Nimi: Aina vierellä
Ikäraja: S
Tyylilaji: ehkä eniten draama?
Päähenkilöt: Fred&George
Summary: Miten George jatkaa elämäänsä Fredin kuoleman jälkeen
A/N Pidin todella pitkään taukoa Harry Potterista ja kirjoittelemista mutta sitten muutama viikko sitten kuoleman varjelukset part 2 tuli telkkarista ja yhtäkkiä minä tajusin että Fred todella kuoli. Olen ilmeisesti ollut jossain denial-vaiheessa kaikki nämä vuodet
Mutta siis lopputuloksena syntyi tämmoinen! Kommentit ois tietenkin kivoja
---------------------------
Se päivä oli tuntunut vuosikausien mittaiselta.
Joka kerta kun joku oli hyökännyt nurkan takaa kysymään oliko hän kunnossa ja joka kerta kun äiti oli lopettanut nyyhkyttämisen vain purskahtaakseen kahta kovempaan itkuun, George oli toivonut saavansa olla rauhassa. Mutta nyt kun hän vihdoin makasi huoneessaan täysin yksin, hän halusi takaisin ihmisten seuraan, puuhaamaan jotain, mitä tahansa saadakseen ajatuksensa pois Fredistä. Heidän vanha huoneensa tuntui liian suurelta yhdelle ihmiselle ja liian hiljaiselta ilman Fredin tuttua tuhinaa viereisestä sängystä. Vaikka George kuinka halusi nousta ja etsiä jonkun muun paikan nukkua, hän ei pystynyt liikahtamaan. Huoneen jättäminen saisi kaiken tuntumaan liian todelliselta.
”George, nukutko sinä?”
Poika oli ihan varma, että hän oli kuullut harhoja. Hän oli kuullut tuon kuiskauksen 20-vuotisen elämänsä aikana niin monta kertaa, että hänen oli pakko kuvitella. Kaikki johtui univajeesta, hänen aivonsa keksivät omiaan…
”George?” kuului hieman kovempi kuiskaus viereiseltä sängyltä. Tällä kertaa George ei voinut enää olla huomioimatta ääntä ja hän kurotti yölamppua kohti. Ja melkein huusi ääneen nähdessään Fredin makaavan viereisellä sängyllä.
”Älä nyt näytä siltä kuin olisit aaveen nähnyt”, Fred tokaisi virnuillen.
”O-oletko sinä? Aave, siis.” George ei osannut muuta kuin tuijottaa kaksoisveljeään, jota ei ollut kuvitellut enää koskaan näkevänsä.
”En tietenkään”, Fred tuhahti ja kohottautui kyynärpäidensä varaan. ”Mutta tuossa olisi ideaa. Voisin seurata Myrtin jalanjälkiä ja kummitella tyttöjen vessassa. Tai ehkä mieluummin kylpyhuoneessa.”
Georgen oli pakko virnistää ajatukselle mutta hän vakavoitui saman tien.
”Tämä saattaa kuulostaa oudolta, mutta, tuota, mikäs sinä sitten olet?”
Fredin hymy hyytyi ja hän asettui taas selälleen tuijottamaan kattoa.
”Minä en tiedä. Yhdessä hetkessä minä olin toisaalla ja seuraavaksi tässä.”
Georgekin asettui makaamaan ja tuijotti myös kattoa.
”Minusta on mukavaa että sinä olet tässä.”
”Niin minustakin.”
He olivat pitkään hiljaa ja George vaan kuunteli veljensä hengitystä.
”Kuin aaveen nähnyt”, George naurahti yhtäkkiä. ”Aika hyvä itseasiassa.”
”Tiedän”, Fredin huvittunut ääni kuului pimeydestä.
Pian sen jälkeen George nukahti Fredin tutun kuorsauksen säestämänä. Ja kun hän aamulla heräsi, Fred oli taas poissa.
Vuoden päästä toukokuun 2.päivänä George ei jaksanut nousta sängystä avaamaan Weasleyn Welhowitsejä. Hän heräsi jo aamuyöllä ja makasi sängyssään tuijottamassa kattoa samalla kun aamu hiljalleen valkeni hänen ympärillään.
