Nimi: Itserakkaan ihmisen rakkaustarina
Kirjoittaja: tirsu
Beta: kaikessa yksinkertaisuudessa Word.
Genre: Humour, fluff, draama.
Päähenkilö: Ron
Ikäraja: K-11
//Classick lisäsi otsikkoonVaroitukset: Huumori, jota kukaan ei kirjoittajan lisäksi ymmärrä, kai...?
Saattaa sisältää viittauksia slashiin...
Summary: Mutta missä minulla on postimerkit, joissa on minun kuvani sydän pohjalla?A/N:Kirjoitin tän viime vuonna yhteen kilpailun ja nyt sain päähäni laittaa sen tänne, jos jotakuta sattuisi kiinnostaa lukea se.
Itserakkaan ihmisen rakkaustarinaSe kävi ihan vahingossa.
Pari kuukautta sitten olin normaalilla lenkilläni, kun se tapahtui. Kuten yleensä, olin nostanut leukaani hieman ylös, jotta viestittäisin kaikille olevani heitä parempi. Niin kuin olenkin, näin ohimennen...
Kuka muka voisi olla parempi kuin minä? Ei kukaan, sillä minä olen:
a) siniverinen (ainakin melkein),
b) varakas (minulla on iso perintö odottamassa),
c) hyvännäköinen (todellakin, peili sen kertoo) ja
d) Henriksson (meidän nimi todellakin tunnetaan).
No, kuitenkin. Olin siis lenkilläni, kun törmäsin
häneen.
Kaaduimme molemmat ja hän rupesi kiroilemaan tosi rumasti.
Nousin ylös ja katsoin kehen olin törmännyt, jotta olisin osannut arvioida kuinka saastunut olin. Hätkähdin, kun tajusin millaiseen ihmiseen olin törmännyt.
Punaisen lippiksen alta pilkotti hieman mustia hiuksia, hopeanharmaat silmät tuikkivat vihaa yllättävän pitkien ripsien takaa.
Kun
hänkin nousi seisomaan, kiinnitin silloin huomioni hänen vartaloonsa (siis haloo, kaikki ihmiset tekevät niin, eli ei siinä ole kyse pinnallisuudesta), joka ei ollut kovin hoikka, muttei paksukaan. Ei, vaan jotain siltä väliltä.
Hän ei ollut kauhean pitkä (ei siis ihmekään, että törmäsin
häneen, olenhan 190senttinen), mutta
hänellä oli hoikat jalat, vaikka niitä oli ilmiselvästi yritetty peittää hieman isoilla farkuilla (minulla on silmää tällaisille asioille).
Mikä ilmestys
hän olikaan sinä päivänä.
Hän teki minuun suuren vaikutuksen!
Hän mulkaisi minua ja lähti jatkamaan matkaansa. Itse jäin tuijottamaan
hänen peräänsä - aivan loistava peppu - lumoutuneena.
Minä, Ron Henriksson, tajusin silloin, että tunsin ihastusta jonkun muunkin ulkonäköön kuin omaani.
25 vuoteen - sen ikäinen meinaan olen - elämässäni en ole koskaan pitänyt kenenkään muun kuin itseni ulkonäöstä. Jopa vauvana olin maailman södein.
Ja nyt, pari kuukautta myöhemmin (taisin sen jo mainitakin...), olen edelleen ihastunut
häneen. Olen nähnyt
häntä joka päivä, koska
hän asuu samalla kulmalla kuin minäkin. Tajusin sen vasta sitten, kun olin törmännyt
häneen.
Ulkonäkönsä lisäksi
hänellä on upea luonne.
Hän on pahansisuinen, mutta silti ystävällinen, reipas, huumorintajuinen ja sydämellinen.
Hän on myös sarkastinen.
Hänen nimensä on Pauli Uusivirta. Tosi hieno nimi, muttei niin hieno kuin minun.
