Otsikko: Kääpiöt tonttuina
Fandom: Hobitti
Ikäraja: S
Kirjoittaja: Lauchuo & LillaMyy
Vastuuvapaus: Me ollaan vastuussa vain omasta keksimästämme, J. R. R. Tolkien kaikesta muusta eli fandomiin liittyvästä!
LillaMyyn A/N: En edes muista, mistä tämä idea alunperin kunnolla lähti, mutta päätimme sitten kuitenkin Lauchuon kanssa kirjoittaa tähän yhteisluukkuumme ficcin. Tästä oli tarkoitus tulla kuvitettukin ja kaikkea, mutta sitten aika loppui hiukkasen kesken, joten saattekin sitten vain pelkän tekstiversion, mutta tässä on kyllä niin paljon kaikkea jo tällaisenaankin, että ehkä te kestätte sen. Tämän kanssa taisi kuitenkin välillä lähteä vähän mopo käsistä, joten koittakaa olla tukehtumatta nauruun lukiessanne tätä. Pidemmittä puheitta päästän teidät kuitenkin lukemaan Lauchuon ja minun eeppisistä eeppisintä ficciä!
Kääpiöt tonttuina
Dwalin käännähti unissaan ja tökkäisi kyynärpäällään veljeään Balinia, joka herkkäunisenä hätkähti samantien hereille. Kääpiö hieraisi silmiään punaisella tumpullaan ja - hetkinen, punainen tumppu? Mistä lähtien hän oli käyttänyt punaisia käsineitä? Hetkessä Balin oli jo istumassa ja katseli hämmentyneenä hanskojaan, jotka tosiaankin olivat muuttuneet punaisiksi lapasiksi suloisella valkoisella karvareunuksella. Lapasista hänen katseensa seurasi käsivartta ylöspäin: jostain syystä hänellä oli yllään punainen takki ja kun katse osui siihen, missä olisi pitänyt olla tutut ruskeat nahkahousut, Balin hätkähti. Housutkin olivat muuttuneet punaisiksi. Olikohan edellisillan juhlinta sittenkin mennyt pitkäksi? Oikeastaan Balin ei edes muistanut, että olisi nukahtanut kylmälle kivilattialle, jollaiselta oli herännyt. Ympärilleen katsoessaan hän käsitti olevansa mitä ilmeisimmin jonkinlaisessa luolassa. Mutta mitään muistikuvia hänellä ei ollut siitä, miten hän sinne oikein oli päätynyt.
Balin haukotteli ja nousi sitten seisomaan. Olo oli kuin olikin hieman hutera ja Balin koitti muistella, mitä kaikkea sitä oikein tulikaan edellisiltana juotua. Muistikuvat valitettavasti olivat kuitenkin hyvin hatarat koko illalta. Nälkäkin alkoi jo kalvaa ja kääpiö kääntyi katsomaan veljeensä. Kai he nyt jotain ruokaa olivat mukanaan tuoneet. Yllättäen veli ei kuitenkaan näyttänyt olevan siinä, mistä Balin oli vielä hetki sitten tuntenut kyynärpään tökkäisyn kylkeään vasten. Sen sijaan paikalla makasi joku, jolla oli niin ikään yllään samanlaiset vaatteet kuin Balinilla itsellään. Kääpiö kurtisti kulmiaan ja antoi katseensa kiertää pitkin luolaa. Hänen itsensä lisäksi siellä oli kaksitoista muuta täysin samaan tapaan varustautunutta kääpiötä. Ja kun Balin katsoi vieressään ollutta yksilöä tarkemmin, hän huomasi, että sehän oikeastaan olikin hänen veljensä. Vain pukeutuneena kirkkaanpunaiseen asuun, jota Dwalin ei varmasti pukisi päälleen ikimaailmassa. Tavallisia vaatteita ei näkynyt missään, eikä sen paremmin ruokaakaan, jota Balin jo kaipasi kovasti.
