Odo, hihi! Joo siis ensinnäkin parin elämässä tulee jossain välissä sellainen hetki, että jopa se aamu-unisempi yksilö joutuu nousemaan ensin.
Enkä ajatellut sen enempää miksi juuri sinä aamuna Pansy tai Hermione oli noussut ensin, halusin vain tuoda ne kaksi erilaista aamua esiin. Hyvä, että tuo Pansyn tapa oli sinusta toimiva, koetin vähän pohjata näitä kumpaakin muun muassa sun kirjoituksiin näistä kahdesta, joten hyvä että sopi kuvaan.
Tuo lähes täydellinen lainaus ei siis suinkaan ollut vahinko, vaan tarkoituksellinen linkki meidän tekstien väliin, koska siis tosiaan, tuohan oli yksi niistä ihanista yksityiskohdista, jotka sieltä sun pätkästäsi silloin poimin.
Kiitos lainasta.
DH58, paritus on itsellenikin aika tuntematon, joten ihan kiva, jos onnistuin.
Kiva, että nuo pienet tavat ovat onnistuneet värittämään uskottavaa kuvaa näistä kahdesta, lähdin tosiaan lähinnä siltä pohjalta miettimään tätä, että miten heidän aamurutiininsta eroavat toisistaan. Ja tosiaan tuota luihuiskulissia ajattelin minäkin noiden lappujen kanssa.
Ja siis kiitos kaunis ihanista kehuista, kyllä sä sinne aina sen verran saat tektikohtaistakin kommenttia väännettyä, ettei ole sellainen olo, että kommenttisi ovat vain samanlaisia ja asiaköyhiä.
Arte, jee! Tuon Post-it-jutun pystyn selittämään.
Pansy jätti Hermylle lapun, koska tietää sen piristävän toisen päivää, ja on muka heittävinään ne pois, koska ei voi avoimesti myöntää tykkäävänsä niistä niin paljon kuin tykkää. Hermy sen sijaan, no, ehkä tuntee Pansyn niin hyvin, että tietää tämän tykkäävän ja jatkaa siitä huolimatta, että aina laput on roskiksessa. (Eikä kuulostanut yhtään arvailulta tämä selitys).
Hyminä taas on sellainen äännähdys, jota harrastan itse todella paljon (tosin puhun myös itsekseni), ettei se minusta yksin ole mitenkään outoa.
Ehkä minä olen outo. <3
Kiitos kaunis kommenteista taas, olette ihania. <3 Ja suuren suuri anteeksipyyntö siitä, että eilinen luukku jäi julkaissematta - minun piti, mutta aamusta ja päivästä tuli paljon odotettua hektisempiä. Joten tänään kaksi luukku!
*~*~*
A/N: Tämä luukku on taas ensimmäinen sukellukseni uuteen fandomiin, enkä tiedä aukeaako tämä aivan kaikille fandomia tuntemattomille. Lyhyenä selityksenä Castiel on siis enkeli, eikä aivan perillä/tädessä ymmärryksessä ihmisten tapojen kanssa.
(Ja Baby on Deanin auto.)
Tämän myötä hyvää joulunodotusta kaikille Supernatural-faneille ja eritoten
Azurelle!
Toivottavasti kelpaa!
XV - Lumienkeleitä, SGenre: drama/(huono) humor
Fandom: Supernatural
Dean seisoi motellin pihalla olutpullo kädessään, katsellen valkoista hankea, johon oli hiljattain satanut viitisen senttiä lisää lunta. Harvoin sitä oli näin paljon missään. Mies hörppäsi oluttaan ja mietti miten saisi Babyn suojattua, jos lunta sataisi koko yön. Hän oli jo suuntamassa mustan Chevrolet Impalansa luo harjaamaan lumen sen päältä, mutta kevyt yskähdys hänen viereltään havahdutti hänet.
”Cas”, Dean tervehti nyökkäyksen kera luokseen ilmestynyttä trenssitakkiin pukeutunutta miestä. ”Kaikki hyvin?”
Castiel nyökkäsi omalla ilmeettömällä tavallaan.
”Tulin vain katsomaan miten teillä menee”, hän selitti, ”Missä Sam on?”
”Sisällä”, Dean vastasi ja hörppäsi jälleen oluttaan. Toinen nyökkäsi jälleen ja hetkellinen hiljaisuus lankesi kaksikon välille. Deanin katse palasi Impalaan, vaikka ajatukset juoksivat aivan jossain muualla.
”Cas, tiedätkö sinä, mitä on lumienkeli?”
Puhuteltu mies rypisti hivenen kulmiaan miettiessään.
”En”, hän vastasi viimein saaden Deanin virnistämään itsekseen. Varoittelematta hän tönäisi Castielin selällään lumihankeen.
”Lumienkeli, enkeli lumessa. Onko tämä sitä sinun kuuluisaa huumoriasi?” Cas kysyi ilmeettömänä hangesta. Dean kohotti kulmiaan huvittuneena, eikä voinut täysin kieltääkään.
”Lapset oikeasti tekevät lumienkeleitä. Nyt, heiluta käsiäsi, näin”, Dean selitti niellen huvittuneisuuttaan ja elehti sen, minkä pystyi läikyttämättä oluttaan. ”Ja jalkojasi myös.”
