Nimi: Elää
Ikäraja: K-11
Genre: drama
Summary: Remus koittaa päästä kiinni elämänsyrjään vuonna 1991.
Vastuuvapaus: Kaikki hahmot, jotka ovat Rowlingin, ovat Rowlingin. Muut ovat minun. En saa rahaa tästä.
A/N: Mulla ei ole oikein ollut kirjoitusintoa viimeaikoina ja sitten sitä yhtäkkiä löytyikin, kun katsoin HBO:lta sellaisen sarjan, kuin Looking. Tämä ei oikeastaan perustu siihen mitenkään
Mutta inspiraatio on sieltä! On tässä samantyyppisiä teemoja varmasti, ystävyyttä ja sellaista, sateenkaarijuttuja. Tämä on tosiaan tällaista omaksi huviksi vähän etydityylillä kirjoiteltua ihmissuhdehuttua, jossa on varmaan liikaa omia hahmoja. Tietysti kommentteja olisi silti kivaa saada! Mutta ihan sekin riittää, jos jaksaa lukea luvun loppuun asti, siinäkin voi olla tekemistä.
Tässä tulee varmaankin olemaan kolme osaa ja tämä on siis niistä ensimmäinen - here we go again!
I Tristan
Vuosi 1991 käynnistyi tahmeammin kuin kymmenen edellistä – kuin siirapissa, liikkeet hitaina ja raskaina. Tammikuun ensimmäinen, toinen, kolmas, neljäs, viides ja loputkin vaihtuivat kuitenkin väistämättä tavalliseen tapaan ja tammikuuta seurasi helmikuu, välissä täysikuu ja tyhjänpäiväisiä uutisia. Lentokoneet törmäävät Los Angelesissa ja Liettua ja Viro tahtovat itsenäistyä. Päivän Profeettaa Remus silmäili harvoin, jos silloinkaan ja toisinaan hän unohti, etteivät punnat kelvanneet maksuvälineiksi.
Maaliskuussa mahdottomat ajatukset kiersivät päätä ja lopulta Remus osallistui työpaikan tyky-iltaan ja antoi Ginan vitoskassalta suudella itseään oikein pitkään ja kiihkeästi ja vastasi kömpelösti, työnsi sormensa naisen tukkaan ja painautui tiukasti tätä vasten muiden hurratessa taustalla.
Oliko hän varmasti olemassa? Ginalla oli siniset silmät ja suloisia pisamia, ohut vaalea tukka ja pistävät lantionluut. Pienet rinnat, jotka Remuksen mielestä olivat ihan sopivat siihen käyttötarkoitukseen, joka niillä hänen ymmärtääkseen oli.
”Ovatko ne ihan okei?” Gina kysyi, kun Remus oli ensimmäistä kertaa yötä hänen luonaan. Remus painoi kämmenensä paljaiden rintojen päälle hieman hämmentyneenä, puristi ensin toista ja sitten toista ja katsoi Ginaa kuin odottaen hyväksyntää. Nainen kohotti kulmakarvojaan ja Remus nyökkäsi. Se riitti Ginalle.
Ensimmäisellä kerralla se ei onnistunut ja Remus oli hyvin pahoillaan. Gina kertoi, että oli tavallaan osannut odottaa tätä, kun Remus oli niin ujo, eikä Remus väittänyt vastaan.
Toisella kerrallakaan se ei onnistunut ja nyt Gina tahtoi tietää, johtuiko se hänestä. Remus ei myöntänyt mitään.
Kun he olivat tapailleet työajan ulkopuolella nelisen viikkoa ja kokeilivat kolmannen kerran, Remus pyöräytti Ginan polvilleen ja otti naisen takaapäin, painoi kädellään naisen niskaa ja huohotti ja se oli melko epätoivoista ja kömpelöä, mutta ainakin se oli seksiä. Remus ei enää sen jälkeen palannut Ginan luokse.
Hänen oli kuitenkin palattava seiskakassalle, missä hän vältteli kuukausia Ginan kyyneltyneitä silmiä ja tunsi yleisen paheksunnan pistelynä niskassa. Hän ei enää osallistunut tyky-iltoihin ja joskus toukokuussa Gina tuli kertomaan, että oli alkanut seurustella Louie Andrewsin, vuoropäällikön, kanssa. Remus ei oikein osannut katsoa Ginaa silmiin, mutta yritti kuitenkin.