Balin kompuroi luolan suuaukolle ja oli kolmesti matkan varrella kompastua liian pitkiin lahkeisiinsa. Lopulta kääpiö pysähtyi käärimään lahkeet niin ylös, että ei kompastelisi niihin jatkuvasti. Kirkas auringonvalo häikäisi silmiin, eikä asiaa auttanut ollenkaan se, että koko maa oli valkean lumipeitteen kuorruttama. Hetkinen, vastahan Balin oli mennyt nukkumaan kun oli ollut kesä. Eivätkä kääpiöt nukkuneet talviunta joten... tämän täytyi olla uni. Viimeistään siinä vaiheessa, kun Balin huomasi jonkinlaisessa aitauksessa seisovat omituisen näköiset otukset, hän oli varma, että näki vielä unta. Otukset olivat kuin pieniä hirviä, mutta harmaita ja hieman... paksumpia. Ikäänkuin joku olisi keksinyt risteyttää ponin ja hirven. Balin hieraisi taas silmiään ja asteli sitten kokonaan ulos luolasta ja upotti päänsä lumihankeen. Eiköhän se herättäisi hänet vihdoin tästä painajaismaisesta unesta.
Samaan aikaan luolassa muut kääpiöt alkoivat myös heräillä ja kummastella omituisia asujaan ja olinpaikkaansa. Kukaan ei tuntunut muistavan, miten he olivat sinne päätyneet. Dori katseli ympärilleen luolassa täysin päästään pyörällä. Hän ei ollut edes juonut kovin paljoa, mutta silti koko eilisilta tuntui olevan yhtä sumua. Hän etsi katseellaan Oria, mutta ei tuntunut löytävän pikkuveljeään mistään, mikä nosti paniikin esiin. Sitten hän kuitenkin huomasi jonkun Oria muistuttavan nousevan vierestään ylös. Hetken tarkastelun jälkeen kyseisestä hahmosta paljastui kuin paljastuikin Ori, jolla vain oli kummallisesti kokonaan punaiset vaatteet yllään, missä ei ollut mitään järkeä.
Ulkosalla Balin nosti parhaillaan päätään lumihangesta, mutta sillä ei tuntunut olevan kovin paljoa merkitystä, sillä hän näki edelleen muut kääpiöt punaisissa nutuissa. Ainoa vaikutus pään lumikasaan työntämisellä oli siis ollut se, että hänellä ei nyt ollut yllään pelkästään punainen nuttu, vaan hänen päänsä oli myös sekä märkä että jäässä. Balin mutisi itsekseen jotain epäselvää palatessaan takaisin luolaan. Hän huomasi muidenkin heräilleen, ja Dwalin näytti parhaillaan siltä, että hän oli valmis murhaamaan kenet tahansa, joka edes katsoi hänen punaista nuttuaan väärin. Pahaksi onnekseen Nori oli juuri intoutunut nauruun luolan toisella puolella, ja Dwalin erehtyi luulemaan Norin nauravan hänelle. Dwalin oli juuri kävelemässä kuristamaan toista, kun punanuttuinen Thorin asteli väliin.
”Mitä ihmettä täällä on oikein tapahtunut?” Thorin jylisi, mikä sai myös Fílin ja Kílinkin tokenemaan. Sillä välin, kun muut kääpiöt pudistelivat päitään ja kohauttelivat olkiaan, nuoret kääpiöveljekset nousivat tokkuraisina istumaan ja alkoivat sitten nauraa höröttää toistensa punaisille nutuille unisina. Thorin katsoi sisarenpoikiaan pitkään, mikä sai nuoret hiljenemään nopeasti.
”Meidän täytyy selvittää, mitä ihmettä täällä on tapahtunut!” Thorin totesi, ja muut nyökkäsivät. Mitä nopeammin he pääsisivät eroon punaisista nutuistaan, sitä parempi. Fíli ja Kíli päättivät yhteistuumin lyödä viisaat päänsä yhteen (kirjaimellisesti!) ja Thorin pudisti päätään pojille, jotka hieroivat kipeitä otsiaan.
”Gandalf varmasti osaisi auttaa meitä ongelmamme kanssa”, Dori ehdotti, ja muut kannattivat ajatusta. Seuraava ongelma olikin sitten, miten ihmeessä he saisivat yhteyden velhoon.
"Minä taas olen varma, että haltiat ovat tämän takana!" Thorin ärähti ja käännähti sitten katsomaan muita kääpiöitä. "Ja ehdotan, että lähdemme Thranduilin palatsiin ottamaaan selville, mitä hemmettiä ne kiusankappaleet ovat nyt tehneet. Tai oikeastaan, määrään, että lähdemme. Ponit alle ja menoksi!"
