Nimi: Satoi ajatuksiin
Kirjoittaja: Nauha
Ikäraja: K11
Genre: Ficlet jossa Lily kokeilee draamantajuaan ja maistelee angstia
Paritukset: Lily/Rose
Varoitukset: Ajatuksia itsemurhasta — aikeita ei niinkään, serkusten välinen suhde ja suhteettomuus
Yhteenveto: Kun ei ollut enää Rosea oli vain kuolemantoive ja ajatukset.
A/N: Mietin
Kesäisin kukkivia lehtikuusia, sen Lilyä ja Rosea ja jotain halusin kirjoittaa kun en pitkään aikaan. Tän sijoittaminen oli vaikeaa, mutta ajattelin että ehkä kuitenkin ennemmin pimeys kuin notkot. Tasan 500 sanalla vielä kai kelvataan ficletiksi.
Satoi ajatuksiin
Metsä sykki harmaana ja ratisevana ympärillä, pani sammaleet kiipeämään kengänkärjille ja ajatuksissa pohkeita pitkin ylöspäin, pala palalta haukaten. Harppoessaan saniaisia pakoon Lily ajatteli uppoamista, miten hän maatuessaan tuoksuisi mullalta ja mädänneiltä sisälmyksiltä, ja korppi ehkä nokkisi silmät hänen päästään. Hän ei olisi kaunis, eikä neitseellinen, eikä äiti voisi sivellä hänen kalvenneita poskiaan arkun äärellä. Ehkä joku muistelisi valheellisesti edesmenneen isoäidin silmiä, joita ei koskaan ollutkaan. Albus oli nekin saanut, kuten tytöt ja luudat ja ilkeän kielen. Kuolemassa olisi silti ylevyyttä ja sen ajatteleminen kipristeli vatsanpohjaa.
Käveltyään pitkän tovin Lily pysähtyi ja talloi maata kokeilevasti, potki käpyjä sivuun ja vähät välitti karkuun loikkivasta rupikonnasta. Makuulle asettuessa mättäiden kosteus imeytyi housukankaaseen, ja Lily päätti jäädä siihen kuolemaan.
Hemmetin Rose.
Märistä housuistaan Lily ei ehkä voinut tyttöä syyttää kuin korkeintaan välillisesti, mutta sydämen särkemisestä kuitenkin, ja jotain kai sekin merkitsi. Olisi ollut sopivaa itkeä, ja Lily pyrki maistelemaan Rosen leukapieliä ja korvantaustoja. Maku ei tullut, metsä tuoksui kitkerästi muurahaisilta ja kutkuttavalta mahdollisuudelta. Kyyneleetkin pysyivät poissa. Kaiketi Rose oli oikeassa, eikä heidän olemisessaan ollut mitään järkeä. Se oli silti olemista, ja ihanaakin. Lily ei ollut punastuvaa sorttia, mutta punastui kuitenkin ajatellessaan Rosen huispauksessa halkeilleita sormenpäitä ja tuulesta rohtuneita huulia. Mitä kaikkea niillä saattoi saada aikaan ja miten oikealta se tuntui, vaikkei kukaan koskaan saisi tietää.
Harhaileminen pisti ärsyttämään, Rosen sormien ja huulten sijaan pitäisi keskittyä olennaiseen. Lily kuvitteli taas korpin nokkimaan silmämuniaan, ehkä linnut letittämään tukkaansa ja napsimaan korut korvistaan. Miltä tuntuisi kun luut hiljalleen painuisivat maaperään, ehtisikö myöhästynyt ensilumi sataa hänen päälleen, vai muistaisiko joku kaivata? Kotona äiti tekisi lasagnea ja sitten makkarakeittoa ja lopulta siirryttäisiin jouluruokiin, ja veljet tyhjännauraisivat, joten voisi mennä aikaa. Isä muisti harvoin muuta kuin työnsä, Albuksen kanssa ne puhuivat siitä, mutta Lilyä kiinnosti enemmän aika ja avaruus. Ehkä ne luulisivat hänen lähteneen.
Lily haroi neulaset hiuksistaan ja kiskoi villapaidan kuristavaa kaulusta kuin tukehtuva. Kuoleminen tuntui raskaalta, ja inisevät hyttyset tekivät sen odottamisesta lähes sietämätöntä. Ehkä olisi sittenkin pitäny valita nopeampi tie, luudalta hyppääminen tai myrkkyliemi, mutta ajatuksenvoimalla kuoleminen oli tuntunut sopivimmalta. Kun ei ollut enää Rosea oli vain kuolemantoive ja ajatukset, kuten hänen kaltaisillaaan nerokkailla sieluilla yleensäkin. Ei niitä nopeudella kunnioitettu, ei kiirehtimällä tai liiskautumalla asfalttiin kuin hyönteinen. Myrkkykin saisi ehkä voimaan pahoin, eikä Lily tahtonut tulla löydetyksi edellispäivän ruokalista rinnuksillaan. Hän nousi tuntiessaan ensimmäisten pisaroiden satavan kasvoilleen. Epäilyskin satoi, muttei maahan vaan ajatuksiin. Metsä oli pimennyt, muttei vienyt henkeä mennessään, mikä antikliimaksi.
Ei hän tänään kuolisi, ei tähän, eikä ehkä huomennakaan. Rose halusi sellaisen tytön jonka voisi viedä kotiin näytille kuin turnajaispokaalin, ja ehkä Lilykin halusi jotain sellaista. Ei sitä joka oli serkku ja salattu seikkailu, vaan jonkun josta saisi olla ylpeä. Sellaisen jota voisi suvun uudenvuodenjuhlissa pyörittää tanssilattialla ja viedä sitten pihalle hehkusimalaseja kilistelemään niin kuin James ja Albus tekivät omien tyttöjensä kanssa. Myöntäminen tuntui silti vaikealta ja katkeralta, samoin sammalista ylös kampeutuminen. Hänenhän tässä piti olla oikeassa ja oikeutettu, ei Rosen eikä veljien.
Lily puisteli haituvat ja havut vaatteistaan, vielä kerran ajatteli hitaasti maatuvia luitaan ja revittyjä sisuksiaan. Oli eri asia olla traaginen kuin groteski.