Ikäraja: S
Tyylilaji: maaginen tunnelmointi
Paritus: Vili/Toffe
Haasteet: Tavoita tunnelma III (Alec Holowka - Astral Alley) ja Originaalikiipeily (92. marraskuu)
A/N: Minulle tulee tuosta biisistä todella visuaaliset mielikuvat syksystä, tanssista ja riemusta. Sen saaminen kirjoitettuun muotoon on ollut aika haastavaa, mutta lopulta tuntui, että se tuli oikein ulos :3
Kaikki palaute ilahduttaa ja lämmittää! ♥︎
Ruska (taio, tanssi ja turmele)
Toffe tiesi, että Vili oli ihmeellinen, mutta aina hän yllättyi, kun Vili todisti yhä vain uudestaan, kuinka ihmeellinen hän todella oli.
Metsäinen aukea oli tuttu ja todellinen. Kaikki puut ja kivet olivat tismalleen siellä, missä niiden kuuluikin olla, mutta aukeata oli silti vaikea tunnistaa nykyisessä muodossaan. Vili oli loihtinut sinne satavärisen, leimuavan syksyn, keskelle synkintä ja harmainta marraskuuta. Se ei kuitenkaan muistuttanut mitään Toffen kokemia syksyjä. Se oli peräisin mielikuvituksesta, ei luonnosta ja siksi se oli esikuvaansa huomattavasti kauniimpi, loisteliaampi ja maagisempi. Taivas teeskenteli sinistä ja ilma aurinkoista. Puut aukean ympärillä olivat saaneet loisteliaan, tulisieluisen juhlapuvun ja ne varisuttivat loputtomasti asusteitaan kuin lempeänä sateena. Maata peitti lukemattomat, lämpimissä väreissä hehkuvat lehdet, joista osa oli peräisin puista, jotka eivät edes kasvaneet täällä. Oli loisteliaita monivärisiä vaahteroita, auringonkeltaisia koivuja, kullanoransseja tammia ja viininpunaisia pihlajia. Kuviteltu tuuli liikutteli ja kahisutti niitä.
Vili seisoi kaiken keskellä punaoranssissa parkatakissa, joka oli valahtanut hänen kyynärtaipeisiinsa taian tiimellyksessä. Vilin siniharmaissa silmissä paloi kiivas tuli. Hän näytti kuumeisen lumoutuneelta kuin ei voisi millään saada loistosta tarpeekseen. Miehen posket helottivat punaisina siitä ponnistuksesta, joka kohdistui hänen mieleensä sillä hetkellä, mutta illuusio ei silti ollut vaarassa hiipua, päinvastoin, se kasvoi ja muuttui entistä uskomattomammaksi. Lehdet, varvut ja kanervan kukinnot kieppuivat hellänä pyörteenä Vilin ympärillä. Hän näytti sulkeutuneen muinaiseen taikapiiriin. Toffe tuijotti kasveja Vilin ympärillä. Ne olivat niin teräviä ja moniulotteisia, ettei niitä voinut olla luulematta todellisiksi. Toffe jopa kuuli, miten ne kahisivat ja rapisivat ilmassa toisiaan vasten.
”Sä olet uskomaton!” Toffe huudahti tuulen ja korsiviuhkeen yli. Vili käänsi katseensa luomuksestaan ja katsoi häntä. Villi, riemukas hymy levisi hänen kasvoilleen, kun hän näki, miten ylpeä ja vaikuttunut Toffe hänestä oli. Vili ojensi kätensä ja piiri avautui. Se oli kutsu. Toffe ei epäröinyt. Hän harppoi aukean poikki ja nosti Vilin syliinsä. Toffe kieputti häntä. Vili nauroi hengästyneenä. Lehtipyörre kietoi heidät sisäänsä ja nousi korkeuksiin kauas yläpuolelle. Valeauringon säihke sai ruskan värit säkenöimään. Kaikki oli kuin tulta ja jalokiviä. Toffe oli ihastuksesta ällistynyt. Hän ei osaisi edes kuvitellakaan mitään tällaista, saati, että tekisi siitä totta.
Vili hypähti Toffen sylistä, mutta piti hänen käsistään tiukasti kiinni. Lapsenomainen riemu otti vallan ja he tanssivat kuin kunnianosoituksena metsän vanhoille jumalille. Askeleet olivat keveitä ja riehakkaita. Toffe tunsi itsensä täysin vapaaksi. Lehdet poksahtelivat heidän ympärillään ilotulitteiden tavoin. Vili pyöri hiukset pörhistyen ja Toffe nappasi hänet kiinni, kun mies meinasi kellahtaa kumoon. He nauroivat ja halasivat keinuen yhä paikoillaan. Siinä, toistensa syleilyssä he nostivat katseensa korkeuksiin ja silloin kaikki jähmettyi. Lehdet heidän yllään ja ympärillään alkoivat leijua paikoillaan. Aivan kuin joku olisi pysäyttänyt ajan yhteen syksyiseen sekuntiin, joka kestäisi ikuisesti. Se oli unenomaista.
”Vau”, Toffe kuiskasi. Hän ojensi kätensä, mutta muuttikin mielensä juuri ennen kuin sormenpäät olisivat koskettaneet kasviseinämää. Toffe tiesi kyllä, mitä tapahtuisi eikä hän halunnut rikkoa tätä taidokasta, silmiä hivelevää ilmestystä.
