Nimi: Sammakkonaama
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who: Jago & Litefoot
Tyylilaji: Draama, one-shot
Ikäraja: S
Vastuuvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille kuin minulle.
A/N: Raapalejuoksuissa ensimmäistä kertaa rupesin kirjoittamaan professori Litefootin äidistä suoraa, enkä vain muistoina menneisyydestä. Sarjassa itsessään hänestä, sekä Litefootin isästä, puhutaan varsin vähän. The Talon’s of Weng-Chiang kertoo isän olleen Pekingin palatsiin sijoitettu, kiukkuinen prikaatinkenraali. Äidistä puhutaan muun muassa jaksossa The Return of the Repressed, jossa kerrotaan, että äiti oli Litefootille tärkeä ja läheinen, mutta suhde oli tietynlaisen kompleksinen ja traumaattinen. Minulla on heistä nykyään varsin vahvat headcanonit, joita nyt ensimmäistä kertaa kirjoitan vähän pidemmälti.
FinFanFun1000 -haasteeseen sanasta 852. Sovinismi.Muut tähän verseen sijoittuvat tekstit tägin alla:
SammakkonaamaRegent’s Parkissa oli hauska näky, kun pieni poika kirmasi keppihevosen selässä ruusupusikon läpi lastenhoitajan kompuroidessa perässä. Ruusujen piikit raapivat poikaa poskiin, mutta se ei hänen menoaan haitannut. Tänään nimittäin juhlittiin hänen syntymäpäiviään käymällä ensimmäistä kertaa Lontoon eläintarhassa. Eläintarhaa ei oltu vielä avattu tuoksi kesäksi yleisölle, mutta tämä olikin erityinen kutsuvierailu.
”Pruii, pruii! Mama, katso! Mama, katso, pruii!” huusi poika ja loikki koristekivien yli kuin olisi ollutkin tosissaan ärhäkän orivarsan selässä.
”Hienoa, Leslie! Älä nyt vain telo itseäsi”, huikkasi paljon kauempaa nainen ja vilkutti niin, että puhvihihat vain liehuivat. Tohisevasta pikkulapsesta ja hampaitaan kiristelevästä lastenhoitajasta oli vaikea irrottaa katsettaan, mutta mikäli viitsi niin tehdä, saattoi todeta valkeaan päiväpukuun pukeutuneet hunnutetun naisen kulkevan lastenvaunujen kanssa. Puhvit olivat kaksi kertaa niin leveät kuin rouva itse. Rouvan huntu oli neulattu kiinni muodin mukaiseen hilkkaan, eikä hänen kasvojaan saattanut nähdä kuin aivan aihioltaan, valon osuessa oikeasta kulmasta. Näyttävä nainen kaikesta huolimatta, tai juuri ehkä siksi, että hän oli niin pieni ja hentorakenteinen, ja siksi meinasi hukkua etelätuulessa lepattaviin röyhelöihinsä.
Rattaissa tuti lammastaljan päällä pitseihin puettu pikkuvauva. Vauva ei voinut olla paljon kuukautta vanhempi, sillä hänen mustaa haituvaa puskeva päänsä oli vain miehen nyrkin kokoinen. Rouva pysähtyi vähän väliä kohentamaan vilttiä. Vauva oli vielä niin pieni, ettei osannut tehdä muita kuin kiukkuisia ilmeitä.
”Oletpas sinä hassu, äidin oma ruttuluumu”, nainen leperteli. Vauva ynisi, vaunuissa oli kaiketi liian kuuma. Sää oli kuitenkin puutarhassa harvinaisen suotuisa varhaiseksi kevätpäiväksi, eikä edes tihuttanut vettä.
Oli epätavallista hienolle naisihmiselle olla puistokävelyllä niin muotoa yksin, vaikka hänellä oli lastenhoitaja apukäsinä. Hänen seuranaan ei ollut miestä, ei edes etäältä heitä vahtivaa miespalvelijaa, kuten oli muissa yläluokkaisissa perheissä tapana. Itse asiassa, rouva oli saapunut hevoskärryillä vauvan kanssa aivan yksin. Lastenhoitaja oli tuonut vanhemman pojan ja rattaat kävelemällä. Syntymäpäiväsankarilla oli niin paljon energiaa, että olisi ollut turhauttavaa istuttaa häntä hipihiljaa ajurin kyydissä, siksi tällainen järjestely.