"Tuota, Thorin... Meillä ei ole poneja", totesi partaansa kuivaksi puristeleva Balin. Oli ainakin hyödyllistä, että päässäkin oli ollut jonkinlainen oudon mallinen pipo (joka näytti olevan kaikilla muillakin) sillä hiukset olivat pääosin säilyneet melko kuivina.
"Miten niin ei ole poneja! Ovatko ne taas karanneet! Kíli!" Thorin käänsi katseensa Kíliin, joka useimmiten sössi vartiovuorossaan, ja siristi silmiään.
"Älä minua katso, minä en ole ollut vastuussa poneista viime yönä! Olen varma etten ole!" Kíli vastasi ja vilkaisi huolestuneena veljeensä, joka nyökkäsi pontevasti antaakseen tukensa Kílin sanoille.
"Miksei meillä sitten ole poneja?!" Thorin jatkoi raivoamistaan ja käänsi katseensa takaisin Baliniin, joka oli alunperin kertonut poniuutisen.
"No tuota, näyttää siltä, että ne ovat... muuttuneet", Balin vastasi ja nyökkäsi kohti luolan suuaukkoa. "Voit käydä itse katsomassa. En tiedä mitä ne otukset oikeastaan ovat", kääpiö jatkoi ja hätkähti, kun Thorin marssi ärtyneenä hänen ohitseen suoraan lumihankeen.
"Mitä helvettiä täällä tapahtuu! Vastahan oli kesä, kun me nukahdimme!" kuului Thorinin kiroilu ulkoa. Muut kääpiöt katsoivat toisiinsa olkiaan kohauttaen ja seurasivat sitten Thorinia ulos.
Ulos päästyään kaikki muutkin kääpiöt päivittelivät ensin vuodenajan vaihdosta ja sitten ponien hirvimäistä ulkomuotoa. He kuitenkin päättivät, että heidän olisi saatava selvyys tähän kummallisuuteen, joten he lähestyivät otuksia varovaisesti. Ori oli jopa niin epäluuloinen otusten suhteen, että hän pysytteli taka-alalla, kunnes näki, etteivät otukset syöneet ketään muutakaan. Vasta sitten hänkin uskalsi lähestyä niitä. Fíli ja Kíli puolestaan törmäilivät suorastaan päättöminä otusten keskellä ennen kuin valitsivat ratsunsa ja pomppasivat niiden selkiin. Kaikki yksitoista muutakin kääpiötä valitsivat otuksista omat ratsunsa ja niin he lähtivät ratsastamaan kohti Synkmetsää ja Thranduilin hovia toivoen saavansa viimeinkin vastaukset tähän varsin erikoiseen asiantilaan.
Kun he ratsastivat verkkaiseen tahtiinsa, kääpiöt huomasivat, että nämä otukset tuntuivat varsin erikoisilta ratsuina aivan kuin niitä ei olisi edes tarkoitettu sellaiseen. He antoivat asian kuitenkin olla, sillä heillä ei ollut muutakaan keinoa päästä liikkumaan nopeasti kuin nämä erikoisennäköiset otukset. Niinpä he jatkoivat ratsastamistaan, kunnes heitä vastaan sattui ratsastamaan toinenkin punanuttuinen kulkija. Kääpiöt hidastivat ratsujaan ja tarkkailivat vastaantulijaansa pitkään, kunnes Bofur viimein oivalsi tämän olevan itse Gandalf! Velho ratsasti hieman suuremmalla otuksella, mutta muutoin tämä oli aivan samannäköinen kuin kääpiöiden ratsut. Velholla oli yllään pitkä punainen nuttu, jossa oli valkoista karvaa reunoissa, jaloissaan hänellä oli mahtavat mustat saappaat ja päässään pitkä punainen hiippalakki.
”Mitä Durinin nimeen täällä oikein tapahtuu?” Bofur ihmetteli kovaan ääneen tuijottaessaan velhoa päästä varpaisiin. Jos tämäkin oli yön aikana muuttanut ulkomuotoaan, niin kuka heitä voisi enää sitten auttaa tässä ongelmassa?
”Sen minäkin haluaisin tietää”, Gandalf vastasi hitaasti.
”Aivan varmasti haltiat ovat tämän takana! Tämä on jokin Thranduilin juoni meidän päidemme menoksi”, Thorin julisti kovaan ääneen, ja Gandalf pyöritteli päätään.
