Nimi: Hysteriasta
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who: Jago & Litefoot
Tyylilaji: Seksuaalista vihjailua ja häröilyä.
Ikäraja: K-11
Paritus: Henry Gordon Jago/George Litefoot
Vastuunvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Jakso The Year of the Bat on edelleen kaikista inspiroivin. Tätä pätkää tosin tuskin ymmärtää jos ei jaksoa ole kuunnellut... sille nyt ei oikein voi mitään. Seksiin viitataan, siitä puhutaan, mutta nälkä jää jäljelle.
Tämäkin on kirjoitettu
DW-joulukalenteriin, luukkuun 10.
HysteriastaOn itse asiassa varsin jännittävää tajuta lähes kolmekymmentä vuotta jäljessä suuteloineen, sekä kaikin kohtuullisin määritelmin pikaisesti rakastelleen pilkkopimeässä nykyisen parhaimman ystäväsi ja kollegasi kanssa kummankaan toista tunnistamatta.
Sanoinko jännittävää? Tarkoittanen toki, että aivan käsittämättömän kiusallista.
Professori Litefoot ei tiennyt mitä hämmästyksessään sanoa. Teatteri-impressaari herra Jago oli luonteelleen epätyypilliseen tapaan harvinaisen hipihiljaa. Tilanne oli sanalla sanoen oudoksuttava. Yhtäältä lihallinen kiintymys toiseen mieheen oli ehdottoman sopimatonta, jonka varjolla tahraisi maineensa. Toisaalta he riippuivat samassa hirressä, eikä kummallakaan olisi sen parempaa syytä moittia toista kuin toisellakaan.
Litefoot yskäisi.
”Keittäisiköhän sitä vaikka teetä? Miten on Henry, maistuisiko?” hän kysyi tovin päättämättömästi täristyään. Herra Jago päästi ulos valtavan huokauksen. Jotenkin hän oli kuvitellut maan kenties murtuvan auki ja syövän hänet. Se oli mukavaa, ettei niin käynyt.
”Jos olisit niin kiltti. Eikä panisi pahakseni tilkkasta brandyakaan, hyvä ystävä.”
Litefoot kiiruhti keittiöön. Kuppien ja kippojen näpläily tuntui hyvältä korviketoiminnalta.
Jotenkin tämä koko Eilispäivän kirjelaatikon aiheuttama sotku vaikutti tarkalleen sellaiselta, mitä kutsuttaisiin joissakin korkealentoisimmissa piireissä paradoksiksi. Pimeässä häpeilemättä vaatteiden alle kähmivät kädet suorastaan tunti pitkin poikin vartaloa niitä ajatellessaan, mutta Litefoot ei ollut laisinkaan varma oliko näitä muistoja ollut alun perin olemassakaan.
Sitä saa mitä tilaa, kun lähettää salaperäisen mustan laatikon kautta itse itselleen kirjeitä kolmen kymmenen vuoden taakse menneisyyteen. Alkaa mennä faktat, fiktiot ja kaiken maailman alternaalit sekaisin.
Olisivatko herra Jago ja professori Litefoot tavanneet nuorina miehinä pimeässä, jättiläiskokoisessa, lapsia syövien lepakkolastenhoitajien asuttamassa maapallossa ollenkaan, jos herra Jago ei olisi ensin lähettänyt itsensä paikanpäälle ja Litefoot heti perään itsensä avuksi? Vaikka he eivät edes tunteneet toisiaan kolmekymmentävuotta sitten!
Aivot vääntyvät näin vinkuralle. Parempi ehkä olla ajattelematta asiaa liian syvällisesti, sillä se lienee vaativan korkeamman tason matemaattista suhteellisuudentajua.
Samaa eksistentiaalista problematiikkaa tuntui miettivän herra Jago, joka eittämättä tunsi huulet huulillaan ja kädet kaulallaan kuin se olisi ollut eilinen. Aivan kauhean pelottava eilispäivä vieläpä! Jago oli ensin tullut huumatuksi, sitten lukituksi kellotorniin ja kaiken kukkuraksi melkein syötetty elävältä valtavalle ihmisiä syövälle lepakkomatriarkalle. Siinä tilanteessa se oli tuntunut aivan pirun hyvältä idealta toimia ensimmäisen positiivisen impulssin mukaisesti, kun sellainen eteen kapsahti – tässä tapauksessa hyvin kirjaimellisesti. Litefoot oli näet kävellyt maapallon pimeydessä suoraa Jagoa päin ja säikähtänyt tältä sydämen lisäksi koko joukon sisäelimiä kurkun kautta ulkoilmoille. Hetkeä myöhemmin he olivat jo tunkeutumassa lepakoilta piiloon johonkin mahdollisimman ahtaaseen koloon.
Ja niin, no… pelko on aivan pirskatin hyvä piriste! Katsos, ihmiselon kaksi pääviettiä ovat selviytyminen ja lisääntyminen. Selviytymisestä huolehti kolo, lisääntymisestä taas taas ihan muut kiihottimet. Sen verran tyhmä on tuo alkukantainen eläimen viettimaailma, ettei se ajattele naimisen legimiteettiä liian pitkälle. Että ensinnäkin, kannattaisiko kutemista harkita vähemmän henkeä uhkaavassa tilanteessa? Sekä toiseksi, voiko sen lähimmäisen lähimmäisen kanssa ylipäätänsä toteuttaa Herran armosta lisääntymistä ja maan täyttämistä.