Sekin oli epätavallista, että hieno rouva oli jalkeilla niin pian synnytyksen jälkeen. Paremmissa piireissä naiset pysyivät kotona. Puhumattakaan siitä, että eläintarhan lippuluukun jälkeen paviljongissa rouva kävi itse imettämään. Tämä herätti oudoksuntaa. Lasten paapominen oli tavan palvelijoiden työtä, ja rouvasta tiedettiin kyllä, että hänellä todellakin olisi ollut varaa olla pilaamatta rintojaan.
Mutta toisaalta, hänestä myös tiedettiin se, että hän oli sekä suunnattoman lapsirakas, kuin myös omalaatuinen persoona. Hän oli prikaatinkenraali Litefootin pekingiläinen vaimo. Omituisuuden saattoi siis laittaa ulkomaalaisuuden piikkiin, vaikka hän oli kuulemma ottanut naimisiin mennessä miehensä uskonnon ja kasteessa kristityn nimen. Hänen ei katsottu ymmärtävän englantilaisia tapoja. Prikaatinkenraalille outo valinta vaimoksi. Kyseessä oli kuulemma rakkausliitto. Sekin oli, jos nyt ei aivan poikkeavaa, niin harvinaista kuitenkin.
Rouva oli saapunut Lontooseen synnyttämään toisen lapsensa, koska ensimmäisessä synnytyksessä oli tapahtunut hengenvaarallisia komplikaatioita, jotka huolestuttivat prikaatinkenraalia liikaa. Viisaampi olisi voinut kenties pistävästi sanoa, ettei viidentoistakesäisen neidon tulisi olla synnyttämässä esikoistaan maista tai mantereista huolimatta…
Nyt vuosi oli 1835, rouva kahdenkymmenen, esikoinen viisi, ja kuopus neliviikkoinen.
”Mama, joko mennään? Kiltti, mennään jo, haluan nähdä kamelin. Mama, onko täällä norsuja? Entä paviaaneja?” mankui vanhempi poika, Leslie, ettei meinannut polvihousuissaan pysyä. Ruusunpiikkien naarmuttamista poskista piskoi veripisaroita, mutta hän ei pysynyt hetkeäkään paikoillaan, että ne olisi voinut pyyhkiä pois.
”Malta nyt, veljesi syö vielä”, sanoi prikaatinkenraalin vaimo rauhallisesti. Vauva hamusi otetta tissistä ja kitisi.
”Plää – ää – ää – ää – tyl – sää! Eikö sitä olisi voinut jättää kotiin?”
”Älä puhu veljestäsi noin rumasti. Isäsi sitä paitsi ei voi työskennellä vauvan huutaessa ikävää.”
”Huutaahan isäkin yhtä paljon. Voisivat huutaa kurkku suorana kilpaa, että kitalaki päivettyy”, totesi Leslie. Hän pysähtyi hetkeksi tuijottamaan pikkuveljensä päätä ja sukimaan keppihevosensa harjaa. Hän nyrpisti nenäänsä.
”Anna veljellesi suukko”, lastenhoitaja komensi.
Leslie venkoili ja ynisi, mutta kumartui sitten suikkaamaan vauvaa päähän. Lastenhoitaja ojensi häntä kovakouraisuudesta hyvästä yrityksestä huolimatta, mikä sai hänet vain entistä ränkkäisemmälle tuulelle.
”Se haisee ihan haisulihedelmältä! Ja maistuukin iljalta, pthyi”, Leslie tokaisi viisivuotiaan lapsen täydellä topakkuudella. Rouva pysyi hämmästyttävän tyynenä, eikä uhkaillut lastaan piiskalla tai nurkassa seisottamisella. Hän käski vain lastenhoitajaa pitämään häntä kädestä ja estämään riehumasta.
”Mayme, kun Leslie on rauhoittunut, niin juoksutatko häntä pitkin tarhaa vähän aikaa? Menkää katsomaan vaikka niitä suloisia vallabikenguruita, siinähän onkin kerrakseen samanlaisia vipeltäjiä. Minä käyn pikkuisen kanssa pesulla ja tulen sitten.”