Ikävä kyllä tunteeni ovat näyttävästi jostain kummallisesta syystä yksipuoliset, sillä Paulista olen leuhka mulkku. Mutta en minä ole. Olen tosi kiva tyyppi, sillä minä olen minä. Eli kaikkien pitäisi rakastaa minua. Jopa
hänen!
Minulla on vaaleanruskeat hiukset, jotka kihartuvat ihan pikkiriikkisesti, silmäni ovat suklaan ruskeat ja mantelin muotoiset. Muutenkin kasvoni ovat oikein veistokselliset. Ja, kuten jo sanoin, minulla on oikein kiva ja mukava luonne.
Joten en tajua miksei
hän pidä minusta!
Hänen pitäisi selittää mikä minussa mukamas on vikana (ei kerrassaan mikään!).
Minäpä lähetän
hänelle kyselylomakkeen, joita minulla on itsestäni teetettynä. Olen saanut aina niistä hyvät palautteet. Kaikki rakastavat minua, tietenkin.
Mutta missä minulla on postimerkit, joissa on minun kuvani sydän pohjalla?
Eilen lähetin sen lomakkeen ja tänään (tänään sen ainakin löysin) sain sen takaisin. Se oli tuotu henkilökohtaisesti (!) ja sen päälle oli kirjoitettu: "HAISTA PASKA".
Eikö se jo kerro välittämisestä, jos mikään?
Pauli Uusivirta siis välittää minusta!
Juhlan aika! Tanssitaan cha cha:ta.
Ei, mutta nyt vakavasti.
Mahtaisikohan
hän lähteä ulos kanssani, jos pyytäisin
häntä?
Mitä minä oikein mietin? Totta kai
hän lähtee, kun minä kysyn. Kukaan ei koskaan sano ei minulle - paitsi äiti silloin tällöin, mutta hänellä onkin siihen oikeus, kun hän minut tähän maailmaan toikin.
Minun täytyy hakea kiikarini ja mennä ikkunaan katsomaan koska Pauli menee tiehaarani ohi päivittäisellä lenkillään.
Se ei sitten ole vakoilua!
Jaha, tuossa menee tuo juoruakka, joka juoruaa kaikesta näkemästään. Inhoan häntä. Naapuritalon lapsia, mitä sottapyttyjä, mies ja sen koira, jota se aina ulkoiluttaa. Mies siis, ei koira. Se koira on tosi ruma, näyttää aivan yli suurelta rotalta. Inhaa.
Pariskunta, joka kulkee tästä aina torstaisin ja perjantaisin (nyt on torstai), yksinhuoltaja äiti (kai) vauvoineen, Pauli, poika, joka on
menossa salibandytreeneihin, lenkkeilijä ja...
Hei hetkinen!
Pauli!
Hän meni jo, hitsi! Nyt tuli kiire.
Takki ja kengät, missä ne ovat?
Ai, tuossahan ne. Okei, nopeasti nyt.
Hitsi, vetoketju jumittui. No, olkoon auki sitten.
Okei, nyt olen ulkona ja juoksen, jotta saisin
hänet kiinni. Minä inhoan juoksemista, siitä tulee hiki.
Kun hölkkäsin rappuset alas, kompastuin ja lensin rähmälleni. Se sattui, mutta en jäänyt katsomaan kuinka pahasti kävi. Minullahan oli kiire päästä
hänen peräänsä!
Ah, tuossa
hän jo onkin. Hyvä.
Toivottavasti näytän hyvältä. Heh mikä vitsi, ainahan minä näytän hyvältä. Eli ei siis mitään huolta.
- Hei Pauli, sanon, kun olen päässyt
hänen vierelleen.
- Mitä sinä taas tahdot?
hän äyskähtää.
Leveä hymyni hiipuu hieman
hänen äänensävyn takia.
- Ajattelin kysyä, että haluaisitko lähteä kanssani ulos? kysyn.
Pauli nostaa katseensa minuun. Oi, miten ihanat silmät! Melkein yhtä ihanat kuin omani ovat.
