Ficin nimi: Aika haavat parantaa
Kirjoittaja: Lilyan
Ikäraja: S, sallittu
Vastuuvapaus: Rowling omistaa kaikki hahmot ja maailman, kirjoittamisesta saan vain hyvän mielen
Paritus & päähenkilöt: Luna/Rolf
A/N: En tiedä, mistä sain idean kirjoittaa aikuisesta Lunasta, mutta typy on kuitenkin aina ollut yksi lempihahmoistani... Ehkä siksi, kuka tietää.
AIKA HAAVAT PARANTAA
Pieni, punainen ja koirankorville selailtu muistikirja lepäsi rauhassa ja (tällä kertaa) hiljaa sitä pitelevän naisen käsissä. Vaikutti siltä, ettei sillä ollut mitään nasevaa sanottavaa kantajansa kyynelten tipahdellessa hiljakseen laimean teen sotkemille sivuille. Tee oli ollut Lunan suosikkia, minttu-mantelia, tämä muisti yhtäkkiä. Uusi, pullea kyynel tipahti teetahran keskelle häivyttäen sitä hitusen. Hajamielisenä hän pyyhkäisi märän läntin hihaansa, levitti kyyneltahran lähes koko sivun mittaiseksi.
Syy kyyneliin löytyi totta kai punakantisesta kirjasesta. Teetahran lisäksi aukeamalla oli pieni muistilappu, jossa luki: “Tarvehuone, tiistai-ilta klo 21.00”. Se oli tekstattu siistillä ja horjumattomalla käsialalla, tiukalla mutta asiallisella. Hermionen käsialalla. Paperinpalan alapuolelle oli liimattu ikitarttumataialla kuva hymyilevästä joukosta, joka poseerasi tarvehuoneen seinustalla Colin Creeveyn kameralle. Kuva ei liikkunut, kuten velhokuvat yleensä, sillä Colinin kamera oli jästitavaraa. Hermione olisi todennäköisesti osannut valmistaa hänelle erityisen liuoksen, johon kastetut kuvat heräsivät horroksestaan ja paranivat, mutta oikeastaan Luna oli iloinen, ettei se liikkunut . Hän ei tiennyt, olisiko kestänyt katsella ystäviensä vilkuttavan iloisesti kameralle. Hänelle. Viimeistä kertaa kaikki yhdessä.
Muistiossa oli muitakin kuvia. Totta puhuen Luna oli viettänyt viimeiset kolme tuntia selaillen pientä kirjastaan, jonka oli sattumalta löytänyt pakatessaan tavaroitaan. Koti hänen ympärillään oli täysin sekaisin, ja nainen istui vanhoja koulukirjoja pursuilevan muuttolaatikon päällä. Olisi luultavasti ollut olemassa kymmeniä muitakin ja lisäksi sata kertaa helpompia tapoja muuttaa kuin pakata koko talo pahvilaatikkoihin ja tunkea ne sitten muuttoautoon, mutta Lunan mielestä oli oikein kiva hoitaa se näin. Hänellä ei ollut mikään kiire pois heidän pienestä mökkipahasestaan Walesissa. Se oli kuitenkin ollut heidän kotinsa lähemmäs parikymmentä vuotta.
Nainen selasi muistion viimeisille sivuille. Siellä oli kuva hänestä ja Rolfista, kummallakin yllään juhlavaatteet. Heidän hääkuvansa. Kuvan ympärille Luna oli piirtänyt punaisia sydämiä koristukseksi. Tämä kuva liikkui, ja siinä poseeraava nuoripari hymyili iloisesti kameralle ja suuteli sitten. Se kaikki tuntui juuri nyt niin kovin kaukaiselta, ja Lunasta tuntui, kuin hän ei olisi lainkaan tunnistanut sitä hymyilevää vaaleaverikköä, joka näytti niin kovin onnelliselta rakkaansa kanssa.
“Aika parantaa haavat…” Hän huomasi miettivänsä. Mutta saattavathan ruvetkin aueta uudelleen, jos niitä kovin repii. Ja juuri nyt Lunasta tuntui siltä, kuin hän olisi repäissyt miltei jo kokonaan parantuneet ruvet sydämessään täysin verille. Ne vuotivat taas niin, että sattui. Lähes kahteenkymmeneen vuoteen ei Albuksen kaarti ollut ollut koossaan. Lähes kahteenkymmeneen vuoteen ei Luna ollut pitänyt yhteyttä vanhoihin ystäviinsä. Ja ne haavat, jotka yksinäisyys oli hänen sieluunsa repinyt, tuskin umpeutuisivat koskaan täysin.
Rolf oli ollut suuri apu Lunalle. Hän oli opettanut naisen ymmärtämään. Ymmärtämään, että häntä saattoi joku rakastaa. Mutta yhtälailla hänen avullaan Luna oli ymmärtänyt erään kamalan asian. Ystävät, sellaisia hänellä ei ollut. Ei ketään, jolle kirjoittaa, ei ketään jonka olisi voinut kutsua hupsulle tiistain iltapäiväteelle. Ei ketään ymmärtämässä, tukemassa tai välittämässä.
Uusi kyynel.
“Sinähän kastelet minut likomäräksi!” nurisi muistikirja Lunan sylissä, mutta miksipä nainen olisi siitä välittänyt. Hän käänteli sivuja yrittäen kuumeisesti löytää kuvia Ginnystä. Hän oli Lunalle läheisin ihminen, jonka tämä tunsi, lähimpänä käsitettä “ystävä”. Luna pysäytti kuumeisen selausvimmansa sivulle, jossa Ginny hymyili aurinkoisesti huikaisevan valkoisessa hääleningissään Harry Potterin käsivarsilla. Hekin näyttivät niin kovin onnellisilta. Niin onnellisilta, että Lunan sieluun sattui. Hänen oli pakko kääntää sivua uudelleen.