”Mutta, mutta Madam! Ettehän te… tarkoitan, kaikella kunnioituksella, onko nyt aivan viisasta jättäytyä jälkeen, vielä lapsen kanssa”, kysyi lastenhoitaja Mayme. Rouva Litefoot veisasi huolista viis.
”Ketä minä täällä pelkäisin? Pitäähän minun lapseni kuitenkin hoitaa, ja se sujuu paremmin, jos Leslie ei kisko minua mekosta samaan aikaan.”
Lastenhoitaja ei kuitenkaan ollut vain jäykkyyttään epäileväinen. Lontoossa oli kuitenkin niin tavatonta nuorelle naisihmiselle liikuskella esiliinatta, vaikka se Pekingissä kenties oli tavallista. Neiti Mayme ei siitä tiennyt mitään. Hän oli vain kuullut, että Litefootin rouva oli kotimaassaan tottunut tekemään asiat omin päin. Se ei ollut turvallista Englannissa, ja kaikista vähiten Lontoossa.
Yksinäinen nainen oli aina vaarassa tulla ryöstetyksi, ja vaikkei nyt vain kutsuvieraille avatussa eläintarhassa kenties ollut kaikista roistomaisimpia karaktäärejä liikkeellä, ei eksentrisyys välttämättä herättänyt muissa ihastusta. Prikaatinkenraali Litefoot oli jo vaimonsa raskauden aikana monta kertaa joutunut häpeämään vaimonsa tapoja. Riitelemällä asia ei ollut kuitenkaan muuksi muuttunut. Nyt kun vauva oli syntynyt, niin rouva käyttäytyi muiden odotusten vastaisesti jopa entistä kevytkenkäisemmin.
Tilanne oli sikäli nolo, ettei rouva Litefoot ollut oikeasti pinnallinen, tai edes tarkoituksella viekoitteleva. Hänhän oli oikeastaan hyvinkin ujo, jos hunnulla kasvojensa naamioimisesta saattoi jotain päätellä. Hän oli vain niin totisesti rakastunut äitiyteen, eikä halunnut minkään tulevan käärön ja hänen väliin. Siksi hänen suorasanaisuuttaan lapsiin liittyvissä kysymyksissä pidettiin koppavana, ja koppavuus taas helposti tulkittiin miesten taholta vastuuttomaksi keimailuksi.
”Onko kullanmurulla ukkovarvas, onko? Onko akkavarvas? Noin monta pikkuvarvasta, kutikuti keksinmuru, tyvitaimi, tunturikuru”, rouva leperteli vauvalle, joka oli silmin nähden helpottunut ilman villaista nuttua ja mekkoa. Hassua, miten niin pienessä ihmisessä oli jo sisällä temperamentin siemen, sillä Leslie oli samanikäisenä tuijotellut vauvansinisillä silmillään ja koettanut kovasti huitoa käsillään. Esikoiseen verrattuna kuopuksella ei tuntunut olevan mikään kiire ehtiä ryömintäikään. Hän oli vallan tyytyväinen sylissä ja itki aina hysteerisesti yksin jäädessään. Leslie oli aina ollut iloinen ja välitön lapsi. Rouva Litefoot arvasi jo nyt, että tämä lapsi ei tulisi olemaan ollenkaan samanlainen.
”Sinä taidat ollakin helmalapsi?” hän sanoi. Sensitiivinen runoilijasielu, jos niin pienestä jotain pystyi arvaamaan. Leslieta ei kiinnostanut muut kuin keppileikit, mutta rouva Litefoot arveli nuoremman kenties isompana viihtyvän lukemassa. Se oli vain sellainen tunne, äidinvaistoa tai taikauskoa. Valitettavasti hän tiesi myös, että sensitiivisyys tarkoittaisi poikalapselle kovempaa elämää. Varsinkin englantilaiset suhtautuivat herkkiin poikiin kohtuuttomalla julmuudella. Rouvalle ajatus nilkkaan tarrautuvasta, ujosta mammanpojasta oli ihana kuin puhtaan ja tyytyväisen pikkuvauvan keinuttelu käsivarsilla. Tämä lapsi olisi hänelle oma.