”Sepä hienoa, Gina. Kuule, minä olen tosi pahoillani”, Remus sanoi, mutta Gina huiskautti ohutta poninhäntäänsä ensin vasemmalle ja sitten oikealle ja hymyili sitten väkinäisesti.
”Minä säälin sinua, Lupin”, nainen sanoi, kääntyi kannoillaan ja ryntäsi taukohuoneeseen. Hämmentynyt Louie Andrews yritti tarttua naisen käteen, mutta tämä nyhti itsensä vapaaksi ja näytti siltä, kuin olisi toisella kädellä pyyhkinyt silmiään. Remus huokaisi ja kääntyi takaisin laskemaan kassaansa.
**
Muutamia vuosia sitten Remus muutti takaisin Lontooseen - jokin suuren kaupungin vilinässä piti häntä hereillä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana hän oli ensiksi pelännyt kuolevansa ja sitten jonkin ajan kuluttua hän oli alkanut pelätä, ettei kuolisikaan, hän oli edennyt niin kuin pahoilla krapuloilla oli tapana.
Vuokrayksiö oli harmaa ja aika suuri ja Remuksen työpaikka oli aika hyvä, lukuun ottamatta tietenkin Ginaa, joka oli ensiksi flirttaillut hänelle vuoden ja nyt seuraavan vuoden hän varmaankin tuijottaisi Remusta kyynelsilmin ja Louie Andrews varmaankin yrittäisi antaa Remukselle kaikista ikävimmät iltavuorot.
Niiden jälkeen Remus tulisi asunnolleen ja lukisi päivän lehden, ehkä toisinaan vilkaisisi Päivän Profeettaa, avaisi television ja katsoisi Bel Airin prinssiä nukahtamiseen saakka.
**
”Lupin, lähdetkö oluelle”, kakkoskassan Will huikkasi Remukselle heidän sulkiessaan markettia eräänä torstai-iltana.
Päivä oli ollut erityisen kamala, eräs vanhempi rouva oli vaatinut alennusta itse lattialle pudottamastaan tomaatista ja joku teini-ikäinen oli ottanut juoksukaljat. Lisäksi Molly Weasley oli lähestynyt häntä kirjeen muodossa ja hän oli kauhistunut lähes kuoliaaksi.
Ronald oli kuulemma Tylypahkan aloittamisiässä ja Molly oli pahoillaan, että vaivasi Remusta, vaikkei edes tiennyt missä tämä asui ja oliko tämä elossa. Mutta että heitä kuulemma voisi milloin tahansa tulla tervehtimään Kotikoloon.
Remus hieroi ohimoitaan ja hätkähti tuntiessaan käden olkapäällään.
”Yksille vain, Lupin, tule nyt. Lupaan, etteivät Gina tai Louie ole tulossa”, Will sanoi ja virnisti hyväntahtoisesti.
Gina oli joskus sanonut, ettei Will ollut hänen mielestään ihan normaali, mutta Remus oli sitä mieltä, ettei kukaan oikeastaan tainnut olla. Ellei Gina sitten.
Willin käsi oli kadonnut hänen olkapäältään ja mies kohotti kulmiaan kysyvästi. Remus empi hetken, mutta nyökkäsi sitten ja seurasi Willin selkää pitkin kujia, joiden olemassaolosta ei tiennytkään.
”Minä olen eksynyt”, hän sanoi ja Will naurahti.
He pysähtyivät pienen pimeännäköisen pubin eteen ja Will avasi kohteliaasti oven Remukselle ja viittasi tätä käymään sisään.
Jakkaralla ikkunan alla pauhasi pieni surkean näköinen televisio, joka oli auki uutiskanavalta ja kertoi, että Neuvostoliitto oli pulassa. Will hymyili Remukselle ja ohjasi hänet pöytään, jonka ympärillä istui neljä miestä pelaamassa korttia ja juomassa olutta ja Remus tunsi itsensä hieman hölmöksi kuviteltuaan, että olisi Willin kanssa kahden ja hänen teki mieli paeta vessan ikkunasta, mutta hän arveli, ettei voisi polttaa enempää siltoja työpaikallaan.