”Et voi syyttää kaikesta aina haltioita, Thorin Thráinin poika”, hän totesi.
”Ketä sinä sitten syytät tästä?” Fíli kysyi, ja Kíli nyökytteli veljensä vieressä.
”En tiedä vielä, ketä syyttää, mutta sen tiedän, että Synkmetsän haltioilla ei olisi mitään syytä noitua meitä kaikkia punaisiin nuttuihin. Eikä heillä olisi edes varmaan tarpeeksi taikuuttakaan tällaiseen temppuun”, Gandalf vastasi epämääräisesti.
”Kenellä sitten olisi tarpeeksi taikaa tällaiseen? Ei kai vain Hänellä?” Ori kysyi peloissaan, ja Dori katsoi veljeään tuimasti hullujen ajatusten takia. Sitten vanhempi kääpiö kuitenkin vilkaisi Gandalfia kuin varmistaakseen, ettei Orin kysymyksessä olisi sittenkin jotain perää.
”Hänellä varmasti olisikin, mutta koko ajatus olisi järjetön. Hän ei käyttäisi taikuuttaan pieneen pilaan, vaan tekisi sillä jotain ihan muuta”, Gandalf vastasi, ja kääpiöt huokaisivat helpotuksesta. ”En kuitenkaan osaa sanoa, kenellä muulla olisi sekä tarpeeksi taikaa että kiinnostusta tehdä tällaista loppupeleissä viatonta, vaikkakin ärsyttävää, jäynää toisille”, Gandalf jatkoi vastaustaan.
”Mitä me nyt sitten teemme?” Balin kysyi ja katseli ympärilleen.
“Etsimme tietysti!” Kíli huudahti, hypähti alas poni-hirvensä selästä ja asteli lähimmän, lähes itsensä kokoisen kiven luokse. “Hnnnnngh”, kuului ähinää, kun Kíli koitti nostaa kiveä. Samassa Fíli olikin jo hänen vieressään ja auttoi häntä nostamaan sitä, tietämättä oikeastaan itsekään, ketä he etsivät tai miksi koittivat nostaa kiveä. Yhteistuumin kääpiökaksikolla ei kuitenkaan mennyt kauaa, kun he saivat kiven käännettyä ympäri ja Kíli tutki kiinnostuneena maata sen alla.
“Ei täällä mitään ole. Jatketaan matkaa”, Fíli lopulta totesi kovaan ääneen ja nousi siinä samassa takaisin ratsunsa selkään.
“Hetkinen, eikö meidän kannattaisi palata takaisin luolalle, jossa olimme, ja kokeilla löytäisimmekö sieltä mitään vihjeitä mahdollisesta ilkitekijästä?” Bofur kysyi partaansa sukien ja kulmiaan kurtistaen.
“Oikein hyvä idea, kehottaisin teitä tekemään niin”, Gandalf totesi, nyökkäsi Thorinille ja käänsi oman ratsunsa takaisin suuntaan, josta oli hetki sitten tullut kääpiöitä vastaan.
“Hyvä on, teemme niin. Mutta jos emme löydä vihjeitä, palaamme takaisin hiillostamaan haltioita”, Thorin nurisi vastaukseksi ja käänsi hänkin oman ratsunsa takaisin heidän tulosuuntaansa kohden. “Ja muistakaakin olla varovaisia, emme halua heti ensialkuun sotkea mahdollisia johtolankoja.”
Niinpä kääpiöt lähtivat takaisin kohti luolaa, josta olivat aivan hetki sitten heränneet. Matka sujui muuten hiljaisuuden vallitessa, mutta Fíli ja Kíli supattivat muiden perässä kulkiessaan, mitä ilmeisimmin pohtien, kuka saattoi olla tällaisen takana.
Thorin pysäytti ratsunsa hyvän matkan päähän luolasta, jotta he eivät sotkisi mahdollisia vihjeitä ilkitekijöistä. Esimerkillisesti kääpiö hyppäsi alas ratsunsa selästä ja lähti talsimaan kohti luolan suuaukkoa varoen astumasta minkään epätavallisen päälle.