Samaan aikaan prikaatinkenraali Litefoot oli jo nyt alkanut järjestellä Leslieta sisäoppilaitokseen, vaikka hän oli vasta täyttänyt viisi vuotta. Rouva Litefoot oli pannut ajatusta vastaan, vaikka Leslie toki oli nenäkäs lapsi. Hän oli kuitenkin äidilleen rakas ja täydellinen sellaisena kuin oli. Tuntui kovin julmalta lähettää rohkeaksi oppinut pikkupoika pois oppimaan nöyryyttä ja käytöstapoja. Mutta toisaalta rouva Litefoot ymmärsi, ettei hän voisi kovin kauaa kasvattaa niin villiä lasta kuritta. Leslien oli kuitenkin joskus sopeuduttava isänsä kotimaahan ja englantilaisiin tapoihin, jos hän aikoi menestyä. Eikä rouva Litefoot voinut sitä pehmeyttään kieltääkään, mikäli halusi avioliittonsa pysyvän niinkin onnellisena kuin se suinkin oli. Vahvan taimen nujertaminen on silti vääryyttä.
Kun rouva tuli takaisin paviljonkiin vauvansa kanssa häntä odottamassa oli eläintieteellisen yhdistyksen puheenjohtaja, joka oli hänen miehensä ystävä, sekä Leslien kummisetä. Hän oli kutsunut heidät vierailulle kummipoikansa syntymäpäivänä, mutta hän ei näyttänyt tervehtiessään täysin ilahtuneelta.
”Tapasin piikanne leikittämästä Leslieta riikinkukkoaukiolla. Madam, kulta, olisitte toki kertoneet minulle, että Hiram kohtelee teitä niin huonosti! Ikävää, ettette pääse pukluja putsatessanne pitämään hauskaa. Totta kai olisin järjestänyt teille vauvasta vapaat kädet, jos olisin tiennyt”, voivotteli Leslien kummisetä. Hän oli kalju ja paksu mies, mutta toki aidosti tolaltaan. Ruttuisena tuijotteleva vauva teki hänet nähtävästi hermostuneeksi. Rouva Litefootista oli iljettävää, että hän oli odottanut tapaavansa ystävänsä vaimoa ilman tämän vastasyntynyttä lasta.
”Kysymättä lainkaan vointiani? Hyvä herra, te ette sanallakaan ole tiedustelleet vielä kuinka olen toipunut synnytyksestä”, sanoi rouva Litefoot tietäen varsin hyvin aiheen olevan miehelle kiusallinen. Englantilaiset eivät jostain syystä halunneet puhua naistenvaivoista halaistua sanaakaan. Siinä missä Pekingissä odottavaa äitiä onniteltiin oikealta ja vasemmalta, tunkeuduttiin jopa liiallisuuden kanssa iholle, niin Lontoossa aihetta karsastettiin. Prikaatinkenraali Litefoot oli jo satamassa kehottanut häntä pukeutumaan vatsaa korostamatta – oikeastaan, hän oli kehottanut pysymään mieluiten kotona, jos suinkin mahdollista.
Rouva Litefoot ei ollut totellut miestään, eikä hänen tarkoitus ollut nytkään säästellä hänen ystäväänsä kiusaantumiselta. Miehen otsalla kiilteli kylmä hiki. Rouva Litefoot pyysi häntä työntämään vaunuja heidän perässään, mutta vauvaa hän kantoi liinassa sylissään.
”Tuota… oletteko te jo pitäneet pienokaiselle ristiäisiä?” kysyi hänen miehensä ystävä rattaiden kanssa puuskuttaen.
”Mieheni liputtaa Georgen puolesta, mutta en ole aivan varma. Minusta Leslie ja George eivät oikein soinnu yhteen”, sanoi rouva Litefoot.
”Nimistä viis. Miten te uskallatte liikkua ulkosalla ennen kastetta? Ettekö te pelkää, jos lapseen pääsee paha henki?”
”Te englantilaiset olette kyllä kummallisia. Paha henki, pieneen vauvaanko? Miten ihmeessä, nenänkö kautta se sisään tulee? Ja miten se ei neljän seinän sisällä kotona osaa tulla? Tai, ehkä pirut pitävät täkäläisiä koteja yhtä vastenmielisinä kuin minäkin, eivätkä ehdoin tahdoin tunge sisään”, sanoi rouva Litefoot kuivasti. Kyllä hän sen tiesi miksi miehet halusivat vauvojen pysyvän mieluiten seimessä. Sopi vain arvailla, miksi prikaatinkenraali piti ystävänään miestä, joka himosi hänen vaimoaan?