Miehet riemastuivat nähdessään Willin, yksi heistä nousi ja suuteli Willn poskea, toinen halasi, kolmas vislasi riehakkaasti ja neljäs hymyili, mutta pysyi hiljaa ja tarkasteli Remusta kiinnostuneen oloisena.
”Kaverit, tässä on kollegani, Remus Lupin. Remus, tässä ovat ystäväni, Ben ja John ja kumppanini Elvin ja sitten tässä on tällainen suojattipoika, Tristan.”
”Vai kollega”, Beniksi esitelty tyrskähti. ”Sinä olet kaupan kassa, Will”, hän lisäsi ja remahti nauruun.
”Niin ja sinä olet baarimikko, hae meille juomat”, Will vastasi ja tyrkkäsi Beniä kyynärpäällään nousemaan. Ben katosi tiskin taakse ja sillä aikaa Remus kätteli kaikkia ja istahti tyhjälle tuolille Tristanin ja Willin välissä.
”Ben omistaa tämän pubin. John on opiskelukaverini. Elvinin tapasin ensimmäistä kertaa täällä ja Tristan on tällainen suojattilapsi. Raukka taisi olla vielä sakkolihaa, kun Ben iski siihen silmänsä ensimmäistä kertaa.”
”Minkä ikäinen sitten olet?” Remus kysyi kiinnostuneena, silmäillen miestä päästä varpaisiin. Miehen silmät olivat naururyppyjen ympäröimät ja niin tummat, ettei iiristä erottanut.
”Eihän tuollaista saa kysyä”, Elvin torui ja sytytti samalla tupakan tarjoten Remuksellekin savuja, mutta Remus pudisti päätään.
”Kaksikymmentäkolme”, Tristan sanoi hymyillen. Hän näytti paljon vanhemmalta - tai ei Remus oikeastaan ollutkaan aivan varma. Hymyssä oli kyllä varmaan jotain poikamaista.
”No, kerro jotain itsestäsi, Remus”, vaaleatukkainen ja sinisilmäinen John pyysi jakaessaan kortteja. ”Pelaatko sinä venttiä?”
Remus nyökkäsi ja rykäisi. Hän ei ollut varma, olisiko kiusaantunut siitä, että Elvin suuteli hyvin avoimesti Willin korvaa ja piteli kättä tämän reidellä, melko lähellä –
”Kuka on Remus Lupin? Lienet meikäläisiä, kun Will otti sinut mukaan”, Ben sanoi ja laski oluttuopin Remuksen eteen.
”Meikäläisiä?” Remus sai sanotuksi hiljaa ja antoi katseensa kiertää miehissä epävarmasti. Ben nyökkäsi ja istuutui takaisin pöytään.
”Niin, mitä näitä nyt on”, Ben sanoi ja näytti miettivän.
”Hinttareita!” Elvin hihkaisi.
”B-rapun poikia”, Will sanoi ja kietoi kätensä Elvinin vyötärölle.
”Homofiilejä”, John sanoi.
”Tyynynpurijoita”, Tristan lisäsi ja naputti etusormella ohimoaan, eikä Remus saanut silmiään irti miehen käsivarresta, johon oli tatuoitu huonolla menestyksellä jonkinlainen jästien sarjakuvakoira. Hän nielaisi, eikä tiennyt mitä sanoa.
”Rauhoittukaa kaverit, tämä on se, joka oli Ginan kanssa. Vitoskassalta”, Will pelasti Remuksen, joka kohotti tuopin huulilleen ja toivoi, että olisi ehkä kuitenkin voinut vielä paeta siitä vessan ikkunasta. Tätä Gina oli varmaankin tarkoittanut. Olisihan hänen pitänyt tietää, Willillä oli sellainen korvarengaskin.
”Jaa, vitoskassan? Kyllä se on meikäläisiä”, Elvin sanoi ja purskahti nauruun, mutta vaikeni saman tien nähdessään Willin paheksuvan katseen.
”Olkaa kiltisti”, Will sanoi ja Remus naurahti kiusaantuneena.
”Minä vain toin työkaverin oluelle, okei?” Will sanoi painokkaasti ja miehet nyökkäsivät ja unohtivat hetkeksi Remuksen puhuakseen Johnin tulevasta näyttelystä. Mies oli omien sanojensa mukaan surkeasti menestyvä valokuvaaja.