Dwalin käveli aivan Thorinin kannoilla takaisin sisälle luolaan ihan vain varmuuden vuoksi, jos jostain hyökkäisi jotain pelottavaa, niin hän olisi kuninkaansa tukena. Mistään nurkista ei kuitenkaan pompannut mitään kauheita hirviöitä kääpiöiden astellessa luolan suuaukosta sisälle. Bifur, Bofur ja Bombur tulivat etummaisen kaksikon jälkeen ja hajaantuivat sitten sisällä eri suuntiin metsästämään johtolankoja. Óin ja Balin jäivät vanhimpina ulos pitämään vahtia, ettei kukaan vain keskeyttäisi kääpiöiden etsintöjä, joten Fíli ja Kíli sukelsivat joukon viimeisinä sisälle.
Glóin kumartui noukkimaan luolan lattialta, perimmäisen seinän lähettyviltä, ihmeellisen mustan riekaleen. Hän tutki sitä kummastuneena ja esitteli sitten riepua lähellään käyskentelevälle Norille, joka katseli kangaspalaa kiinnostuneena.
”Tämä näyttää repeytyneen jostain vaatekappaleesta”, Nori julisti ääneen.
”Ja koska meidän vaatteemme ovat punaiset, se on todennäköisesti tämän tihutyön takana olevan vaatteista”, Glóin jatkoi pohdintaa.
”Hei, minäkin löysin jonkinlaisen vaatteen rievun!” Ori hihkaisi hieman kauempaa, mutta edelleen perimmäisen seinämän lähettyviltä.
Nori harppoi veljensä luokse Glóinin löytämä repeytynyt kankaanpalanen muassaan varoen kuitenkin tallomasta mitään muita mahdollisia johtolankoja. Ori ja Nori tutkivat palasia hetken aikaa, kunnes tulivat siihen tulokseen, että molemmat palaset olivat samanlaista kangasta, mutta että ne eivät kuuluneet samaan vaatekappaleeseen. Bofur liittyi veljesten seuraan tutkimaan kangaspaloja.
”Tämä on aavistuksen verran kuluneempi kuin tuo palanen”, Bofurkin myönsi tutkiessaan palasia erikseen ja yhdessä.
”Mistä voinemme kenties päätellä, että tekijöitä oli sittenkin useampia kuin vain yksi?” Dori totesi kauempaa, ja muut myhäilivät vastaukseksi.
”Tämä myös todistaa sen, että haltioilla ei ole voinut olla mitään tekemistä tämän asian kanssa, koska yksikään haltia ei käyttäisi ikinä mustia vaatteita”, Kíli sanoi.
Thorin alkoi mutista kääpiökielellä kirouksia partaansa, koska siinä meni hänen mielestään todennäköisimmät syylliset jorpakkoon. Haltiaepäilysten lisäksi kääpiöille ei nimittäin ollut vielä ainakaan tullut ketään muita mahdollisia tekijöitä edes mieleenkään. Nyt kuitenkin oli, kuten Kílikin oli jo todennut, täysin ilmiselvää, että haltiat eivät olleet tämän takana. Mutta jos haltiat eivät olleet noituneet heitä punaisiin nuttuihin, niin kuka sitten oli tämän kirotun tempauksen takana?
Pitkin päivää kääpiöt yrittivät kuumeisesti pohtia, mistä kankaanpalaset voisivat olla peräisin ja kuka kumma voisi olla tämän takana tulematta kuitenkaan hullua hurskaammiksi. Gandalfkaan ei ollut osannut auttaa heitä, mikä huolestutti kääpiöitä hieman, koska jos velho ei tiennyt asiasta mitään, miten he saisivat tämän ikinä selvitetyksi.
Vasta paljon myöhemmin sinä päivänä, kun aurinkokin oli jo painumassa mailleen, sai Bifur mielestään nerokkaan ajatuksen. Heidän pitäisi tietysti jäljittää pahantekijät! Kangaspaloista saisi varmasti mainion vainun, sillä tapahtuma oli vielä niin tuore. Ainoa varjopuoli tässä suunnitelmassa oli se, ettei heillä ollut mitään eläintä, joka olisi voinut osata jäljittää vainun avulla. Pihalla seisovat poni-hirvetkään eivät kiinnostuneet, vaikka Kíli kovasti yritti toista kangaspalaa tunkea niiden turvan alle.
