Amour Sucré: Oodi Castielille (S, Lysandre(/Castiel), oneshot)

[Larjus]

Title: Oodi Castielille
Author: Larjus
Fandom: Amour Sucré
Chapters: oneshot
Genre: Fluff, romance, tunteiden vuodatus
Pairing: yksipuolinen Castiel/Lysandre
Rating: S
Warnings: Paskaa riimittelyä.
Disclaimer: Amour Sucré kuuluu ChiNoMikolle ja Beemooville. Minä vain leikin (ja kirjoitan).
Summary: Lysandre kirjoittaa laulua, jota kukaan ei saa lukea. Ikinä. Varsinkaan Castiel.

A/N: Aloin kirjoittaa tätä yli vuosi siten Fluff10:iin. Sitten totesin, ettei onnaa, ei tässä oo mitään fluffia, joten annoin olla. Sitten totesin, että jos ei onnaa niin ainakin väitetään sen onnaavan. Joten tässä tää. Fluffy10:ssäkin mukana kaikesta huolimatta.


Oodi Castielille


Kello lähestyi puoltayötä, kun Lysandre istui ikkunan ääressä katsellen ulos hämärään. Vain viisarien hiljainen raksutus rikkoi äänettömyyden.
Leigh oli jo nukkumassa. Lysandrenkin olisi kaikin puolin paras antautua unten maille, jotta hän olisi mahdollisimman pirteä huomenna koulussa. Hän ei kuitenkaan halunnut mennä nukkumaan, ei vielä, ei nyt, kun sydän oli pakahtua halusta avautua.

Poika naputteli lyijykynää muistikirjaansa vasten. Hän selaili ohuita sivuja hienovarainen hymy kasvoillaan. Hän oli kirjoittanut paljon. Muutaman kerran Lysandre oli myös yrittänyt piirtää, mutta hänen luovuutensa ei yltänyt niin pitkälle. Sanat olivat hänen taiteensa.

Lysandre otti muistikirjasta esiin tyhjän sivun ja painoi kynän terän sitä vasten. Hitaasti hän kirjoitti koukeroisella käsialallaan sivun yläreunaan ”Castiel”. Poika katsoi tuotostaan hellästi, eriparisilmät lämpöä hehkuen.

Voi kuinka hän rakastikaan Castielia, parasta ystäväänsä.

Intohimo, josta lauloin, on totta
Voi kunpa kertoa mä voisin

Castiel oli aina ollut hänelle mitä parhain muusa, vaikkei punapää sitä itse tiennytkään. Pelkkä hänen läsnäolonsakin oli Lysandrelle paras mahdollinen inspiraatio. Castiel oli lähestulkoon hänen täydellinen vastakohtansa, mutta silti heidän välillään oli tiivis yhteys, joka piti heidät läheisinä. He ikään kuin täydensivät toisiaan. Castiel oli kiivasmielinen, sarkastinen ja kapinallinen, ja välillä Lysandresta tuntui, että tämä oli sitä hänenkin puolestaan.

Sinua katselen salaa tauotta
Minkä huomata sinun soisin

Oppitunnit olivat aina mitä oivallisin aika katsella Castielia. Lysandren ei erityisemmin tarvinnut keskittyä tunneilla, hänelle tuntui jäävän oppi päähän ilmankin, vaikka hajamielinen ja unohteleva muuten olikin, joten hän saattoi aivan hyvin keskittyä haaveilemaan parhaasta ystävästään. Oli vain sääli, ettei Castiel ymmärtänyt hänen katseensa tarkoittavan jotain. Yleensä tämä vain oletti, että hän oli uppoutunut ajatuksiinsa, mikä tavallaan oli totta. Ne ajatukset vain sattuivat koskemaan Castielia ja tämän ulkonäköä ja luonnetta, joita Lysandre rakasti niin paljon.
Castiel oli perinyt äidiltään Valérielta pehmeäpiirteiset kasvot, joilla vain harva saattoi nähdä hymyn majailevan. Lysandre oli onnellinen siitä, että kuului siihen pieneen piiriin, joka oli nähnyt Castielin hymyilevän muutenkin kuin sarkastisesti. Se hymy oli mitä aidoin ja hurmaavin, harvoille osoitettu.