Sitten he puhuivat siitä, miten Ben oli melkein kokeillut naista, mutta tullut toisiin aatoksiin nähdessään rinnat lähietäisyydeltä ja John nauroi katketakseen ja Tristan oli tipahtaa tuolilta. Remuskin antoi ryhtinsä rentoutua hieman ja istui syvemmälle tuoliinsa ja otti vastaan toisen oluen ja kolmannen ja sitten he pelasivat Jengaa ja Remus joi neljännen oluen, ja sitten he pelasivat paskahousua ja Remus otti yhden viinashotin, ja sitten John ja Ben olivat kadonneet, eivätkä Will ja Elvin nähneet ketään muita kuin toisensa, ja yhtäkkiä Remus tajusi mainiosti olevansa humalassa, ja että istui pöydässä Tristanin kanssa lähestulkoon kahden.
”Käydäänkö ulkona?” mies kysyi. ”Saan sisällä polttamisesta päänsäryn.”
Remus nyökkäsi pää pehmeänä oluista ja varovaisesta sisällä kuplivasta naurusta ja Jengasta ja viinashotista.
Tristan piteli ovea, josta Remus astui ulos ja toivoi, että viileä kevät selventäisi häntä hieman, mutta niin ei tainnut tapahtua.
Tristan veti farkkutakkinsa taskusta tupakka-askin ja tarjosi Remukselle, joka pudisti päätään ja nielaisi, horjahti ja otti seinästä tukea. Tristan naurahti ja asettui itsekin nojaamaan tiiliseinään ja pyyhkäisi kiharoita pois silmiltään.
Remus katsoi miestä, joka näytti siltä, että yritti kuumeisesti etsiä jotain sanottavaa ja hengitti sitten syvään sisään ja ulos.
”Tristan ja Isolde”, Remus sanoi rikkoen hiljaisuuden ja Tristan kääntyi katsomaan häntä hymyillen.
”Komea
ja kulturelli”, hän sanoi leikittelevästi ja sai Remuksen hymähtämään.
”Oletko kuullut sitä?” Remus kysyi ja Tristan katsahti häneen, nauroi ja nojasi päänsä tiiliseinään, puhalsi savua sieraimistaan.
”Enpä oikeastaan”, hän sanoi ja katsoi Remusta syrjäsilmällä. ”Mutta Wagner on kyllä ihan tuttu. Valkyyrioiden ratsastus, vai mikä se nyt on? Apocalypse Now?”
Remus ei kuunnellut, hän oli jumittunut jonnekin lantionluiden tienoille – valkoisen teepaidan ja farkkujen välistä loisti kaistale ihoa ja jokin sen aiheuttamassa tuntemuksessa oli jotenkin tuttua, mutta kaukaista. Remus repäisi katseensa irti Tristanin keskivartalosta ja katsoi uudelleen tämän käsivarren tatuointia.
”Mikä tuo on?
Tristan kääntyi katsomaan käsivarttaan, kuin ei olisi huomannut tatuointia ennen ja katsoi sitten Remusta vähän järkyttyneenä.
”Se on Ressu.”
Remus kohotti kulmiaan.
”Tenavat? Jaska Jokunen?”
Remus kohautti olkiaan.
”Et ole tosissasi. Tristan ja Isolde, muttei Jaska Jokusta, niinkö?” Tristan nauroi ja kääntyi Remukseen päin niin, että heidän välissään oli ilmaa tuskin kymmentä senttiä. Hän nuolaisi alahuultaan ja Remus värähti tahtomattaan.
”Minun on varmaan mentävä, oli todella hauskaa tavata”, Remus sanoi ja kompuroi nopeasti taemmas. Tristan näytti hämmentyneeltä, mutta hymy hänen silmistään ei kadonnut minnekään.
”Hei, odota”, hän huikkasi, kaivoi taskustaan tussin, otti Remuksen käden omaansa ja kirjoitti jotain tämän kämmeneen.
Hän kumartui lähemmäksi Remuksen korvaa ja Remus nojasi eteenpäin kuullakseen varmasti.