Ennen kuin kääpiöt ehtivät vaipua takaisin pohdintoihinsa, luolan ulkopuolelta kuului sadattelua ja hetken kuluttua kolahdus, kun jokin mitä ilmeisimmin törmäsi samaan aitaukseen, jossa kääpiöiden ratsut olivat yön aikana muuttuneet poneista... no, joksikin. Räsähdys kaikui sisään luolaan asti ja ensimmäisenä ulos sitä ihmettelemään ryntäsi Bofur.
“Hyvää iltaa, hyvää iltaa! Kuulin että teillä on jonkinlainen ongelma!” tulija totesi leveästi hymyillen ja suoristaen hattuaan samalla, kun nousi ylös aitaa päin ajautuneesta reestään.
“Radagast”, totesi lyhyesti Thorin, joka oli astunut ulos luolasta muiden eteen. Radagastia tarkastellessaan hän totesi mielessään velhon näyttävän yhä täysin samalta kuin aina ennenkin - linnunpaskoineen päivineen. “Miten luulet voivasi auttaa meitä? Käsittääkseni sinulla ei ole vihikoiria, jotka voisivat jäljittää pahantekijämme.”
“Mutta minulla on Rhosgobelin jänöni! Ettehän te kuvittele, etteivät ne pystyisi jäljittämään? Näyttäkääpäs löytämiänne johtolankoja”, Radagast hymyili hieman toispuoleisen näköistä hymyä suoristaessaan rekensä ja ohjatessaan kaninsa asentoon sen eteen.
“Emme kai me mitään voida hävitäkkään”, totesi Nori, jonka haltuun molemmat kangaspalat oli uskottu. Hän antoi Radagastin jänisvaljakon johtajajäniksen haistaa molempia kangaspaloja, jolloin se singahti eteenpäin ennen kuin Radagast ehti edes kunnolla kyytiin, aiheuttaen sen, että velho tupsahti takapuolelleen lumihankeen. Tutun painon puuttumisen huomatessaan kanit pysähtyivät lyhyen matkan päähän odottamaan velhoa.
Eikä mennyt aikaakaan, kun kanit olivat johdattaneet velhon ja kaksitoista kääpiötä toisen luolan luokse, joka näytti aivan samanlaiselta kuin se, josta kääpiöt olivat sinä aamuna heränneet. Thorin laskeutui alas ratsunsa selästä ja marssi ensimmäisenä sisään luolaan, vetäen samalla miekkansa huotrastaan.
“Tulkaa esiin, senkin ilkitekijät!” Thorin ärähti pimeyteen ja ennen kuin ehti sanoa tai tehdä muuta, punainen valojuova osui häntä rintaan ja hän kaatui takana tulevan Óinin syliin. Ennen kuin kukaan kääpiöistä ehti edes hätääntyä tilanteesta, luolan perällä syttyi kaksi pienen pientä valoa, jotka lähtivät varoen mutta varman oloisin askelin kohti luolan suuaukkoa.
“Älkää tulko lähemmäs!” huusi Kíli, joka oli jo jännittänyt jousensa ja osoitti nuolella toista pomppivista valoista.
“Emme me halua mitään pahaa. Halusimme vain tehdä pienen pilan näin joulun alla”, vaaleatukkainen mustaan pitkään ja hyvin oudon näköiseen asuun pukeutunut nuori poika, jolla oli karvalakki päässä, totesi tultuaan luolan suuaukolle.
“Voimme itse asiassa auttaa teitä ongelmanne kanssa. Ja ei, hän ei ole kuollut, tajuton vain”, toinen valokeppiä kantavista pojista, mustahiuksinen ja silmälasipäinen, totesi hänkin hymyillen. Sitten hän heilautti keppiään ja yhtäkkiä kääpiöillä oli yllään omat asusteensa. Toinen sauvanheilautus vaalealta pojalta, jolloin kääpiöiden ratsut muuttuivat takaisin poneiksi. Ja kun mustahiuksinen poika heilautti vielä kerran sauvaansa, tajuttoman Thorinin yllä yhä oleva punainen nuttu muuttuikin vaaleanpunaiseksi.
Ennen kuin kukaan kääpiöistä ehti edes reagoida tapahtumiin mitenkään, vaaleatukkainen poika oli jo ottanut mustahiuksista kädestä, suikannut suukon pojan poskelle ja he olivat kadonneet siinä silmänräpäyksessä vain astumalla eteenpäin.
“Thorin ei tule pitämään tästä”, Kíli totesi toivuttuaan hämmennyksestään.