Castiel, ymmärtämättä toimensa tarkoitusta, teki niin kuin toinen neuvoi. Dean nieleskeli virnettään katsellessaan.
”Noin, nyt nouset varovai-”, Dean aloitti pääsemättä lauseensa loppuun, kun Cas oli jo ilmestynyt takaisin hänen viereensä.
”Tuoko on lumienkeli?”
”Jep”, Dean tokaisi ja ojensi olutpullonsa toisen pideltäväksi. Hän tarkasti, ettei kukaan nähnyt ja avasi housujensa vetoketjun. Castiel rypisti kulmiaan seuratessaan toisen tekemisiä. Hän sai osakseen lapsellista riemua kuvastavan virneen Deanin saatua housunsa takaisin kiinni.
”Ja nyt sillä on sädekehä.”
*~*~*
A/N: Tämä toinen taas on (toinen) yllätysluukku
LillaMyylle, ja tämän sisällön piti olla hyvin erilainen, mutta hänen kommenttinsa yhteen aiempaan pätkään herätti pienen inspiraationkipenän, joten tästä tuli nyt tällainen.
Tuitui. <3
XVI - Järkytyksiä luutakomerossa, SGenre: drama
Fandom: (Sirius/James) Potter
Peter ja Remus istuivat kahdestaan Rohkelikon oleskeluhuoneessa, jälkimmäinen syventyneenä johonkin opukseen. Peter taas vapaana toimeliaisuudesta ehti liiankin hyvin huomata, että James ja Sirius olivat kadonneet johonkin sanomatta sanaakaan. Hän ei tiennyt mihin ja missä välissä, mutta yhtäkkiä poika oli tajunnut istuvansa kahdestaan Remuksen kanssa. Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta.
Siinä ei sinällään ollut mitään kummallista, että James ja Sirius välillä katosivat johonkin. Kaksikko saattoi keksiä haasteen tai pilan tai vain nähdä pahaa aavistamattoman Ruikulin jossain ja kadota kiusaamaan tätä. Kummallista oli se, että kaksikko katoili yhä useammin ja yhä pidemmäksi aikaa, eikä osannut antaa selitystä, joka ei olisi ontunut enemmän tai vähemmän.
Niinpä hieman varovaisesti Peter otti asian esille Remuksen kanssa, jonka vastaukset olivat enemmän tai vähemmän hajamielisiä. Lopulta Remus sulki kädessään olevan kirjan, antaen ystävälleen täyden huomion.
”Jos haluat tietää missä he ovat, katso kartasta.”
Kelmien kartta, totta tosiaan. Peter kipitti poikien makuusaleihin etsimään karttaa. Hän löysi sen ja levitti lähimmälle sängylle (joka oli Siriuksen) ja oli juuri loitsimassa karttaa esiin, kun Remus tuli makuusaliin.
”Vannon pyhästi, että minulla on vain pahat mielessäni.”
Peter seurasi haltioituneena, miten muste alkoi levitä kartalle, piirtäen kerros kerrokselta huoneiden seinät. Jalanjälkiä alkoi näkyä siellä täällä, nimien ilmestyessä niiden vierelle, kuin joku olisi niitä kirjoittanut. Tuossa oli poikien makuusali ja tuossa olivat hän ja Remus. Pojan katse hyppi nimeltä nimelle, etsien ystäviään, pysähtyen viimein.
”Eikä tuo ole se luutakomero, jonne Sirius vie tyttöjä?” Peter kysäisi osoitettuaan sormella kaksikon paikan.
”On”, Remus vastasi yllättyneenä itsekin ja kumartui tutkimaan karttaa lähemmin. ”Mutta James on siellä hänen kanssaan.”
Kaksikko vilkaisi toisiaan hivenen kummeksuen ja Peter taitteli kelmien kartan pienemmäksi ottaen sen käteensä.
”Mennään katsomaan?”
Remus nyökkäsi ja kaksikko suuntasi kohti luutakomeroa, jossa kartta väitti Jamesin ja Siriuksen lymyävän. Kumpikin kulki hiljaisena miettien tahoillaan, mistä ihmeestä oli kysymys. Lopulta he saapuivat oikean komeron ovelle ja Peter varmisti kaksikon olevan siellä yhä. He vaihtoivat katseita ja Remus avasi komeron oven.
James ja Sirius olivat toistensa kimpussa. Jamesin kädet olivat eksyneet toisen mustien hiusten sekaan huulien ahmiessa toisiaan ja Sirius oli käsineen kovaa vauhtia hankkiutumassa eroon toisen paidasta.
Hiljaa Remus sulki komeron oven vilkaisten sitten Peteriä, jonka kasvot peilasivat hänen ilmettään; järkytystä. Remus avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta sulki sen pian ja Peter toisti eleen, pääsemättä sanoissaan yhtään sen pidemmälle.
”Oleskeluhuone?” toinen sai lopulta kysyttyä vaikeasti ja yhteisymmärryksessä kaksikko palasi takaisin oleskeluhuoneeseen sulattelemaan näkemäänsä ja kokemaansa.
Sirius ja James olivat yhdessä.