”Soittele”, Tristan kuiskasi ja hänen lämmin hengityksensä sai Remuksen ihokarvat nousemaan pystyyn ja sitten hän oli kadonnut takaisin sisälle ja Remus näki verhojen raosta, kuinka hän istui pöytään Williä ja Elviniä vastapäätä ja elehti käsillään vilkkaasti ja vaikutti innostuneelta. Remus kääntyi nopeasti poispäin nähdessään Willin kääntyvän kohti ikkunaa, mutta ehti nähdä, kuinka tämä iski hänelle silmää.
Remuksen päässä pyöri ja hän kääntyi katsomaan kämmentään, jossa mitä luultavimmin Tristanin puhelinnumero vielä erottui jota kuinkin selkeästi. Kuka muka kuljetti tussia takin taskussa, Remus mietti kuumeisesti ja samaan aikaan peläten, että numero haihtuisi pois hikisestä kämmenestä.
Kotiin päästyään Remus etsi kiireesti kynän ja kopioi numeron haalistuneen kuitin nurjalle puolelle ja kiinnitti sen nastalla ilmoitustauluun.
**
Touko- ja kesäkuun välinen täysikuu oli pitkä ja raskas ja palattuaan Lontooseen Remus makasi viikon sängyn pohjalla. Hän oli ilmoittanut töihin olevansa sairas ja kuudentena päivänä joku koputti hänen asuntonsa oveen.
Will Smithin nauru oli juuri tuudittanut Remuksen pinnalliseen uneen, josta hän havahtui hereille säpsähtäen. Hän maleksi ovelle ja toivoi että koputus olisi siihen mennessä lakannut, mutta niin ei tapahtunut, joten hän avasi turvalukon ja sitten tavallisen lukon, mutta jätti turvaketjun kiinni ja raotti ovea hieman.
Hän kohtasi ovensuussa Tristanin tummat silmät, eikä ymmärtänyt, kuinka mies saattoi seisoa siinä. Ehkä hän oli sekopää tai sellainen perverssi väijyjä, Remus mietti, mutta ajatus jotenkin kummallisesti katosi, kun Tristan kohotti kätensä vasten ovenkarmia ja posket painuivat hymykuopille.
”Hei. Will kertoi, että olet sairaana.”
”Parempana jo”, Remus mutisi, eikä vieläkään avannut ovea.
”Ah, niin, sain sinun osoitteesi teidän työpaikaltanne. Se taisi olla vähän laitonta, muttei kovin hankalaa”, Tristan sanoi ja kohautti olkiaan. ”Olen pahoillani. En ole tottunut siihen, ettei minulle soiteta.”
Remus katsahti eteisen ilmoitustaulua ja repäisi kuitin numeroineen nopeasti kouraansa.
”Sinä säästit sen kuitenkin! Hah! Minä tiesin, minä sanoin Johnille, että olin aivan varma, minä-”
Remus veti oven pienemmälle saadakseen vetäistyä turvalukon auki ja avasi sitten oven kokonaan tiedostaen, ettei ollut siivonnut koko viikolla kertaakaan, ja että hänellä oli jalassaan verkkarit ja yllään kauhtunut valkoinen teepaita, jossa oli muutama reikäkin.
”Nyt ei taida olla paras hetki? Olisi varmaan pitänyt soittaa”, Tristan sanoi, kuin ajatus olisi vasta nyt tullut hänen mieleensä.
”Mitäs turhia”, Remus sanoi ja hengitys kulki jotenkin kummallisesti, eikä sarkasmikaan selvästi välittynyt kunnolla, sillä Tristan hymyili hieman leveämmin, silmät siristyivät.
”Minä vaihdan vaatteet, mennäänkö vaikka… jonnekin? Olen kyllästynyt makaamaan täällä.”
Tristan pyyhkäisi hiuksia silmiltään ja näytti pienen hetken hämmentyneeltä. Remus ei ollut aivan varma, mikä miehen suunnitelma oli alun perin ollut, mutta ilmeisesti hän ei ollut kuvitellut pääsevänsä näin pitkälle. Sitten hän naurahti ja nyökkäsi.
”Anthony Hopkins on niissä Uhrilampaissa. Will ja Elvin ovat menossa katsomaan. Mennäänkö sinne? Sen jälkeen voitaisiin mennä vaikka, en tiedä, oluelle?”