- Miksi haluaisin? Sinä olet... Mitä naamallesi on käynyt?
hän kysyy.
- M-mitä vikaa kasvoissani on? ihmettelen.
- Se on ihan veressä, Pauli sanoo.
- On vai? kysyn ja kaivan käsipeilin taskustani.
Sellainen on hyvä olla varmuuden vuoksi mukana.
Voi luoja! Kasvoni ovat todella veren peitossa ja lisää tulee koko ajan. Ei kai se nyt murtunut, kun kaaduin rappusissa? Nenäni taisi osua lattiaan ilkeästi ja silloin kuului joku epäilyttävä rusahdus, mutta...
Oho, minua huippaa hieman.
- Joo, on se. Mikä nenääsi on osunut? Pauli kysyy ja koskettaa nenääni.
Kosketuksen myötä sydämeni alkaa hakata lujaa, vatsassani jokin tekee kuperkeikkaa, ihoni menee kananlihalle ja pidätän hengitystäni. Ja nyt silmissäni pimenee.
Nenäni oli todellakin murtunut. Nyt se on teipattu ja näyttää aivan kamalalta. En ole koskaan näyttänyt näin kauhealta.
Ai, miten pääsin kotiin, saati lääkäriin? Paulin avulla.
Hän oli kantanut - oikeastaan raahannut, olenhan minä
häntä isompi - minut pyörryttyäni lähimpään terveysasemaan.
Olen kai herkkä, kun näen verta (omaani siis, muiden veren näkemisellä ei ole niinkään väliä), siksi minä kai sitten pyörryin.
Kun nenäni saatiin lopulta lääkärissä kuvattua ja teipattua, sain lähteä kotiin, kunhan Pauli huolehtisi minusta loppu päivä ajan. Se liittyi jotenkin mahdolliseen aivotärähdykseen.
Siksi
hän nukkuu nyt sohvallani. Muuten olisin riemuissani asiasta, mutta näytän aivan kamalalta ja silloin on hyvin vaikea tehdä vaikutusta kehenkään.
Laittaisin peiteväriä siihen muuten, mutta minun täytyy säästää sitä huomiseksi ja ylihuomiseksi ja yli, yli huomiseksi jne.
Minunkin pitäisi olla nukkumassa, onhan kello jo puoli yksi yöllä, mutta en voi lopettaa
hänen tuijottamistaan. Haluaisin käpertyä
hänen viereensä, mutten uskalla. Pelkään, että
hän herää sillä hetkellä ja suuttuu.
Oi, miten kuumalta
hän nyt näyttää!
Pitkät, tummat ripset vasten maidonvaaleaa ihoa, mustat hiukset söpösti sekaisin, ohut, kaareva suu on hiukan raollaan ja, oi, kuolaa valuu pienesti. Ihastun vielä palavammin
häneen!
Paulilla on vasemmalla puolella suuta pikkiriikkinen luomi. Söpöä!
Hmm, ehkä minun pitäisi myös mennä jo nukkumaan, sillä minua tuntuu huippaavan hieman vielä.
Kello on puoli kahdeksan aamulla ja olen keittiössäni keittämässä kahvia. Pauli nukkuu yhä.
Minä olen ehtinyt jo peittämään peitevärillä nenässäni olevan teipin. Ja melko hyvin, vaikka itse sanonkin.
Minulla on olosuhteisiin nähden parempi olo kuin eilen. Minua ei edes enää huippaa!
Aamupostimies oli tuonut aamun sanomalehden ja lueskelen sitä nyt tässä samalla, kun odotan, että kahvi tippuisi. Hyvin mielenkiintoisia uutisia. Ainakin otsikoista päätellen.
Salaisuus: minä luen sanomalehdistä vain otsikot ja sarjakuvat. Jere on lempisarjakuvani. Näin ohimennen.
Oho, olohuoneesta kuuluu liikehdintää, Pauli taisi herätä.
