Ficin nimi: Paljas taivas
Kirjoittaja: Minä, Lizaahh
Genre: Angstin tapainen tämä ainakin yrittää olla
Ikäraja: Itsesanoisin S
Paritus: Bellatrix/Voldemort
A/N: Tämä kaksi henkilöä ovat nyt vain minusta aina kuuluneet yhteen jollain tapaa <3
Paljas Taivas
Haron takkuista kiharapilveäni järsityillä kynsillä. Ennen niin kauniit kasvoni ovat nyt sairaalloisen liidunvalkoiset, kapeat poskipääni, toinen silmäkulmani ovat suttuisen noen ja kuivuneen veren peitossa. Odotan sinua edelleen, rakkaani. Olen odottanut… kauan, pienen ikuisuuden. Herännyt painajaisesta toiseen, kirkunut kuin seinähullu. En minä sitä ole, voin olla viattomuuteni menettänyt kylmäverinen murhaaja, mutta en ole hullu. Olen vain sekaisin rakkaudesta. Tanssin veitsen terällä elämästä ja kuolemasta, yksikin harha-askel niin olen mennyttä. Tunnen sinun silti vahvistuvan, joka hetki ja se pitää minut elossa. Kohta pääset taas luokseni, voin kietoa käteni ympärillesi ja aistia kalman läheisyyden ihollani, kun kuljettaisin kättäni pitkin kasvojasi. Minulle voit näyttää tunteesi, olen niiden arvoinen.
Nälkiintynyt vartaloni vapisee ja työnnän suuhuni pienen leipäpalan. Vedän kynnelläni naarmun vankilani seinään, niiden tuhannen muun viereen. Taas yksi päivä eletty, ajattelen, kun lasken pitkät silmäripseni poskilleni. Nukahdan kylmälle kivilattialle uneksien sinusta.
Verenpunaiset huuleni kuiskailevat sanoja ilmaan ja kävelen ympäriinsä yksinäisessä sellissäni. Ilman minkäänlaista varoitusta vartija ilmestyy käytävän toiseen päähän. Kohotan kulmiani ivallisesti ja kujerran:
"Ja taas yksi epäonninen tapaus… minkä kanssa sinut keittäisi myrkkysammakoiden kenties? Hmm.. hankala tapaus, huulesi näyttävät aivan liian valkoisilta, posket punoittavat ja hiki kelmeilee otsalla. Älä nyt turhaan hermostu, nautin vieraista. Tule poikakulta peremmälle vain matalaan talooni, tarjoaisin kunnon emännän tavoin teetä, mutta kuten näet palvelusväki ehti karata. Tule nyt vain, äitikulta ei satuta." Kikatan itsekseni ja kävelen lähemmäksi tarkastellekseni uutta vartijaani. Moneskohan tämä on tänä vuonna? Kuudes?
"Madam Lestrange, minä-", ehkä parissa kymmenissä oleva mies aloittaa kiusaantuneesti. Naputtelen sormillani oikeaa solisluutani.
"Niin?" kysyn levitellen silmiäni.
Poika käärii toisen takin hihansa ylös ja kuolonsyöjienmerkki paljastuu. Nauraa kiherrän itsekseni.
"Vai sillä tavalla… ja nyt sitten muka vapautat minut ja livistän vikkelästi karkuun ankeuttajia, kun sinä harhautut niitä?" kysyn hiljaa madaltaen ääneni ensikertaa miltein vuoteen tavallisen arkiseksi.
Nyökkäys. Kohautan olkapäitäni vähättelevästi. No, sama se minulle miten minä täältä pakenen. Olen kyllästynyt odottamaan ikkunattomassa sellissä. Tahdon nähdä taivaan.
Muutama tunti myöhemmin seisomme pimeässä metsässä, olen saanut taikasauvani takaisin. Isken vartijalleni silmää iltahämärässä ja kaikkoonnun paikalta hänen kertomaan osoitteeseen. Paikka on tuttu, liiankin. Nuoruudenmuistoni palaavat yhtäkkiä mieleeni ja sävähdän käsivarressani tuntuvaan kipuun. Sinä olet lähellä ja taidan tietää tarkalleen missä.
Kävelen ränsistyneen kartanon läntiseen puutarhaan, missä olen ennenkin viettänyt aikaa. Siitä on vuosia. Sinä, minä... taivaalle nouseva kuu.
Tumman mekkoni helma viistää kuraista rikkaruohojen valtamaa maata. Kävelen kohti tuttua suihkulähdettä, tiedän sinun odottavan minua siellä. Aivan kuten lähes 15 vuotta aiemminkin silloin, kun sinä vasta keräsit mahtavaa armeijaasi, värväsit maailman parhaimpia velhoja ja noitia liittymään riveihimme. Silloin, kun voitit minutkin puolellesi suudelmilla
Istuudun suihkulähteen reunalle ristien jalkani. Kuulen lehtien suhisevan puissa, yhden oksan katkevan takanani, sinun tulevan luokseni.