”Minne tahansa”, Remus sanoi ja kiristi farkkujensa vyötä ennen kuin astui Tristanin perässä käytävään. Hän ei ollut aivan varma, mihin oli ryhtymässä, mutta edellisestä kerrasta, kun hän oli käynyt ulkona ystävien kanssa, oli yli kymmenen vuotta aikaa. Remuksesta tuntui siltä, että aika saattaisi nyt olla kypsä ja vaikkei olisikaan, niin Tristan tuoksui hyvältä.
**
Anthony Hopkinsin intensiivinen katse ei saanut Remusta edes räpäyttämään silmiään, mutta sivusilmällä hän huomasi Tristanin toisinaan kyyristyvän penkissään ja, mikäli Remus luki tilannetta oikein, piiloutumaan popcorn-astiansa taakse.
”Eikö sinua pelota?” Tristan kumartui elokuvan loppupuolella kuiskaamaan Remuksen korvaan ja hän tunsi sykkeensä kiihtyvän. Tristan painoi kämmenen ihan hetkeksi Remuksen reidelle ja Remus tunsi ryhtinsä suoristuvan aivan yllättäen. Hän yritti kovasti esittää, ettei tapahtuneessa ollut mitään kummallista – ehkä hänen selkänsä oli jumittunut elokuvan aikana. Hän ojensi käsiään eteenpäin kuin venytelläkseen. Sitten hän pudisti päätään ja huomasi pidättävänsä hengitystä. Tristan kohotti kulmiaan ja virnisti, kääri hihoja ylemmäs typerän Ressu-tatuoinnin päältä.
Kun valot palasivat saliin, Remus kääntyi katsoman Williä ja Elviniä, jotka molemmat katsoivat häntä kysyvästi.
”Öh… Mitä?” hän kysyi kiusaantuneena.
”Niin joo, minä sanoin, että suostuttelisin sinut elokuvan aikana lähtemään klubille-”
Remus henkäisi ja hieroi niskaansa. Tristankin tuijotti häntä odottavaisesti. Hänen olisi suostuttava. Jos hän ei suostuisi nyt, he eivät ehkä enää tahtoisi nähdä häntä, koska hän oli tylsä vanha mies. Mutta Remus ei tahtonut mennä klubille, hän oli aivan varma, ettei tahtonut.
”Tule nyt”, Tristan sanoi ja hymyili ja näytti rohkaisevalta ja juuri sellaiselta pojalta, joista teinitytöillä oli kiiltokuvia sellaisissa typerissä kansioissa.
Remus yksinkertaisesti nyökkäsi ja Will karjaisi riemusta ja koppasi Remuksen kainaloonsa ja pörrötti tämän tukkaa – ele, joka Remuksen mielestä tuntui suhteettoman tuttavalliselta, mutta hän oli siitä tavallaan mielissään.
”Katsokaa, se hymyili ihan vahingossa!” Elvin sanoi ja nauroi ja Remus tunsi itsensä hieman vaivautuneeksi, mutta ehkä ihmiskontakti sitten oli nykyään tällaista.
**
”Tämäkö on sellainen homoklubi?” Remus kysyi taksin jättäessä heidät vilkkaalle kadulle suuren klubin eteen. Oven edessä kiemursi muutaman ihmisen muodostama jonontapainen.
”Etkö ole käynyt ennen?” Will kysyi ja Remus pudisti päätään.
”Luulin, että niissä on aina mustat ikkunat.”
Elvin tuhahti äänekkäästi ja veti heidät jonoon.
”Tervetuloa yhdeksänkymmentäluvulle, Remus”, hän sanoi ja näytti henkilöllisyystodistuksensa portsarille.
”Minulla ei ole henkkareita”, Remus mutisi Tristanille, mutta tämä huitaisi kättään ja astui Remuksen edelle.
”Hei, Bob”, hän sanoi ja hymyili portsarille, joka tervehti Tristania iloisesti.
”Miten menee, poika?”
”Ei tässä mitään kummempia, tultiin viettämään lauantai-iltaa, tiedäthän sinä”, Tristan sanoi, iski silmää ja kietoi kätensä Remuksen ympärille.
Remus tunsi jokaisen lihaksensa jännittyvän ja unohti hetkeksi, kuinka hengitetään.