Hyvä, hyvä. Kahvikin on kohta tippunut.
Sieltä
hän tuleekin. Voi,
hän on pukenut päälleen. Höh, se siitä kivasta sitten.
Hän istuutuu minua vastapäätä ja haukottelee makeasti. Söpöä, mutta minä haukottelen kyllä vielä söpömmin.
Se on todistettu. Kuvasin kerran videokameralla - se oli aseteltu sille telineelle - kun haukottelin (ja nukuin, mutta se on asia erikseen) ja näytin ultra söpöltä! Totta kai, kun minä olin silloin kyseessä.
Pauli tuijottaa minua otsa rypyssä. Ehkäpä
hänelle valkeni, että olen
hänen elämänsä rakkaus! Niin se varmasti on.
IHANAA! Sydän, sydän ja vielä kerran sydän!
Hmm, tuossa nyt ei ollut järkeä... No, samapa tuo nyt on.
- Miksei sinulla ole teippiä nenässä? Pauli kysyy katse yhä minussa.
Nousen pöydän äärestä ja menen kuivauskaapin luokse.
- On se teippi yhä nenässäni, minä vain peitin sen peitevärillä, kerron ottaessani kahta mukia.
Toinen on pelkästään yksivärinen - sininen - ja toisessa on vihreitä neliapiloita keltaisella pohjalla.
Palaan takaisin pöydän ääreen ja ojennan sinisen mukin
hänelle. Apilamuki on lempparini, siksi pidän sen itselläni.
- Peitit teipin meikillä? Miksi?
hän kysyy.
- Ei, en meikillä, vaan peitevärillä, valistan.
- Enkä halua, että kukaan näkee minua sellaisena, niin kauhean näköisenä, jatkan ja kaadan meille kahvia.
Pauli kohottaa toista kulmaansa ja alkaa tehdä itselleen voileipää pöydällä olevista tarvikkeista, jotka olin nostanut valmiiksi esille.
Hän mutisee jotain samalla ja erotan sanan guassiväri, mutten jaksa kiinnostua siitä.
Otan pöydällä olevan lusikan, jonka olin tarkoittanut jogurtin syömistä varten, ja laitan sen kahvimukiini. Alan sekoittamaan kahviani mietteliäänä.
Juttumme jäi eilen kesken.
Hän ei ehtinyt vastaamaan kysymykseeni, että lähtisikö
hän ulos kanssani.
- Pauli, sanon katse kahvimukissani.
Hän ynähtää epämääräisesti. Kai se on jokin kysyvä ele tai jotain.
- Haluaisitko lähteä ulos kanssani? kysyn ja nostan katseeni
häneen.
- En,
hän vastaa töykeällä äänellä.
En ole uskoa korviani. Sanoiko
hän tosissaan ei minulle, Ron Henrikssonille, maailman komeimmalle ihmiselle? Ei voi olla totta!
- Mikset? Onko minussa jotain vikaa? kysyn tyrmistyneenä.
- On, sinä olet kauhean leuhka. Olet snobi, itserakas ja ärsyttävä. Luulet olevasi muita parempi ja ulkonäkösi on sinulle kaikki kaikessa, jonka nenän teipin piilottaminen osoittaa. Olet kauhean pinnallinen, Pauli sanoo ja syö leipänsä loppuun.
Tuo satutti. Ei se pidä paikkaansa. Minä en ole sellainen. Kuinka
hän kehtaa?!
- Tuo ei ole totta, sanon.
- On se,
hän sanoo ja hörppää kahviaan.
Katson
häntä järkyttyneenä. Minun tekee mieli itkeä. Kukaan ei ole koskaan loukannut minua noin pahasti kuin
hän nyt.
- Minä... minä pystyn muuttumaan, sanon yhtäkkiä ja yllätyn sanoistani.
- Etkä pysty. Kiitos,
hän sanoo ja laskee kahvimukin pöydälle.
Se on tyhjä.