Kulunut vuosi oli mennyt kuin sumussa. Sen jälkeen kun Fred oli aamuun mennessä kadonnut hänen, heidän, huoneestaan, George oli lähtenyt ja käynyt Kotikolossa vain kerran, Fredin hautajaisissa. Hän ei varsinaisesti halunnut nähdä ketään mutta Ron kävi välillä auttamassa häntä kaupan kanssa ja Ginny kävi äidin kanssa täyttämässä hänen ruokakaappinsa. George nousi joka aamu sängystä, yritti selviytyä päivästä ja meni takaisin nukkumaan nähden unia Fredistä. Hän oli itseasiassa melko varma että vuosi sitten tapahtunut kohtaaminen oli vain hyvin todentuntuista unta.
Se päivä oli jo iltapäivän puolella kun George vihdoin nousi sängystä. Hän kävi suihkussa, teki ruokaa ja istui keittiönpöydän ääreen kahvikuppinsa kanssa tuijottamaan ulos ikkunasta.
”Voi George.”
Yhtäkkiä Fred istui pöydässä häntä vastapäätä ja kahvikuppi tippui lattialle räsähtäen samalla rikki.
”Helvetti!”
”Näinkö sinä meinasit viettää toukokuun 2.päivän koko loppuelämäsi ajan?” Fred kysyi vakavana kun George sukelsi pöydän alle keräämään sirpaleita.
”Hyvin mahdollista”, hän murahti.
”Eikö sinusta ole tarpeeksi, että koko perhe menetti jo minut? Nyt he ovat menettäneet sinut myös.”
George ei suostunut edes katsomaan Frediin päin. Ehkä kuvajainen häviäisi jos hän vaan kiinnittäisi huomionsa muualle.
”George, minä puhun sinulle”, Fred sanoi vihaisesti. ”On helvetin raivostuttavaa seurata mitä minä olen tehnyt koko perheelle enkä pysty enää vaikuttamaan siihen ollenkaan. Kukaan muu ei huomaa minua paitsi sinä välillä. Äiti itkee koko ajan, isä vaan istuu nojatuolissaan ja on unohtanut jästijutut kokonaan, Charlie ei suostu palaamaan Romaniaan mikä ajaa koko perheen vielä enemmän hulluksi, Percy on ihan kujalla ja Ginny purkaa surunsa ihan vääriin asioihin, Ron erosi taas Hermionesta ja Bill ja Fleur saivat tänään vauvan! Tiesitkö sinä edes, että sinusta tuli juuri setä!”
George kohotti katseensa Frediin hämmästyneenä.
”Setä?”
”Niin, he saivat oikein kauniin tyttövauvan tänä aamuna. Uusi Weasley menetetyn tilalle.”
George katsoi veljeään suoraan silmiin.
”Kukaan ei tule koskaan korvaamaan sinua.”
”Sinä pystyt parhaiten kunnioittamaan muistoani jatkamalla elämääsi. Nyt sinultakin jää koko elämä kokematta, minä haluan että teet kaikki asiat meidän molempien puolesta. Löydät jonkun kivan tytön ja pyöräytät pari kakaraa, nautit elämästäsi. Minä en ole menossa minnekään vaan pysyn koko ajan vierelläsi. Ja nyt, menet sairaalaan. Minä en pysty enää olemaan siellä perheeni kanssa mutta sinä pystyt, etkä todellakaan heitä tilaisuutta hukkaan.” Fred hymyili kannustavasti.
George painoi pään käsiinsä ja kun hän nosti taas katseensa, Fred oli poissa.
George ilmestyi sairaalaan tuntia myöhemmin. Kukaan ei kysynyt mistä hän oli saanut kuulla uudesta tulokkaasta, ehkä kaikki sisimmässään tiesivät kuka hänelle oli kertonut. Äiti oli ensimmäinen kuka tuli halaamaan häntä kyyneleet silmissä ja pian muutkin yhtyivät halaukseen. Ja yhdessä he itkivät yhden menetetyn Wesleyn ja yhden uuden Weasleyn takia.
Angelina Johnson oli kuin raikas tuulahdus kaiken sen tunkkaisuuden keskellä. George oli totellut veljeään ja jatkanut elämäänsä parhaansa mukaan. Hän kävi taas Kotikolossa, piti yhteyttä perheensä kanssa ja ehti jopa käydä parilla treffeillä ennen kuin törmäsi Angelinaan Viistokujalla. Ja yhtäkkiä hänen elämässään oli taas joku joka sai hänet nauramaan ja unohtamaan Fredin edes hetkeksi. Joku, joka ei ihmetellyt vaikka hän välillä vajosi selittämättä synkkyyteen. Joku, joka täytti Georgen viereen jääneen tyhjän paikan Weasleyn perhepäivällisillä. Ja kun hän katsoi miten Angelina auttoi hänen äitiään ruuanlaitossa ja nauroi Ginnyn kanssa, hän tiesi, että halusi viettää naisen kanssa koko loppuelämänsä.