Aurasi leiskuu punaista verta
Pehmeys peittyy ketjuihin

Castiel oli värjännyt mustat hiuksensa leiskuvan punaisiksi. Lysandre uskoi yhä, että niin tehdessään Castiel oli halunnut henkistä pesäeroa aikaan, jonka oli viettänyt Debrah'n kanssa seurustellen. Lysandre ei kuitenkaan välittänyt, millaiset hiukset hänen ystävällään oli, tai miksi ne oli värjätty, koska tämä oli upea joka tapauksessa. Hänen oli kuitenkin pakko myöntää, että Castiel näytti erittäin suloiselta silloin, kun tämän posket olivat sävy sävyyn hiusten kanssa. Castielia ei ollut helppo saada punastumaan, mutta kun niin kävi, Lysandre oli kuin taivaassa. Perhoset lehahtivat vatsassa lentoon, ja suupielet hakeutuivat kuin itsestään ylöspäin.

Hän ei edes pahemmin välittänyt punaisesta väristä muuten kuin Castielilla (ja ruusuissa). Ja olihan se rakkauden ja intohimonkin väri. Ehkä hänen pitäisi kirjoittaa jokin päivä laulu punaisesta intohimosta. Lysandre tiesi suunnittelemattakin, että ne sanat kertoisivat Castielista.

Kuin pala tuntematonta merta
Olet kesyttämätön, intohimoinen, villi
Tuuli joka riepottaa
Ja hurmaa

Intohimo sopi punapäähän niin hyvin. Se kuvasi tämän suhtautumista musiikkiin, vapauteen, elämään... Ainoa, mihin se ei sopinut, oli Lysandren ja Castielin suhde. Tämä jos mikä suretti pojista nuorempaa. Hänen sisällään kyti intohimo, jota ei voinut päästää leimahtamaan liekkeihin, vaan se oli vangittava pieneen lyhtyyn, sydämeen, ja pidettävä piilossa muiden katseilta. Jos hän olisi voinut näyttää sen edes Castielille... Tai jos vain tämä voisi huomata sen hänen sanoituksissaan, jotka olivat sydämen vuodattamia salaisuuksia. Kuin henkinen tulisuudelma toisen huulille.

Lysandre ei välttämättä kuitenkaan halunnut suudella Castielia. Hän vain halusi toisen tietävän, miten paljon tämän kitaralla lauletut tunteet, turvallinen läheisyys ja tulinen luonne hänelle merkitsivät. Haaveili Lysandre fyysisestäkin kontaktista: hän halusi pitää ystäväänsä kiinni kädestä, nauttia tämän läsnäolosta ja hyväillä leiskuvan punaisia, kiiltäviä hiuksia.

Voisipa edes pisara sinusta
Kuulua minulle
Pienen hetken
Ennen kuin totuus sydämeni surmaa

Voisikohan se joskus onnistua? Ainakin asialla leikittely lämmitti Lysandren mieltä. Hän kirjoittaisi maailman kauneimman rakkauslaulun, jossa kertoisi tunteistaan, ja antaisi sen Castielille, joka säveltäisi siihen upeimmat soinnut, joita kukaan on koskaan kuullut. Vaikka tuskinpa kukaan niitä koskaan kuulisi. Kukaan paitsi Lysandre. Castiel soittaisi hänen laulunsa hänelle, ja liikuttuneena kyyneliin hän liittyisi säveleen lyriikoilla. Kun viimein olisi loppusointujen aika, Castiel laskisi kitaran käsistään ja vetäisi hänet halaukseen. Castiel tuoksuisi parkitulle nahalle, tupakalle ja hiusvärille. Hänen kehonsa olisi lämmin ja hengitys tasaista ja rauhallista. Kukaan ei puhuisi mitään. Olivat vain he kaksi ja heidän laulunsa. Ja rakkaus.