- Pystynpäs! Ja nyt, ole hyvä ja lähde, sanon vihaisesti.
Pauli kohottaa kulmiaan, nousee ja menee eteiseen. Pian eteisen ovi kolahtaa kiinni.
Hän lähti.
Vielä minä näytän
hänelle, ajattelen ja nielen kyyneleeni.
Okei, nyt on kulunut viikko ja olen koko sen ajan yrittänyt muuttua.
Ja hyvin olen onnistunutkin, vaikka itse sanon. En kulje enää leuka kohotettuna, enkä hoe kaikille koko ajan, että olen Henrikssonin rikas perijä ja tosi täydellinen, enkä katso joka tunti peiliin. Ainoastaan joka toinen tunti.
Muuttuminen on rankkaa ja olen jo meinannut pari kertaa luovuttaa, mutta olen pitänyt pintani.
Olen koko viikon ajan viettänyt aikaa
hänen kanssaan todistaakseni, että pystyn muuttumaan ja nyt on taas todistamisen aika. Jee!
Riennän ulos ja odotan, että
hän tulee tästä ohi lenkillään. Ylihuomenna voin pyytää
häntä ulos, sillä silloin
hänenkin pitäisi olla jo vakuuttunut.
Tuolta
hän tuleekin!
- Hei Pauli, sanon.
- Hei Ron,
hän huokaisee.
Nykyään
hän tervehtii minua. Se, jos mikä, kertoo rakastumisesta minuun. Iip!
Lähden hölkkäämään
hänen mukanaan.
Hänellä on yllättävän nopea tahti, mutta pysyn jo nykyään
hänen tahdissaan.
Alkuviikosta
hän kulki MP3-soittimen kuulokkeet korvillaan, mutta nyt
hän kuuntelee minua. Minä olen vastustamaton, tiesinhän minä sen.
Olemme ehtineet hölkätä vartin verran, kun puhelimeni alkaa soida (soittoäänenä Sakura Kiss-kappale). Kaivan puhelimeni esiin ja vastaan.
Soittaja on Eveliina, serkkuni.
- Ron, tule nopeasti meille. Täällä on Rene Hohto! Eveliinan hunajainen ääni sanoo.
- Oikeastiko?
Se Rene Hohto? kysyn täpinöissäni.
Rene Hohto, Suomen kuuluisin muotisuunnittelija. Voi luoja.
- Joo,
se Rene Hohto. Isi kutsui sen tänne esittelemään uutta mallistoaan, Eveliina selittää.
- Mahtavaa. Tulen viivana sinne, sanon.
Oikeastaan minä kiljun.
Vaihdamme Eveliinan kanssa vielä muutaman sanan ennen kuin hyvästelemme.
Laitettuani puhelimeni takaisin taskuun, selitän Paulille kaiken äskeisestä puhelustani Eveliinan kanssa.
Hän hidastaa yllättäen vauhtia. Ehkä
hän ei jaksa hölkätä enää. No, se sopii minulle. En välitä hölkkäämisestä, siitä tulee hiki.
Eikä tänään ole edes keskiviikko, jolloin on hikipäivä. Toisin sanoen salilla käynti-päivä.
Hän vilkaisee minua nopeasti - voi noita silmiä, miten ihanat ne ovatkaan.
- Minähän sanoin ettet pysty muuttumaan. Nyt, ole hyvä ja häivy,
hän sanoo ja jatkaa matkaansa juosten.
Katson
hänen peräänsä ihmeissäni. Mitä tapahtui?
- Kyllä pystyn, huudan, vaikka tiedän sen olevan turhaa; ei
hän kuule.
Istun kotona ja mietin.
En todellakaan tajua mitä tapahtui ja mitä
hän tarkoitti.
Miksen muka pystyisi muuttumaan? Minä olen Henriksson ja Henrikssonit pystyvät mihin vain.
Puhelimeni alkaa soida, mutten halua vastata. Olen tyrmistynyt, enkä jaksa selitellä mitään.