Bob hykersi partaansa, taputti Tristania olalle ja viittasi heitä sitten astumaan sisään. Remus oli täynnä kysymyksiä, mutta Tristan vain kohautti hartioitaan ja johdatti Remuksen sisälle.
Elvin ja Will odottivat heitä baaritiskillä, Remus ei kuullut mitään, hänen korvansa olivat täynnä jumputtavaa teknomusiikkia ja silmät strobovaloa, joka sai ihmiset liikkumaan sykäyksissä. Tristanin käsi oli kadonnut hänen ympäriltään ja hän saattoi taas hengittää hieman vapaammin. Hän ei ollut koskaan pitänyt tällaisesta. Joskus James, Peter ja Sirius olivat raahanneet hänet tällaisiin paikkoihin, mutta Remus oli unohtanut, lämmittivätkö muistot hänen mieltään, vai eivät.
”Minä tilasin sinullekin cosmopolitanin”, Elvin yritti mylviä musiikin yli ja elehti kohti drinkkilasia.
”Mitä?” Remus huusi, mutta Elvin pudisti päätään ja työnsi drinkin hänen käteensä.
Tristan joi omansa nopeasti ja hoputti muita ja Remus tajusi kauhukseen, että mies tahtoi tanssia. Hänen poskensa punehtuivat ja hän painoi katseensa lattiaan ja henkäisi syvään. Ehkä hän pystyisi tähän, jos oikein lujasti keskittyisi, hän ajatteli ja sitten yhtäkkiä Tristanin käsi oli jo vetänyt hänet mukanaan huojuvien ihmisten väliin.
Kengänpohjat tarttuivat lattiaan ja lasinsirut rouskuivat jalkojen alla ja värikkäiden valojen alla Tristanin hampaat näyttivät luonnottoman valkoisilta ja hymy uurtui syvälle poskiin. Heidän ympärillään oli kymmeniä ainakin yhtä iloisen näköisiä ihmisiä, eikä Remus ollut varma, minne olisi katsonut. Hän liikutti jalkojaan vaivaantuneesti lattialla ja Tristan hurrasi ja tarttui hänen käsiinsä ja yritti kovasti tuoda häneen lisää eloa. Ehkä hän onnistuikin hieman, vaikka minuutit tuntuivat tuntuivat pitkiltä ja venyviltä. Will ja Elvin ilmestyivät pian heidän seuraansa ja Elvin tanssi villisti heiluttaen käsiään päänsä yläpuolella kuin jonkinlaisessa transsissa ja Will yritti hieman hillitä miestä, ettei kukaan vieressä olevista ihmisistä olisi saanut drinkkiä päälleen. Elvinin katselu oli jotenkin vapauttavaa ja Remus naurahti ja näki Tristanin nyökkäilevän hyväksyvästi. Sitten hän painautui lähemmäs ja Remus pidätti hengitystään.
”Onko tämä ihan okei”, hän huusi Remuksen korvaan ja Remus tunsi kiharat poskellaan. Hän odotti, että Tristan olisi nojannut pois nyökätäkseen tämän nähden, mutta mies ilmeisesti odotti vastausta. Remus otti itse askelen taaksepäin ja nyökytteli, mutta viittilöi sitten takaisin tiskin suuntaan. Tristan huusi Willille hakevansa lisää juotavaa, mutta Remus tarvitsi happea. Hän kiihdytti vauhtia ja toivoi, että Tristan ehkä kadottaisi hänet ja hän voisi lähteä kotiin ja vedota vaikka sairastumiseen, mutta klubin ulkopuolella Tristanin käsi tarttui hänen omaansa ja mies pyöräytti hänet ympäri.
”Ei meidän ole pakko olla tuolla, jos et halua”, Tristan sanoi ja odotti Remuksen vastausta, mutta Remus pysyi vaiti.
”Se tuntuukin joka kerta ihan Benin pettämiseltä, kun käy jossain muualla. Minä tiedän, mennään jonnekin puistoon istumaan, minulla on täällä yksi marisätkä.”
Tristan ei vieläkään laskenut irti Remuksen käsivarresta ja Remuksen päässä pyöri ja hän ei ollut sittenkään vielä valmis, eikä aika ollut kypsä, eikä hän tahtonut mitään muuta kuin käydä töissä ja nauraa väkinäisesti Will Smithin jutuille iltaisin, mutta jokin Tristanissa veti häntä kovasti puoleensa.