Lysandre antoi kynän tanssia paperilla. Hän ei tiedostanut enää lainkaan, mitä kirjoitti. Grafiittiterä liukui muistikirjan sivuilla jättäen jälkeensä tummia, helposti suttaantuvia koukeroita. Käsi seurasi kynää vetäen perässään grafiitin tunkkaista mutta paikoin kiiltävää pintaa. Se levisi niin paperiin kuin Lysandren iholle. Hänen sanoituksensa olivat nyt paperin ja sydämen lisäksi myös käden kalpealla, talvessa kuivuvassa ihossa. Poika ei kuitenkaan huomioinut sitä millään muotoa, hädin tuskin edes tiedosti tapahtunutta. Paperille tuhritut sanat olivat hänen mielensä osa, joka nyt tulvi yli äyräidensä.

Ulkona oli aina vain pimeämpää. Yö ei tarjonnut Lysandrelle enää himmeää valoaan. Hän laski kynän kädestään ikkunalaudalle ja katsahti ulos. Hän erotti hämärässä paikoillaan seisovat rakennukset ja valotolpat utuisina, tummina hahmoina. Lysandre ei kuitenkaan osannut sanoa, johtuiko talojen epäselvyys vain pimeydestä, vai olivatko hänen silmänsä liian väsyneet näkemään mitään tarpeeksi selvästi. Hänen olisi joka tapauksessa parempi mennä nukkumaan. Sydän oli tyyni, olihan se saanut jo avautua riittämikseen.

Lysandre nukahti lähes heti vuoteeseen päästyään. Vaikka hän oli jättänyt kynän ikkunalaudalle, hän ei ollut laskenut muistikirjaa missään vaiheessa käsistään. Hän nukkui loppuyön rauhallisesti painaen kirjan tiukasti rintaansa vasten kuin olisi ollut pieni lapsi, joka rutistaa sylissän olevaa pehmolelua. Aamulla hänen otteensa kirjasta kuitenkin höltyi, ja puoliunissaan poika pudotti sen lattialle. Lysandre huomasi kirjan hieman myöhemmin noustessaan ja laskiessaan jalkansa lattialle, kun hänen varpaansa hipoivat sen nahkaisia kansia. Poika muisti yöllisen runoiluhetkensä ja hymyili itsekseen. Öiset ajatukset Castielista palasivat hänen mieleensä. Lysandre kumartui poimimaan kirjan ja etsi sivut, joihin oli kirjoittanut vain joitakin tunteja sitten. Mitä kaikkea hän olikaan ajatellut...

Monet kehuivat Lysandren tiivistä ja koukeroista käsialaa kauniiksi. Saattoihan se sitä ollakin, mutta käteen suttautuneena se oli vain rumaa. Lysandre sentään tunsi sotkunsa, joten hänellä ei ollut suuriakaan ongelmia lukea tekstiä. Jokin oli kuitenkin pahasti pielessä. Mitä enemmän hän luki kirjoitustaan, sitä enemmän hän tunsi epäuskoa. Ei kai hän tällaista ollut kirjoittanut? Tekstihän oli aivan kauheaa! Kömpelöitä kielikuvia, huonoja, yhteensopimattomia riimejä... Ei hän sellaisesta roskasta voinut laulua tehdä. Hän ei voisi koskaan näyttää sitä kenellekään! Etenkään Castielille, sehän haluaisi vielä lopettaa säveltämisen hänen kanssaan.

Vaikka ei kenenkään koskaan ollutkaan tarkoitus nähdä sitä tekstiä. Etenkään Castielin.

Lysandre huokaisi syvään ja sulki muistikirjan laskien sen sänkynsä vieressä olevalle pöydälle. Laulu oli huono, enemmänkin. Mutta tarina sen takana oli kaunis. Sentään. Ja henkilö itse tarinan takana oli sitäkin kauniimpi.



A/N2: Tarinan takana oleva henkilö viittaa tietenkin Castieliin eikä Lysandreen itseensä (vaikka kai sen voi niinkin halutessaan tulkita).