"Tulit vihdoinkin", kuuluu käheä kuiskaus. Taivutan kaulaani hieman vasemmalle ja kallistan päätäni.
"Tietysti tulin", vastaan ja hymyilen hieman hermostuneena. Olet muuttunut, tietysti vankilassa ollessani kuulin huhuja kuolemastasi, mutta niihin en uskonut. Nyt sinä olet vain varjo entisestäsi.
"Bella, olen ajatellut sinua. Pieni odotus teki sinulle vain hyvää, näytät yhtä kauniilta kuin viimeksikin ", olento puhuu, mutta ei tee elettäkään astuakseen lähemmäksi. Nousen seisomaan ja kahdella harppauksella olen hänen kuihtuneen olemuksen edessä.
"Tom, mitä sinä oletkaan tehnyt itsellesi…", puhun hiljaa ja tarkastelen sinua. Ihmistä et enää muistuta, iho on ohutta ja verisuonet sinertävät sairaalloisen näköisenä. Vanha nimesi saa tummat silmäsi välähtämään vaarallisesti, kuin pieni tuskan huuto mustan kaapusi alla. Ojennan hiukan tärisevän käteni kohti poskeasi ja sivelen teräviä kasvonpiirteisiä. Seisot kivettyneenä paikallasi, kun lasken käteni rintakehällesi. Kova kuin timantti viestivät sormenpääni. Katson sinua silmiin, mutta näen vain tyhjyyden, mustan loputtomuuden. Sen, mihin minä toivon sytyttäväni vielä jonain päivänä tähdet.
"Älä…", pakenee käsky huuliltasi, mutta minuthan on luotu rikkomaan kaikki säännöt ja käskyt.
"Muistatko sen viime kerran, kun vertasit rakkautta taivaaseen?" kysyn viettelevästi ja hymyilen.
Kylmä käsi tarttuu lujaa ranteestani ja vääntää sitä. Parkaisen kivusta ja puren huultani.
"En. Se oli virhe, sinä olet palvelijani aivan kuten kaikki muutkin. Minun, Voldemortin", kylmä ääni vastaa. Hymyni on hyytynyt. Virhe? Minä olen sinulle vain virhe, joka voidaan pyyhkäistä pois olemattomiin. Viiltävä tuska palaa sisälleni taas. Tältäkö tuntuvat sydänsurut…
"Tahtonne on lakini herra", mutisen hiljaa ja käännän katseeni pois, jotta mestarini ei näe silmäkulmassani kimmeltävää kyyneltä.
"Hyvä. Huomenna on kokoontuminen. On aika nousta taas", hahmo vastaa ja katoaa siinä samassa savuna ilmaan. Kohotettu käteni jää paikoilleen, kunnnes muistan antaa sen vaipua alas. Virhe? Se kaikki mitä kuvittelin nämä vuodet rakkaudeksi… sekö on ollut valetta? Et sinä vapauttanut minua siksi, että olisin herättänyt sinua jotain tunteita. Et tarvitse minua kuin sotaamme.
Lysähdän maahan. Jossain kaukana lauma susia ulkoo kuulle. Minun tekisi mieli huutaa, mutta ääntä ei ole. Tahdon itkeä, mutta silmissäni vain kipinöi. Mieleni kirkuu ja kynteni täyttyvät mullasta, kun kouristan sormiani inhosta. Inhoasta itseäni kohtaan, kaikkia niitä jästejä, kuraverisiä, jotka ovat muuttaneet sinut. Vai muuttivatko? Rakastuinko minä vain sinun ulkomuotoosi, niihin pieniin armopaloihin, joita jakelit minulle? Oletko sinä aina ollut kylmä ja etäinen? Etkö todellakaan ole ikinä tuntenut rakkautta?
Viimeksi täällä puutarhassa sinä kerroit minulle, että taivas on suuri, se on kaikki ja sitä mitä rakkauskin, se ulottuu kaikkialle ja näkee kaiken. Pudistelen mielessäni päätäni. Rakkaus on suurta aivan kuten taivaskin, mutta se on sokea. Taivas on kylmä, etäinen… Se, joka kohoaa kilometrien korkeuteen. Rakkaus polttaa, se hehkuu ja kasvaa. Minun kohdallani se hehku on sammunut.
Taivas yläpuolellani on musta. Ilman tähtiä, ilman kuuta. Se on tyhjä, riisuttu paljaaksi.