Eveliina on soittanut jo viidesti. Hän ihmettelee varmasti, miksen tullutkaan hänen luokseen, kun Rene Hohto on siellä.
Mutta edes itse Rene Hohto ei kiinnosta minua tällä hetkellä. Ja se on Paulin syytä.
Jospa menisin suihkuun. Lämmin vesi voisi selkeyttää ajatuksiani ja mieltäni.
Oikeastaan, kylpy tehoaisi paremmin. Lämmin, kylpyvaahdollinen kylpy. Sen jälkeen kuumaa kaakaota vaahtokarkkien kera ja kasvonaamio.
Joo, ne voisivat auttaa minua selvittämään asioita.
Ja rentoutumaan.
Menen kylpyhuoneeseeni ja lasken lämmintä vettä kylpyammeeseen.
Hmm, ottaisinko kirsikan, kookoksen, suklaan, kookosmaidon, persikan, mansikan, omenan vaiko sitrushedelmien tuoksuista kylpyvaahtoa?
Otan kookosmaidon tuoksuista, se on sopivaa ajatusten selvittämiseen ja rentoutumiseen. Loistavaa.
Kaksi pientä lorausta riittänee. Tai ehkä yksi vielä.
Kas noin.
Vesi saa valua vielä hetken. Sitten voin lysähtää ihanaan kylpyyn rentoutumaan... Ja miettimään.
Riisun vaatteeni ja vilkaisen itseäni peilistä - hyvältä näyttää, todella hyvältä -, sammutan hanan ja pulahdan vaahtokylpyyn.
Aah, tämäpä vasta on poikaa. Tai jotain yhtä ylellistä...
Okei.
Kylpy ei auttanut (ensimmäinen kerta ikinä!). En rentoutunut, enkä saanut ajatuksiani selviämään. Sain ainoastaan silkinpehmoisen, kookosmaidolta tuoksuvan ihon. Ja se on huippua!
En saanut yöllä unta. Sen takia en ole jaksanut laittautua; harjata hiuksiani, valita huippumuodikkaita vaatteita, peittää peitevärillä (joka luokitellaan muuten meikkeihin, toisin kuin luulin...) teippiä nenässäni jne. Jaksoin vain harjata hampaani ja lysähtää sohvalle haromaan hiuksiani.
Vilkaisin itseäni äsken peilistä. Vaaleanruskeat hiukseni ovat aivan sekaisin ja hapsottavat hieman pystyssä.
Näytän aivan kauhealta, mutta en jaksa välittää siitä nyt. Tuijotan vain kattoa ja napsin viinirypäleitä. Ne ovat herkkua. Varsinkin vihreät viinirypäleet.
Kello on kohta puoli neljä. On
hänen päivittäisen lenkkinsä aika. Aivan kohta
hän menee taloni ohi.
Se ilkeä, kaksikymmentävuotias (näinä parina - kohta kolmena - kuukautena olen saanut
hänestä paljon tietoa), pahasuinen, kuuma Pauli ansaitsee suorat sanat. Ja ne minä aion mennä sanomaan
hänelle.
Hän on väärässä, minä pystyn muuttumaan! Hitto soikoon!
Hyppään pystyyn nojatuolista (vaihdoin paikkaa, kun tulin vessasta), nappaan naulakosta mustan, viimekautisen farkkutakin, työnnän jalkani upouusiin tennareihini ja lähden ulos odottamaan Paulia.
Eikä minun tarvitse odottaa kuin viisi ja puoliminuuttia, kun
hän hölkkää portin ohitse.
Pyyhällän
hänen peräänsä - voisin vannoa, että
hän hidastaa tahtiaan hitusen - ja hengitän syvään, jotta voisin aloittaa saarnani.
- Kuules, sanon vihaisesti.
Hän vilkaisee minua kysyvästi. Hah! Tai jotain, en ole kovin hyvä tässä.