Ulkona Leslie juoksi heitä vastaan. Hän huitoi ilmaa tylpällä puumiekalla, jonka hänen kummisetänsä kertoi juuri antaneen hänelle syntymäpäivälahjaksi.
”Katso Mama, pau pau! Minä olen ratsuväen sotilas!”
”Ei saa sitten härnätä eläimiä, eihän?” rouva muistutti. Leslie pudotti keppihevosen kädestään nostaakseen housujaan.
”Entä jos on sotanorsuja, Mama?” Leslie kysyi. Tällä välinen lastenhoitaja Mayme oli saanut hänet kiinni ja oli taas sättimässä. Leslien kummisetä ei tiennyt miten päin olla lapsen uhmatessa kovaan ääneen, ja hän muuttui melkein punaiseksi, kun Leslien kiljahduksesta säikähtänyt vauvanyytti rupesi itkemään. Ainoa, joka pysyi rauhallisena, oli rouva Litefoot.
”Leslie, ei saa huutaa”, hän sanoi jämptisti. ”Eläimiä ei saa lyödä, koska niihin sattuu ihan yhtä paljon, kuin jos minä löisin sinua puumiekalla pyllylle. Ei edes sotanorsuja.”
”Entä jos lyö vain leikisti?”
”Kokeilepa käydä ruokkimassa koikarppeja, ne ovat aivan kesyjä”, rouva Litefoot ehdotti. Leslie tuumi sitä hetken, nosti sitten keppihevosen maasta ja puumiekan kohti pilviä. Koiallas näkyi siitä, missä he seisoivat, joten hän kirmasi äkkiarvaamatta laukkaan sitä kohti, poloinen lastenhoitaja taas perässä juosten.
”Huh...” sanoi Leslien kummisetä. ”Täytyy kyllä sanoa, että hän muistuttaa kovasti keskimmäistäni tuossa iässä. Menossa kuin vieterilelu!”
”Teillä on kolme lasta, ettekä te ole koskaan työntäneet vauvanrattaita?” sanoi rouva Litefoot sarkastisesti, sikäli kun mies oli työntänyt rattaiden renkaan jokaiseen mahdolliseen kivenkoloon kuin suinkin.
”Tiedättekö, Madam. Te olette itsepäinen luonteeltanne, kyllä minä sen ymmärrän. Mutta lellimällä lapsistanne tulee kaistapäisiä.”
Tuolloin rouva Litefootin teki mieli riisua huntu hilkkansa päältä, kääriä se sukan kokoiseksi rullaksi ja tunkea se ukon kurkusta alas. Hän ei malttanut odottaa sitä päivää, kun he pääsivät takaisin Pekingiin, pois täältä ummehtuneiden englantilaisten jatkuvan nyrpistelyn keskeltä.
Jos aivan totta puhutaan, niin rouva Litefoot ei ymmärtänyt alkuunkaan miksi hänen olisi pitänyt esikoistaan piiskalla kasvattaa. Lisäksi hän oli vakaasti sitä mieltä, ettei kuukauden ikäistä vauvaa voi liikaa lelliä, sillä ei niin pikkuinen ymmärrä karaisemisen päälle vielä mitään. Jo sairaalassa olivat ottamassa lasta pois rinnalta, vaikka lapsi huusi ja huusi. Sanoivat vain, että kyllä hänen on hyvä olla vauvalassa, kuten kaikkien muidenkin. Eikä jokaiseen vikinään pidä nostaa pikkurilliäkään. Rouva Litefoot oli toista mieltä.
Leslie oli pudota koikarppialtaaseen pää edellä, mutta lastenhoitaja sai hänet niskasta kiinni.
”Mama, katso”, sanoi Leslie ja näytti kädessään sammakkoa.
”Älä purista sitä liian kovaa.”
Leslie kurtisti naamaansa, kuten aina kiellettäessä ja komennettaessa. Hän kuitenkin osoitti ensimmäistä kertaa harvinaista kypsyyttä niellessään harmistusta sen verran, että varvisti rintaa vasten nukkuvaa vauvaa kohti.