Toukokuinen hääpäivän aamu valkeni viileänä mutta aurinkoisena. Ron oli suostunut bestmaniksi, äiti ehti itkeä useamman kerran ennen kuin päästiin edes alttarille asti ja George päätyi istumaan vanhan huoneensa sängylle ja tuijottamaan ikkunasta pihalle, minne alkoi jo kerääntyä häävieraita.
”Jännittääkö?”
Tällä kertaa George ei edes hämmästynyt kuullessaan Fredin äänen. Hän vilkaisi veljeään, joka seisoi juhlakaavussa ovensuussa.
”Eipä oikeastaan. Minä rakastan Angelinaa ja haluan viettää loppuelämäni hänen kanssaan.”
Fred istahti hänen viereensä sängylle.
”Kiva että pääsit tulemaan”, George sanoi.
”En olisi jättänyt väliin mistään hinnasta.”
He istuivat siinä hetken vierekkäin eivätkä puhuneet mitään.
”Taitaa olla aika mennä tekemään sinusta ukkomies”, Fred sanoi lopulta virnistellen tyytyväisenä.
Ja alttarille asettuessaan George oli onnellisempi kuin pitkiin aikoihin. Hän vilkaisi Ronia, joka hymyili kannustavasti ja sen jälkeen Ronin vieressä seisovaa Frediä, joka nosti peukut pystyyn. Hän sanoi tahdon ja suuteli morsianta. Ja kun hän sen jälkeen kääntyi katsomaan, Fred oli jo poissa.
George olisi voinut tuijottaa häntä vaikka koko loppuelämänsä. Vielä pari päivää sitten hän oli ollut suhteellisen huoleton nuori mies ja nyt hän oli isä pienelle pojalle. He olivat aikaisemmin päivällä päässeet sairaalasta kotiin ja George oli halunnut välttämättä nukuttaa pojan että Angelina sai levätä. Poika olikin nukahtanut melko helposti uuteen sänkyynsä mutta George oli jäänyt istumaan hänen viereensä ja vain katselemaan.
”Tässäkö hän nyt on?” kuului hiljainen ääni huoneen nurkasta.
”Fred”, George sanoi ilahtuneena. ”Tule lähemmäs.”
Fred astui myös kehdon viereen pienesti hymyillen.
”Fred, tässä on Fred Weasley”, George esitteli. ”Ja Fred, tässä on setäsi Fred Weasley.”
”Hän näyttää ihan minulta”, Fred totesi.
”Eikö vain!”
”George, onko kaikki kunnossa?” Angelina huhuili kauempaa.
”Mene sinä vaan”, Fred kuiskasi. ”Minä lupaan vartioida häntä.”
George nousi ja suukotti vielä kerran poikaansa ennen kuin käveli ovelle. Sieltä hän kääntyi katsomaan, miten Fred seisoi kehdon vieressä kyyneleet silmissä. Sitten hän astui ulos huoneesta ja sulki oven perässään.
George oli elänyt kaiken kaikkiaan hyvän elämän. Hän oli nainut unelmiensa naisen ja tehnyt hänen kanssaan kaksi ihanaa lasta, joista molemmista oli kasvanut terveitä ja fiksuja aikuisia. George oli toteuttanut kaikki unelmansa ja päässyt nauttinut eläkepäivistään kauniin vaimonsa kanssa. Mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä harvemmin Fred enää ilmestyi hänen luokseen mutta hän ei oikeastaan enää edes osannut kaivata sitä. Hän tiesi, että Fred kulki joka hetki hänen vierellään vaikka George ei aina häntä nähnytkään. Fred oli jakamassa hyvät hetket hänen kanssaan ja auttamassa häntä huonoina päivinä.
Kuolema ei ollut Georgelle ollenkaan epämiellyttävä asia. Yksi yö hän meni nukkumaan eikä herännyt enää aamulla. Hän löysi itsensä jostain tuntemattomasta paikasta jossa Fred odotti häntä virnuillen.
”No siinähän kesti!”
George hymyili leveästi takaisin ja hyökkäsi halaamaan veljeään.
”Minulla on sinulle niin paljon kerrottavaa!” he sanoivat täsmälleen samaan aikaan.
Ei, kuolema ei ollut Georgelle ollenkaan epämiellyttävä asia. Se oli hänelle uusi seikkailu, jonka hän sai vihdoin jakaa rakkaan veljensä kanssa.
