Author: LaLuna
Title: Odota vielä hetki
Beta: niiina
Hahmot: Tua, Atte
Genre: angst (ihan vähän), drama
Rating: S
Summary: Tua ei saa ystäväänsä niin millään kiinni.
A/N: Alkuperäisesti Minisculeen kirjoitettu Raotin haasteesta. Olisi kiva kuulla, mitä mieltä olit.
Tua istahti sängylleen puhelin kädessään. Hän oli koko päivän yrittänyt saada parasta ystäväänsä, Attea, kiinni, jotta voisi pyytää häneltä anteeksi viimeisintä. Tua oli aina ollut hankala ihminen, hänellä oli omat mielipiteensä, mistä hän ei suostunut joustamaan eikä hän totellut ketään. Atte oli ainut joka jaksoi olla hänen luonaan, jopa Tuan perhe oli antanut periksi tytön kanssa.
"Tehköön, mitä haluaa", oli tytön isäpuoli sanonut väsyneenä, kun oli viikkoa aiemmin liilahiuksisen tytön hakenut sairaalasta vatsahuuhtelusta.
Tua oli eilen ollut Aten muiden ystävien kanssa ulkona, he olivat juoneet aika runsaalla kädellä. Tua ja Atte olivat ajautuneet riitaan pojan uudesta tyttöystävästä, joka oli Tuan mielestä aivan liian tavallinen Atelle. He olivat joutuneet käsirysyyn, minkä seurauksena Atte oli lähtenyt kiroillen pois paikalta. Tua luuli pojan suuttuneen hänelle vain ihan pikkuisen, mutta siinä vaiheessa, kun poika ei ollut ilmestynyt kouluun, eikä edes hänen äitinsä tiennyt hänen olinpaikastaan mitään, oli Tua huolestunut. Atella oli puhelin ollut kiinni koko päivän. Tua tiesi tämän, koska oli viiden minuutin välein yrittänyt saada häneen yhteyttä.
Tua ja Atte olivat kyllä riidelleet monesti sinä aikana, kun olivat toisensa tunteneet, mutta koskaan ennen Tua ei ole ollut näin epätietoinen pojan sijainnista. Jokaisen riidan jälkeen se oli Atte, joka tuli pyytämään anteeksi. Olikohan Tua mennyt vihdoin ja viimein liian pitkälle? Oliko Atte niin tosissaan uuden tyttöystävänsä kanssa?
Tua etsi jo niin tutuksi tulleen numeron puhelimensa näytölle ja painoi vihreää luuria. Hän ei edes hetkeen jaksanut nostaa puhelinta korvalleen, koska oli aivan varma sieltä kuuluvan saman naisäänen, joka ilmoittaisi hänelle, ettei hänellä olisi mitään toiveita saada toivomaansa ihmistä langan päähän. Puhelimesta kuitenkin kuului uusi ääni; Tua kuuli, kuinka puhelu koputti. Aten puhelin oli päällä! Tuan kasvoille levisi hetkeksi hymy.
Naisääni kertoi samaa asiaa moneen kertaan; hänen tulisi odottaa, niin poika kyllä vastaisi.
"Vastaa, vastaa, vastaa!" Tua jankutti kävellen edestakaisin omassa huoneessaan. Hetken aikaa häntä ärsytti se, että poika ei vastannut, mutta hetken kuluttua hänen silmiensä eteen piirtyi selvästi kuva pojasta, joka makasi ojan pohjalla yrittäen soittaa apua itselleen. Tyttö oli kahden vaiheilla, pitäisikö hänen sulkea puhelin ja lähteä etsimään poikaa, vai vastaisiko Atte sittenkin kohta puhelimeen. Ehkä pojalla ei sittenkään ollut mikään hätänä. Hän oli tottunut pitämään itsestään huolta. Poika oli itseasiassa tottunut pitämään myös Tuasta huolta.
Tyttö kyllästyi kävelemään edestakaisin huoneessaan ja istahti koulupöytänsä eteen. Pöydältä ei kylläkään löytynyt yhtään kouluun viittaavaa asiaa, siinä lojui monen monta piirrustuslehtiötä, kyniä sekä muutama vanha kuva. Yhdessä kuvassa Tua ja Atte istuvat läheisen puiston penkillä halaten toisiaan. Tuan silmiin kohosivat kyyneleet hänen nostaessaan kuvan silmiensä eteen. Entäpä jos he eivät enää koskaan näkisi toisiaan? Jos pojalle olikin oikeasti tapahtunut jotain, sitä tyttö ei tulisi kestämään. Puhelimessa ääni kehotti tyttöä vieläkin odottamaan. Tua odotti joskin enemmän huolissaan kuin aiemmin.
Hän ajatteli, miten olisi itse toiminut, jos puhelin koputtaisi hänen puhuessaan jonkun toisen kanssa. Luultavasti hän olisi jo heittänyt puhelimen aikaa sitten seinään. Kuva Atesta joen pohjalla ei ottanut kadotakseen tytön päästä. Hän päätti odottavansa vielä hetken, kunnes lähtisi taas etsimään poikaa.
"VASTAA!" Tua karjaisi puhelimeen lähes viisi minuuttia odotettuaan. Hänen toisessa kädessään ollut kuva rypistyi ja lensi lattialla niin lujaa kuin paperi vain voi lentää. Tua ei koskaan ollut kärsivällinen, sen olivat huomanneet kaikki hänen kanssaa joskus tekemisissä olleet ihmiset. Yksi syy lisää, miksi hänen lähellään ei kukaan viihtynyt kovinkaan kauaa. Tyttö laittoi puhelimen kaiuttimelle, pisti puhelimen sängylleen ja istahti itse keskelle lattiaa yrittäen saada äsken rypistämänsä kuvan takaisin sileäksi. Hän oli melkein ylpeä katsellessaan hetken kuluttua lähes suoraa kuvaa. Tua muisti tarkoin päivän, kun kuva oli otettu, he olivat nähneet vuoden ensimmäisen pääskysen vain hetken kuvan ottamisen jälkeen.
Puhelimessa ääni toitotti samaa kuin kohta kymmenen minuuttia. Tua pyöräytti silmiään ja kellahti lattialle makaamaan pyyhkien muistojen tuomia kyyneleitä kasvoiltaan.
"Anna anteeksi", Tua harjoitteli puhettaan, minkä aikoi pitää pojalle, jos hän nyt enää ikinä näkisi tätä.
"Annan", tuttu, hieman surumielinen ääni sanoi ovelta. Tua katsahti oven suuntaan ja hymyili.
