Äänellä itkijät |S| kaipausdraama, raapalesarja 3/3

[Vlad]

Nimi: Äänellä itkijät
Kirjoittaja: Vlad
Ikäraja: S
Genre: kaipausdraama
A/N: Värttinän Itku toimi tälle tekstille inspiraationa ja toivonkin, että olen onnistunut tavoittamaan laulun tavallaan tyynen tunnelman tähän tekstiin. Tämä on tosiaan kolmiosainen raapalesarja, tämä ei olisi omasta mielestäni toiminut alkuunkaan samalla tavalla vain yhtenä pitkänä tekstinä. Olen viime aikoina viettänyt paljon aikaa vanhan suomalaisen kansanperinteen ja tapakulttuurin parissa tutkimustyötä tehden erästä toista tarinaa varten ja tämä tekele päätti tupsahtaa ilmoille melkein kysymättä. Itku-kappaletta on tullut kuunneltua aika paljon tässä lyhyen ajan sisällä ja tämä on saanut hahmonsa sitä kautta. Toivottavasti joku tästä pitää ja kommenteilla saa aina piristää kirjoittajaa

I

Kulkue oli musta ja harmaa. Taivaskin oli kietoutunut usvaiseen viittaan kunnioittaakseen muiden surua, joka leijui ilmassa kuin huokaus. Kukaan ei hiiskahtanutkaan, he vain nojautuivat toisiaan vasten, etsivät tukea sieltä, missä sitä oli kaikista vähiten. Suru oli jokaisessa hengähdyksessä, jokaisessa murtuneessa tavussa, joita ei koskaan lausuttu ja suru lepäsi silmäripsillä maalaten ne mustaan. Vain ruumiinkieli puhui menetyksestä silloin, kun sanat kuivuivat kokoon ja eksyivät äärettömään autiomaahan.

Lopulta ensimmäinen äännähdys rikkoi hiljaisuuden, kiiri ilmojen halki kuukkelin hahmossa ja kuristi hiljaisuuden surijoiden huulilta. Suru pukeutui sanojen huntuun, vaikka itku välillä niiden virran katkaisikin. Jossakin kulkueen hännillä joku soperteli sanoja, jotka murtuivat ennen kuin niistä edes tuli sanoja.

”Inari”, joku kuiskasi, yksinäinen sana kiiri ilman halki ja viilsi sydämiä.

Kulkue oli musta ja harmaa. Hiljaisuus oli vangitseva, se oli häkki, josta ei voinut karata sielulintukaan. Vain äänellä itkijät pitelivät hentoista porttia auki ja saattelivat kuukkelin hahmon ottaneen sielun eteenpäin.

[Vlad]

A/N: Vihdoin muistin, että tämän voisi julkaista loppuunkin. Kovasti tekisi mieli kirjoittaa vielä lisääkin tämän tekstin maailmasta, mutta ehkä annan tämän olla ja siirryn muiden muinaissuomi-inspiroituneiden tekstieni pariin
 
II

Talo oli hiljainen. Kukaan ei ollut voinut kuvitellakaan, kuinka paljon yhden sielun lähtö voisi hiljentää elämää, kuinka yhden sielun puuttuminen voisi pysäyttää ja saada kaiken näyttämään tyhjältä ja värittömältä. Itkuvirret olivat jo vaienneet ja niiden jäljeltä koti tuntui omituisen tyhjältä, rinnassa oli tyhjä kohta, jossa ei asunut enää ketään.

”Hei”, hän kuiskasi epävarmalla äänellä, tietäen, että tervehdys kuulostaisi väärältä, karulta ja sijaltaan eksyneeltä. Siitä huolimatta hän tervehti, yritti tuoda elämääni edes häivähdyksen normaaliutta.

En vastannut. Hän ei sanonut enää sanaakaan, istuutui vain viereeni ja kaatoi itselleen väljähtynyttä kahvia. En edes vilkaissut häntä, talo oli yhä täynnä kaikuvaa hiljaisuutta ja kalmanhajua. Ajatuksiini oli takertunut kuukkelin huuto ja talon varjot ilkkuivat.

Loviatar oli riistänyt minun omani, korvannut sielun linnun varjolla ja pimentänyt auringon. Jopa jumalat olivat hiljenneet.

III

Hiljaisuus kaikui. En ollut milloinkaan osannut kuvitella, että hiljaisuudella olisi ääni, mutta koettuani kuoleman ja hänen lähdettyään jonnekin kauas olin oppinut maailmasta ja itsestäni niin paljon. Olin oppinut esimerkiksi sen, että hiljaisuus kuulosti ontolta ja yksinäisyydeltä, olin oppinut sen miltä hiljaisuus maistui ja miltä se tuoksui. Olin myös oppinut, että hiljaisuus saattoi tukehduttaa. Olin oppinut, että jopa äänellä itkeminen ei kyennyt läpäisemään tyhjää hiljaisuutta ihmisen sielussa.

Hän kolisteli taas ovella, kalisutteli kaulahelmiään ja sai pääni jyskyttämään melusta. Hänen kasvoillaan lepäsi hymy, joka ei niille kuitenkaan mahtunut vaan roikkui yli. Hän katsoi minua tummilla silmillään, joista paistoi sääli ja epävarmuus. Aivan kuin olisin jotakin täysin tuntematonta, jotakin sellaista jonka hän kohtasi ensimmäistä kertaa. Enkä ollut edes surullinen, en oikeasti. Olin jossakin kaukana surun tuolla puolen.

”Hm”, hän virkkoi, sanomatta mitään mutta samalla kuitenkin sanoen niin paljon. Kaikki ajatukset oli kirjottu tuohon yksinäiseen huokaukseen ja minun sydäntäni pakotti. En vastannut, en vieläkään, en edes silloin, kun hän istuutui viereeni ja hautasi kasvonsa olkavarteeni tuhrien tumman vaatteeni suolapuroilla.

Hiljaisuus täytti asunnon uudelleen, varjosti sen jokaista kulmaa ja vääristi hahmojen muodon. Koko asunto kaikui mustaa

ja minun sielussani asusti ääretön avaruus.