Toffe nosti katseensa kohti Viliä, joka hymyili pökertyneenä. Hänen voimansa alkoivat hiipua. Toffe laski hänet alas ja suki miehen hunajanruskeaa tukkaa. Ne olivat hiestä kosteat.
”Se on todella kaunis, mutta nyt sun täytyy hellittää”, Toffe sanoi lempeästi. Hän hyväili peukalollaan Vilin kasvoja. Ne olivat tulikuumat. ”Muuten sä ylität omat rajasi.”
”En halua lopettaa”, Vili kuiskasi. Hän oli alkanut vavista. ”En edes tiedä, pystynkö...”
”Päästä irti”, Toffe opasti. ”Anna sen mennä.”
Vili hengitti syvään ja sulki silmänsä. Hän olisi lysähtänyt maahan, ellei Toffe olisi jo ollut siinä. Muodot pehmenivät ja värit hiipuivat perässä. Syksyn loisto muuttui sumeaksi ja epätarkaksi, ja sitten kaikki katosi. He olivat taas kuolleessa, ruskeassa metsässä. Heidän yläpuolellaan nousivat puut, joiden kaikki lehdet olivat jo pudonneet ja maatuivat parhaillaan. Tuoksu oli kosteudessaan pistävä. Vili oli kalpea ja tärisevä. Toffe alkoi pelätä. Hän kietoi takin miehen ympärille ja sulki vetoketjun. Illuusio oli vaatinut Vililtä liian paljon yhdeltä kertaa. Hän oli huonossa kunnossa ja Toffe oli hirveän huolissaan. Häntä hirvitti ajatellakin, että tämä saattoi olla pysyvää.
”Piditkö sä siitä?” Vili kysyi ääni täristen. Hänen huulensa sinersivät.
”Totta kai”, Toffe sanoi tukahtuneesti ja yritti suukottaa Viliin edes hitusen omasta lämmöstään. Tämä oli niin hirveän kalpea. ”Mutta sä et saa vaarantaa itseäsi tolla tavalla, kuuletko? Se ei ole sen arvoista. Mikään ei ole...”
”Oli se”, Vili intti. Hänen silmissään oli samea, tarkentamaton katse. ”Näin sun kasvot. Sä et millään saanut tarpeeksesi enkä mäkään... Se oli niin voimakasta... Se virtasi mun lävitse ja se oli ihmeellistä, täydellistä, puhdasta luomisvimmaa...”
”Ei”, Toffe sanoi lujasti ja häpesi sitä, että oli antautunut magian vieteltäväksi oman rakkaansa hyvinvoinnin kustannuksella. Mies ei sallisi niin tapahtuvan enää koskaan. ”Sä olet houreinen. Odota, mä otin teetä mukaan...”
Toffe ei olisi halunnut laskea Viliä sylistään edes sekunniksi, mutta hän kaivoi laukkua, jossa odotti termospullo. Hän avasi sen ja kaatoi kuppiin. Toffe maistoi sitä varmistuakseen siitä, ettei tee ollut enää polttavan kuumaa ja kohotti sen Vilin huulille. Tämä hörppi kuuliaisesti. Kun kuppi oli tyhjä, Vili näytti jo paremmalta. Väri alkoi palailla hänen poskilleen ja silmistä katosi se pelottava sumeus. Ne kirkastuivat ja kohdentuivat tarkkaavaisesti Toffeen. Vili kohotti kättään ja silitti Toffen sänkistä poskea.
”Rakas, miksi sä näytät noin pelästyneeltä?” Vili kysyi kulmat kurtussa kuin olisi vasta havahtunut. Toffe naurahti itkuisesti ja suukotti Vilin kylmiä sormenpäitä.
”Siksi, koska sä olet yksi vastuuton idiootti. Olit kunnon taikahuuruissa äsken. Menit liian pitkälle pelkän illuusion tähden. Mitä se oli olevinaan?”
”Anteeksi”, Vili sanoi katuvasti. ”Ei ollut tarkoitus.”
Toffe pudisti päätään, mutta ei osannut vihoitella. Hän oli liian helpottunut siitä, että Vili oli selvästi jo toipumaan päin. Vahinko oli ohimenevää lajia. Mies kumartui suutelemaan Viliä, joka vastasi hellään kosketukseen mielissään. Toffen sydän pamppaili yhä säikähdyksestä, mutta Vilin hyväily hänen poskellaan tyynnytti sen vähitellen. Ei minulla ole hätää, Vilin lempeä hymy sanoi. Toffe hengitti syvään ja nyökkäsi. Kaikki järjestyisi. Vili suukotti miestä vielä kerran kiittäen häntä luottamuksesta. Se tuntui ihanalta ja lohdulliselta.
”Pystytkö kävelemään?” Toffe kysyi. Vili nyökkäsi ja nousi Toffen tukemana ylös. Hänen jalkansa vapisivat rajusti, mutta kun he lähtivät liikkeelle, Vilin jalat alkoivat totella, mutta hän nojasi edelleen raskaasti Toffeen. Matka autolle kesti kauan, mutta he saivat voimaa toisistaan ja marraskuun pilviverhon läpi tunkeutuvasta auringosta, jonka valo valui heidän ylleen kullankirkkaana.