”Remus”, Tristan sanoi ja päästi irti kädestä.
”Joo. Mennään vaan. Olen pahoillani, minä – minun elämäni on vähän... minä olen vähän sekaisin.”
Tristan naurahti ja heilautti kättään vähättelevästi.
”Emmekö me kaikki ole”, hän sanoi, kaivoi povitaskustaan esiin surkean näköisen sätkän ja kohotti kulmiaan innostuneesti. Tässä melko lähellä on puisto, kävellään sinne.”
**
Puiston penkillä oli vähän kastetta, mutta Tristan ei välittänyt siitä, vaan istahti penkin selkänojalle ja sytytti sätkän. Hän veti savua keuhkoihinsa, puhalsi hetken päästä ulos ja tarjosi sätkää sitten Remukselle, joka otti sen varovasti etusormen ja peukalon väliin ja tuijotti sitä hieman huolestuneesti.
”Viime kerrasta on melko kauan. Minä olen aika vanha”, Remus sanoi ja kurtisti otsaansa.
”Kuinka vanha?” Tristan kysyi, otti sätkän takaisin omaan käteensä ja veti toiset savut.
Sitten Remus veti savua keuhkoihinsa, yski nolostuttavan paljon ja tunsi saman tien rentouden hiipivän vartaloonsa.
”Kolmekymmentäyksi”, hän sanoi, tarkisti vielä matematiikkansa ja joutui järkyttymään ollessaan oikeassa.
”Ei se ole kovin paljoa. Ben on kolmekymmentäkahdeksan.”
”Mitä sinä teet näiden vanhusten kanssa”, Remus sanoi ja otti uudet savut, eikä tällä kertaa yskinyt aivan yhtä paljoa. Tristan pudisteli päätään ja hymyili.
”Will on kaksikymmentäkuusi ja Elvin kolmekymmentä. John taitaa olla… En tiedä, alle kolmekymmentä. Hänellä on vanhenemisesta päähänpinttymä. On ollut kaksikymmentäyksi varmaan viimeiset kuusi vuotta.”
Remus naurahti. Hänkään ei ollut laskenut syntymäpäiviään kymmeneen vuoteen. Jotenkin hänestä tuntui, että hän oli yhä kaksikymmentäyksi ja toisaalta hän tunsi olonsa kuusisataavuotiaaksi.
”Remus”, Tristan sanoi lyhyen hiljaisuuden jälkeen.
”Hm?”
”Mennäänkö tuonne?” Tristan kysyi ja osoitti autiota leikkipaikkaa ja selvästikin erityisesti kiipeilytelinettä. Remus kurtisti kulmiaan ja katsoi Tristania, joka tuntui aina olevan yhtä rennon vaivatonta hymyä, sellaista, jolle ei vastata kieltävästi.
Remus seurasi miestä kiipeilytelineelle, omaksi yllätyksekseen kiipesi huipulle asti, laski leikkiä, nauroi, laski kolmesti liukumäestä, juoksi piiloon poliisiautoa ymmärtämättä oikeastaan miksi ja nauroi lisää ja sitten Tristan saattoi hänet kotiovelle.
Yllättäen mies vaikutti hieman kiusaantuneelta seisoessaan Remuksen rappukäytävässä raapimassa niskaansa. Hän puri alahuultaan ja katseli, kuinka Remus avasi molemmat lukot ja kääntyi sitten lopulta kohtaamaan tämän katseen.
”Ottaisitko vaikka teetä?” Remus kysyi ja ennen kuin hän ehti räpäyttää silmiään, Tristan oli hänen huulillaan ja kaulallaan ja oikeastaan joka puolella ja Remus huokaisi ja antoi käsiensä tutkiskella miehen lämpimiä lapaluita ja kapeaa lantiota ja sitten he erkanivat hetkeksi. Remus kohotti kätensä ohimoilleen ja tuijotti Tristania hiljaa ja mies hengitti kiihkeästi ja puri alahuultaan.
”Anteeksi, se vain-” hän aloitti, mutta Remus tarttui hänen kaulukseensa ja veti hänet sisälle asuntoon.