- Minä pystyn muuttumaan. Minä en ole leuhka, minä olen mukava, tyylikäs, hyvännäköinen, ystävällinen, rikas, iloinen ja parempi ihminen kuin kukaan muu. En mennyt eilen tapaamaan Rene Hohtoa ja se on sinun syytäsi. Ja sinä..., valistan
häntä, mutta
hän keskeyttää minut.
- Kuunteletko sinä yhtään mitä sanot? Syytät minua siitä, että et mennyt tapaamaan sitä Hohtoa. Noin puhuu vain itserakas ihminen, jota sinä olet. Pahimmasta päästä vieläpä. Sinä. Et. Pysty. Muuttumaan, Pauli sanoo hitaasti.
Pysähdyn. Olen kuin puulla päähän lyötynä.
Hänen sanansa uppoavat tajuntaani, varmaan ensimmäistä kertaa ikinä. Tajuan mitä
hän sanoi ja sitten ymmärrän.
Hän on oikeassa.
Minä olen itserakas. Olen ollut 25 vuotta itserakas. Olin jo vauvanakin itserakas - oikeasti.
Olen aina ollut olevani muita parempi ja vain siksi, että olen varakkaasta perheestä. Vain siksi, koska olen Henriksson.
Ja nyt
hän, jota rakastan enemmän kuin itseäni (ensimmäistä kertaa elämässäni), sai minut näkemään totuuden.
Voi luoja, kuinka sokea olen ollutkaan.
Ei ihmekään, ettei
hän - ettei kukaan - pidä minusta.
Totuus satuttaa ja kovin. Elämäni on pilalla.
Alan vetämään henkeä nopeasti. Minua itkettää.
Paulikin on pysähtynyt ja
hän näyttää säikähtäneeltä, kun kyyneleet alkavat valua vuolaina pitkin poskiani.
En sano
hänelle mitään, käännyn vain ja alan juosta. Jatkakoon
hän matkaansa ja elämäänsä. Minä jätän
hänet rauhaan.
Juoksen kotiin asti, paiskaan oven kiinni, riisun farkkutakkini ja heitän sen nurkkaan. Potkaisen kengät pois jaloistani ja valun ovea vasten lattialle.
Itken sekaista itkua ja mietin kaikkea. Ajatukseni ovat sekaisin ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun törmäsin
häneen.
Lopulta kyyneleet loppuvat.
Okei, ne loppuivat todella nopeasti. Melkein heti, kun olin dramaattisesti valunut lattialle.
No, ihan sama, minähän olen itserakas ihminen.
Pyyhin kasvojani, jotta näyttäisin edes jonkin verran siedettävältä. Ulkonäköhän on minunlaiselleni itserakkaalle ihmiselle erittäin tärkeä.
Oho, ovikello soi. Kukahan siellä on?
Nousen pystyyn ja avaan oven ilman peiliin vilkaisua. Vaikka säälinkin itseäni, olen valmis muuttumaan. Tai jotain sellaista. Äsh, kyllä te tajuatte mitä ajan takaa. Vai mitä?
Katson suoraan hopeanharmaisiin silmiin.
Okei, en ihan suoraan, koska minun on pakko katsoa alaspäin, sillä Pauli on minua lyhyempi. Todellakin.
- Mitä asiaa? kysyn, mutten ilkeästi.
En minä ole ilkeä ihminen.
- Oletko kunnossa?
hän kysyy ja astuu sisälle.
- Olen, loppujen lopuksi, hymyilen pienesti.
Hyvin pienesti.
- Hyvä, Pauli sanoo ja sulkee oven.
Katson
häntä kummissani.
- Nyt tajuan mikset halunnut ulos kanssani. Ei kukaan halua tapailla itserakasta ihmistä, jollainen olen, sanon katse lattiassa.
Hän hymähtää.
Raavin hetken päätäni ajatuksissani, sitten nostan katseeni
häneen.
- Mutta tiedä, että pystyn muuttumaan, jos haluan, sanon tiukalla äänellä.