Mutta näin kävi. Ja vuosi oli 1867.
”Kyllä maailma on tosissaan pikkiriikkinen pallura… ajatella että se oli sinä, hyvänen aika
sinä! George Litefoot! Minun kummallinen salaisuuteni! Auta armias!” Jago huudahti nieltyään osan kankeudestaan alas huikallisella brandyä – alkoholi tuntui näöstä päätellen menevän suoraa poskiin käymättä vatsan kautta.
”Huomioisin sen, että lähettämällä kirjeitä itse itsellemme ajassa taaksepäin, me tulimme aivan tarkoituksella sotkeneeksi elämämme keskenään. Eikä siinä ole oikeastaan sattumalle sijaa”, totesi Litefoot niin myötätuntoisesti kuin osasi. Jago kohautti olkiaan ja kilisteli kullattua lusikkaa kukkakuvioisessa kiinanposliinikupissa. Hän nyt oli kuitenkin vuosien varrella tahallisesti unohtanut koko kuksautuksen niine hyvineen, koska mitä sitä muistelemaan. Nyt kun menneisyys tuijotti häntä professori Litefootin silmillä otsaan ei asiaa voinut ruveta sivuuttamaankaan.
”Jos sinua yhtään lohduttaa, niin minä olen oikein iloinen”, jatkoi Litefoot, ”Sillä minä uskoin kaikki nämä vuodet sen kummallisen sattumalta tapaamani herrasmiehen kuolleen niiden karmivien lepakkosisarten raatelemana.”
Eikä Litefootkaan ollut ajatellut asiaa sen koommin ihan liian monta kertaa. Oli kaikkien kannalta parempi, jos kukaan ei koskaan saisi tietää. Hän oli kauhulla maalaillut uhkakuvia siitä, jos joku toisi hänen nuoruutensa hairahdukset julki – mutta että kyseessä oli ollut itse Henry Gordon Jago! Ystävä, jota kalliimpaa sai hakea. Kyllä kohtalo tosissaan osaa olla huumorintajuinen veikko.
”En minä sitä, kun katsos, öh, kuinkas minä tämän nyt asettelisin oikein hövelisti ja auliisti ilman mitään siveettömyyksiä!”, pähkäili Jago tuskastuneena, ”Kuulehan
George, minua ihmetyttää ja kummastuttaa, etten herrani vie ole moneen vuosikymmeneen sinua tunnistanut vaikka, vaikka… no. Olimme, tuota… kuten sanottua…”
”Intiimisti”, sanoi Litefoot, ykskantaan. Jagon ohimolta vierähti hikipisara.
”Niin. Sinä sen sanoit professori. Hyvin, hyvin intiimisti. Varjele.”
Litefoot siirsi teekuppinsa pöydän toisesta reunasta toiseen. Se oli pelkkää sijaistoimintaa. Häntä mietitytti.
”Onhan siitä nyt sentään niin kauan aikaa. Oli pimeää. Ja olihan siinä niin paljon muutakin ajateltavaa”, hän sanoi pitkällisen harkinnan jälkeen. Hänestä tuntui kuumalta ja kummalliselta, eikä vain brandyn vuoksi.
”Pitkään kuvittelin, ettei sinua ollut olemassakaan. Että olin kuvitellut koko jutun omaa hysteerisyyttäni”, totesi Jago päätään pudistellen. Vaan sen paremmin hän ei olisi voinut sanoa, vaikka Litefoot olisi saanut päättää hänen sanansa itse.
Hysteriaapa hyvinkin. Medikaalista, hermostollista, viettipohjaista hysteriaa. Se on tauti, jota voi hoitaa.
”Minä itse asiassa diagnosoin itselleni sen vuoksi hysteerisen neuroosin”, sanoi Litefoot pitkällisesti, koettaen olla antamatta tunteitaan ilmi. Hän ei halunnut kauhistuttaa ystäväänsä turhanpäiten – miten kaikki olikin ollut niin helppoa pimeässä!
Jago katsoi ystäväänsä silmiin. Hän katsoi pitkään, kuin ei olisi yhtään ymmärtänyt mistä Litefoot puhui. Sitten jokin valo syttyi hänen pääkopassaan niin, että välähdyksen suorastaan näki iiriksestä magnesiumsalaman lailla.
”Kuinka sitä sellaista hysteriaa sitten hoidetaan?” hän kysyi. Litefoot kumartui teetarjottimen yli ja kuiskasi jotain mitä viettelevimmin Jagon korvaan. Jago oli aina kovin punainen kasvoistaan, mutta nyt Litefootkin muuttui kevyen roosanpunaiseksi ja hilpeäksi.
”Ettäpä milläpä?” Jago myhähti ja töni ystäväänsä jalallaan. Kummankaan pokka ei kestänyt nauramatta. Ja miksipä sitä ei nauraisi? Onhan tämä nyt kaikkinensa niin imbesilliä.
”Ota oikein iso huikka brandyä Henryseni, niin minäpä demonstroin”, nauroi Litefoot, näin aloittaen käytännön esityksensä uudenaikaisten hieromalaitteiden auvoiseen maailmaan.
FINA/N: Tälle pitäs kyllä joskus kirjoittaa se semmonen PWP-jatko-osa tai jotaiˆˆ Kirjoitin muuten englanniksi tossa joku aika sitten ficin nimeltä A Tight Spot and Improper Thoughts, joka on enemmän tai vähemmän tämän tarinan sisarteos? Etkot? Jotain sinnepäin.