”Saanko näyttää veljelle?” hän kysyi. Rouva Litefoot hymyili ja sipaisi esikoistaan poskesta, joka oli naarmuista ruvella. Hän kumartui koikarppialtaan ääreen ja Leslie nousi polvilleen penkille hänen viereensä. Sitten hän ihan varovaisesti asetti elävän sammakon veljensä naaman päälle, josta se ei loikannutkaan heti pois, vaan istua köhnötti siinä. Vauva heräsi, sammakko se istui. Hölmö tilanne, kaikki olivat hiljaa, kunnes sammakko kurnahti. Vauva ei itkenyt, mutta olisiko ilme ollut sitten joku hämmennyksen tapainen.
”Sammakkonaama”, kuiskasi Leslie ja painoi pikkuvejensä pientä nenää sammakonkoiven alla.
”Öhm...” mutisi Leslien kummisetä. Hän ei tiennyt sammakoiden tuovan hyvää onnea. Mistäs hän olisi sen tiennyt, hänhän uskoi tosissaan pirujen vainoavan kastamattomia lapsia kaduilla kun joku ilkeä lastenkaappari.
”Kulta, päästä sammakko nyt takaisin lumpeelle.”
”Tykkäsikö veli siitä?”
”Hän on vielä liian pieni. Sitten kun hän kasvaa, niin voitte pyydystää yhdessä sammakoita.”
Tämä tieto tuntui ilahduttavan Leslieta erityisesti. Eihän hänellä oikeastaan ollut ystäviä, sillä palatsissa ei muilla upseerien vaimoilla vain sattunut olemaan lapsia, eikä Lontoossakaan ollut äkkiä viisivuotiaalle sopivia leikkikavereita. Saattoi vain toivoa parasta, että veljeksistä tulisi hyvät ystävät. Leslie oli alusta asti suhtautunut ajatukseen pikkusisaruksesta välinpitämättömästi. Ensimmäistä kertaa sitten raskauden rouva Litefoot näki tulevaisuudessa optimistisempia piirteitä. Ehkä Leslie nyt hyväksyisikin sellaisen veljen, joka ei säikähtänyt kylmää sammakkoa naamallaan. Pienillä pojilla on pienten poikien aivoitukset.
Onni oli kuitenkin siitä kiinni, pääsisivätkö he pian taas Pekingiin. Prikaatinkenraali Litefoot ei viihtynyt Lontoossa vaimoaan paremmin, mutta ei ollut vielä puhunut paluusta.
Myöhemmin iltapäivällä he kävivät Leslien kummisedän ehdotuksesta katsomassa akvaariokaloja, sitten he päättivät syödä ravintolassa. Rouva Litefoot kiitti ystävällisestä kutsusta ja lapsensa syntymäpäivän muistamisesta. Mies taputteli häntä ylen tuttavallisesti alaselästä, vyötärön kohdalta. Kuka tahansa olisi voinut todeta sen sopimattomaksi, mutta ei, rouva Litefoothan se oli aina vain niin hankala, mies ei milloinkaan. Hänen teki mieli tirvaista kummisetä hiuspinnillä silmään, sillä hän oli vaatinut vauvan pysyvän vaunuissaan lasitetulla terassilla ruokailun ajan. Ruoka ei maistunut miltään, kun rouva Litefoot vain ajatteli hädissänsä itkevää lastaan.
”Saanko sanoa, että te olette ilman huntua hyvin kaunis”, sanoi hänen miehensä ystävä. Hän tarkoitti sen varmasti tosissaan, mutta rouva Litefoot koki sen vain epämiellyttäväksi. Ehkä hän olisi tässä kohtaa toivottanut perienglantilaisen esiliinan tervetulleeksi. Ehkä hänen miehensä ystävä tulkitsi myös epäsovinnaisen käytöksen vaimona ja äitinä kevytmielisyytenä, mutta ei hänen olisi tarvinnut olla rähmäkäpälineen niin suora. Rouva Litefoot kaatoi kuumaa teetä miehen kädelle, kun se vähän hapuili polvea pöydän alla.
”Ehkä kuitenkin teihin on mennyt ulkona piru sisään sieraimesta? Leslie, kiitätkö syntymäpäivälahjastasi, niin lähdemme sitten kotiin.”
Rinnalla vauvalla oli taas hyvä olla. Suukossa maistui lumpeenlehti. Rouva Litefoot oli nyt jos koskaan paremmin sitä mieltä, että hän kyllä osasi äitiyden englantilaisia paremmin.
FIN