Hän riisuu takkinsa ja mustan piponsa.
Hän tuijottaa minua kiinteästi.
- Etkä pysty. Ei kukaan itserakas ihminen pysty, vaikka kuinka kokeilisi ja tahtoisi. Ehkä hetkeksi, muttei pidemmäksi ajaksi,
hän toteaa hymyssä suin.
- Minä pystyn, katso minua, osoitan itseäni.
- Ei sinun tarvitse muuttua minun takiani. Minä pidän sinusta tuollaisena, itserakkaana. Halusin vain, että myönnät sen itsekin. Siis, että olet itserakas, Pauli selittää vakavana.
Tuijotan
häntä ihmeissäni. Olen sanaton.
- Mutta, tuo tyyli sopii sinulle paremmin, Pauli kuiskaa.
Vilkaisen harmaata, kulahtanutta t-paitaani ja haalistuneita, mustia farkkujani. Ja niiden lisäksi hiukseni ovat sekaisin.
- Ai, sanon hämilläni.
- Joo, olet noin seksikäs,
hän sanoo.
- Tarkoittaako... tarkoittaako tämä nyt sitä, että lähdet ulos kanssani? kysyn toiveikkaana.
Pauli astuu askeleen lähemmäs.
- Ei,
hän sanoo.
Okei, en pysy enää mukana.
- Se tarkoittaa tätä,
hän jatkaa ja yhtäkkiä Pauli painaa huulensa vaativana huulilleni.
Yllättävää, mutta niin ihanaa. Voi luoja, kuinka olen odottanut tätä hetkeä (pari kuukautta)!
Vastaan
hänen suudelmaansa yhtä intohimoisesti takaisin.
Vihdoinkin! Tämä on ihanaa...
Ajatukset katoavat päästäni, niin innoissani ja tohkeissani olen. Olen maailman onnellisin kundi. Rakastan
häntä.
Yhtäkkiä mieleeni pälkähtää kysymys. Irtaannun hetkeksi
hänestä.
- Miksi sinua sanotaan Pauliksi? kysyn ja siirrän huuleni
hänen kaulalleen.
Hänen kätensä vaeltavat minua pitkin. Ihanaa!
- Koska se hämmästyttää ihmisiä,
hän kuiskaa käheällä äänellä.
Kosketan kielelläni
hänen kaulaansa ja hymähdän vastaukseksi.
- Sitä paitsi kaikkia Pauliina-nimisiä kutsutaan Paukuiksi tai vastaaviksi. Halusin erottua joukosta,
hän lisää ja suukottaa leukaani, johon
hän tällä hetkellä vain yltyy.
Nyökkään ja riisun
hänen siniharmaan collegepaidan pois. Sen alta paljastuu valkoinen t-paita, josta erottaa hyvin Paulin pienet, mutta ihanat rinnat (enkö muistanut sanoa, että
hän on tyttö? Että Pauli on lempinimi ja
hän on oikeasti Pauliina? Anteeksi.).
- Olet ärsyttävän ihana, Pauli kuiskaa.
- Minä rakastan sinua, Pauli, mutisen
hänen huuliaan vasten.
Hän hymähtää ja avaa farkuissani olevan vyöhihnan.
Voi luoja, olen maailman onnekkain itserakas ihminen. Saan olla rakkaan ihmisen kanssa tai jotain. Kyllä te ymmärrätte mitä tarkoitan.
Sissus, miten hyvältä tämä tuntuu.
Hänkin pitää minusta!
Irrotan huuleni hetkeksi Paulin huulilta, jotta voin riisua
häneltä valkoisen, tiukan t-paidan.
Nyt menee yksityisyyden puolelle, joten pahoittelen. Haluamme olla kahden.
Minä, Ron Henriksson, rakastan Pauli Uusivirtaa (oli ihan pakko...)!
Ja vielä kerran: sydän.
A/N2: Jos vaivauduit lukemaan, niin kommenttikin olisi kiva...