Lehteiltyään kymmeniä sivuja taaksepäin Luna huomasi olevansa sivulla, jonka yläreunaan hä oli merkannut päivämäärän. 11. syyskuuta, luki koukeroisin kirjaimin. Sivulla oli täydellisesti piirretty kopio piletistä, joka oikeutti astumaan Tylypahkan pikajunaan laiturilta 9 ¾. Se oli varmasti ollut monen nuoren noidan ja velhon käännekohta, ja niin se oli ollut Lunallekin. Samoin se tulisi olemaan heidän kaksospojilleen, jotka… Niin, jotka lähtisivät huomenna.
Niiskuttaen Luna sulki kirjan, ja kääntyi ympäri. Koti hänen ympärillään ei ollutkaan enää täynnä tavaraa, kuten aiemmin. Kaikki oli pakattu siististi muuttoautoon, ja vain kirjalaatikko, jonka päällä nainen oli istunut, kökötti yhä yksinään keskellä tammipuulattiaa. Luna nosti sen käsivarsilleen, sujautti muistikirjansa mukaan ja kantoi pahvilaatikon muuttoautoon. Heti, kun kantamus oli aseteltu turvallisesti muiden laatikoiden taakse, takaovi paukautettiin kiinni. Rolf astui hänen taakseen ja tarjosi kättään. Hetkeäkään epäröimättä Luna tarttui siihen.
Mies veti hänet lähemmäs, ja Luna tunsi tämän lämpimän hengityksen takaraivollaan ja vahvat kädet, jotka lepäsivät hänen selällään. He seisoivat siinä sylityksin kauan, hyvin kauan. Lopulta, silti aivan liian pian, Rolf kuiskasi hänen korvaansa:
“Lorcan ja Lysander odottavat autossa.” Luna huokaisi, ja he irroittautuivat.
***
King’s Cross oli tupaten täynnä, kuten aina syyskuun ensimmäisenä. Velhoperheitä käveli (ja osittain myös ilmestyi) paikalle joka suunnalta, ja he kaikki näyttivät kävelevän tismalleen samaan suuntaan. Porukkaa kerääntyi laiturien 10 ja 9 välisen tiiliseinämän eteen, mutta kumman pian suuremmatkin porukat hävisivät. He nimittäin tiesivät jotain, mitä tavalliset työmatkaajat tai lomareissaajat eivät osanneet aavistaakaan.
Laituri 9 ¾ oli kuin kokonaan toinen asema. Vanhanaikainen höyryjuna tuprutteli ja tuhisi lähtökuopissaan, valmiina kiidättämään opinnälkäiset lapsukaiset Tylypahkan noitien ja velhojen kouluun. Suurin osa laiturilla tunkeilevasta lössistä hymyili iloisesti tai korkeintaan tirautti muutaman kyyneleen orastavan ikävän johdosta, mutta Lunaa pelotti. Hän puristi lujaa Rolfia kädestä, aivan kuin muisti puristaneen isäänsä joskus hyvin, hyvin kauan sitten, kun oli ensi kertaa yksitoistavuotiaana tälle taikalaiturille astunut. Lorcan ja Lysander kipittivät kaukana edellä, puikkelehtivat ihmismassan lävitse harvinaisen sukkelasti. Kaksi pellavapäätä loittoni koko ajan.
Tungos, meteli ja kaikki se väenpaljous ahdisti Lunaa hiukan. Hän ei ollut tottunut tällaiseen kaukana Walesissa, pienessä mökissä maaseudulla, jossa kaksosetkin sattoivat lennellä luudillaan kilometritolkulla osumatta yhdenkään jästilapsen silmiin. Ja ennen kaikkea Luna pelkäsi tapaavansa ystävänsä. Muuta nimeä hän ei heille ollut edelleenkään keksinyt, vaikka tiesikin hyvin, ettei juuri kukaan hänen tuntemistaan henkilöistä täysin kelvannut siihen lokeroon. Hän pelkäsi joka sekunti, että tunnistaisi jotkut ihmismeressä vellovat kasvot, tai kuulisi tutun äänen. Hän puristi nyt Rolfin kättä niin tiukasti, että tämä älähti.
“Luna, mikä on?” Mies kysyi lempeästi. He pysähtyivät, keskelle laiturin ruuhkaista virtaa. Nainen ei vastannut, mutta mies kai luki kaiken tarvitsemansa hänen silmistään. Hän sulki Lunan uudelleen syliinsä ja kuiskasi:
“Älä pelkää. Minä suojelen sinua.” Luna painoi päänsä vasten Rolfin rintakehää niin, että laiturin äänet vaimenivat. Hän sulki silmänsä ja hengitti syvään. Rolf ei kiirehtinyt, ei painostanut. Hän odotti kärsivällisesti, antoi Lunalle aikaa koota itsensä.
“Oletko valmis?” hän kysyi viimein. Luna nyökkäsi ja avasi silmänsä.
Hänen näkökenttäänsä ilmestyivät saman tien punaiset hiukset ja pisamaiset posket. Mitään muuta nainen ei ehtinyt nähdä, kun joku jo kaappasi hänet syleilyynsä ja huudahti:
“Luna! Minä olen kaivannut sinua niin paljon..."
