikovaisilla, myös Lunalla on ollut omat mielikuvansa tuosta pimeyden velhojen järjestöstä, eikä Barty sovi niistä yhteenkään.
*
Seuraavien tuntien aikana he paiskivat lujasti töitä. Kuten Luna ehti uumoilla, työ on tuskastuttavan tylsää. Ensin Barty muokkaa raporttien tiedot mielensä mukaan, minkä jälkeen Luna joutuu jäljentämään muutokset kaikkiin olemassaoleviin kopioihin. Taikaa ei voi käyttää, sillä työ vaatii pikkutarkkuutta ja alituista tarkistamista virheiden varalta. Joka kopiossa tulee lukea täsmälleen samat asiat ja loitsujen kanssa tulee helposti hutiloitua, sanoo Barty, ja Luna on samaa mieltä. Siispä on varminta tehdä työ käsin, vaikka se kestääkin kauemmin ja saa ranteet kipeiksi.
Kumpikaan ei puhu mitään. Hiljaisuuden rikkoo ainoastaan sulkakynän rahina pitkin pergamenttia. Luna ajattelee hieman kaivaten Hepeneen meluisia huoneita, jotka olivat aina täynnä koristehelmien kilinää ja noitien sorisevaa pälpätystä. Harvemmin Luna itse osallistui keskusteluun, mutta hän nautti elämästä ympärillään. Joskin hänen on pakko myöntää, ettei inhoa uusia työolojaan. Rauhallisuus tuntuu turvalliselta ja pysähtyneisyys rentouttavalta. Ilmapiiri olisi täydellisen sees, ellei Luna pystyisi aistimaan… sitä. Levottomuutta. Painetta. Tyyni tuntuu samanlaiselta kuin aina ennen ukkosmyrskyjä. Luna haistaa edelleen palaneen käryn yläkerrasta ja miettii, onko käynnissä vain hetkellinen tyven kahden myrskyn välillä. Hän ei kehtaa kysyä, vaikka mieli tekisi. Mitä ne sanovatkaan kissasta ja uteliaisuudesta?
