Sinussa on liikaa menetettävää (älä sano sitä ääneen) | K11, drama & angst, 8/8 raapaletta

[FractaAnima]

Title: Sinussa on liikaa menetettävää (älä sano sitä ääneen)
Author: FractaAnima
Genre: draama, angst
Rating: K11
Characters: kertoja ja Annelise
Summary: Joinain pimeinä yön tunteina, kun pelkäsin yksin kotona elämää ja kuolemaa yhtä paljon, sinä olit minulle kaikki.
Disclaimer: FractaAnima
Status 8/8

Haasteet:
Vuosi raapalehtien V
Inspiraatio paketissa III (Lykke Li - Tonight)
Teelusikan tunneskaala
OTS20 #2 (draama)
Kirjoitusterttu


A/N: Ystävyydestä ja kuolemanpelosta. Rohkeudesta ja sen puutteesta. Asioista, joita ei uskalla sanoa ääneen, mutta jotka uskaltaa kirjoittaa kuitenkin, hädin tuskin. Annelise on Saappaattoman keksimä nimi, jota tahdoin lainata, koska se sopi tähän niin kovin, kiitos ja anteeksi siitä.  Linkkaan inspiraatiobiisin tuonne loppuun, se kannattanee kuunnella tunnelman vuoksi.

// Kiitos Vuoden raapale/ficlet 2016 jaetusta pronssista!


Sinussa on liikaa menetettävää (älä sano sitä ääneen)

1.

Kun me tapasimme ensi kerran, oli viileä kevätpäivä. Sinä joit valtavan kahvisi mustana ja nauroit niin, että se ylsi silmiisi asti. Minäkin nauroin paljon, mutta pelokkaasti. Kuin varoen sitä rajaa, jonka yli mennessäni menettäisin otteeni. Otteeni sinusta. Säälittävää, eikö?

Mitä jos et pidäkään minusta?

Sinä kysyit sitä ensin ääneen, yllättäen, mutta minä olin pohtinut sitä hävettävän pitkään. Mitä jos sinä et? Tiedätkö, Annelise, minä menetän aina parhaan ystäväni sen jälkeen, kun sanon sen ääneen: sinä olet paras ystäväni.

En aio sanoa sitä ääneen, en edes kuiskata. Sinussa on liikaa menetettävää. Kirjoitan sen tähän sata kertaa, tai ainakin kahdestikymmenesti ja viidesti:

2.

Sinä olet paras ystäväni. Sinä olet paras ystäväni. Sinä olet paras ystäväni. Sinä olet paras ystäväni. Sinä olet paras ystäväni. Sinä olet paras ystäväni. Sinä olet paras ystäväni. Sinä olet paras ystäväni. Sinä olet paras ystäväni. Sinä olet paras ystäväni. Sinä olet paras ystäväni. Sinä olet paras ystäväni. Sinä olet paras ystäväni. Sinä olet paras ystäväni. Sinä olet paras ystäväni. Sinä olet paras ystäväni. Sinä olet paras ystäväni. Sinä olet paras ystäväni. Sinä olet paras ystäväni. Sinä olet paras ystäväni. Sinä olet paras ystäväni. Sinä olet paras ystäväni. Sinä olet paras ystäväni. Sinä olet paras ystäväni. Sinä olet paras ystäväni.

3.

Meni pitkään ennen kuin näimme seuraavan kerran. Kirjoittelimme silti päivittäin, sinusta tuli osa minun arkeani, sitä surkeaa, yksinäistä kulkemista, jota elämäksi kutsutaan; rämpimistä päivästä toiseen ilman suuntaa. Minä olin unohtanut kuinka unelmoida ja siinä sivussa elin sinun unelmiasi. Sinusta tulisi vielä jotain suurta, minä uskoin sinuun aina enemmän kuin itse uskoit. Uskon yhä.

Tuli kesä ja tapasimme vihdoin toistamiseen. Olit yhtä naurua ja selitystä ja jännitystä ja innostusta. Sellainen elävä, tarmokas, inhimillinen ja - kaunis, ennen kaikkea kaunis. Saatoin vain seurata valtavaa puhetulvaasi vierestä ja tuijottaa niin pitkään kuin kehtasin, hymyillä hyväntahtoisesti, ehkä hiukan ilkikurisestikin aina silloin, kun pysähdyit katsomaan takaisin.

4.

Aika kului siivillä ja minusta tuntui, että olisin tuntenut sinut jo pienen ikuisuuden. Joinain pimeinä yön tunteina, kun pelkäsin yksin kotona elämää ja kuolemaa yhtä paljon, sinä olit minulle kaikki. Sinun sanasi - niin tärkeät, niin täynnä tarkoitusta ja vilpittömyyttä - pitivät minut kiinni tässä maailmassa pisimpään. Mutta pelko oli voimakas ja pelkoa seurasivat oireet.

Vetäydyin hetkittäin, etkä kuullut minusta päiviin. Sinä otit itseesi, tiedän sen. Sinä olisit tarvinnut minua, kun menit eteenpäin, otit suuren askeleen, mutta minä en ollut paikalla. En langan päässä, en näytön äärellä. Olin peiton alla ja vihasin maailmaa ja itseäni ja pelkoa, joka oli muuttanut luokseni asumaan.

5.

Sanoit kerran, että on tyhmää pelätä jotain, mitä ei ole olemassa, tai ennemminkin, että on tyhmää sairastaa etukäteen, jotain mitä ei välttämättä tulisi. Ja vaikka minä olin kuullut, että sitä mitä ajattelee, sitä myös saa, en voinut olla ajattelematta, etteikö jokainen pienikin vihlaisu vain kasvattanut sitä, joka minut lopulta veisi.

Oli hetkiä, useimmiten sinun seurassasi - aivan, minä opin matkustamaan pitkiäkin matkoja sinun vuoksesi - jolloin olin ajattelematta koko asiaa. Olin seurassasi peloton, mutta ne hetket kävivät vähiin. Sinun uusi elämäntilanteesi toi mukanaan paljon uutta, myös ystäviä. Ja vaikka en koskaan myöntäisi, voi luoja, että olin mustasukkainen. Sinä olit minun paras ystäväni.

6.

Minä toivoin niin paljon, että sinä olisit jälleen kerran oikeassa, etten minä koskaan kuolisi, mutta Annelise, meistä jokainen kuolee joskus. Ja kun ensimmäisen kerran heräsin suihkun lattialta vähällä hukkua kahden sentin syvyiseen veteen, minä olin rohkeimmillani ja samalla niin helvetin peloissani.

Minä varasin ajan lääkärille.

Lopulta olin kai enemmän suunniltani siitä, että sinä olit ollut väärässä kuin siitä, mitä lääkäri minulle kertoi. Siihen mennessä olin jo käyttänyt kaiken liikenevän rohkeuteni, sen vähän määrän, jota olin saanut itsestäni puristettua ulos, niinpä minä en koskaan uskaltanut kertoa sinulle.

Minä en tahtonut sinun tietävän, että olit väärässä. Minä en tahtonut sinun olevan väärässä.

7.

Niinpä minä vähenin. Minulla oli kiire, minulla oli muuta menoa, minulla oli yhtäkkiä enemmän elämää, mukamas. Tosiasiassa minulla oli enemmän kuolemaa käsissäni kuin koskaan ennen, ja pelkoa. Kuolemanpelkoa, joka nukkui kanssani samassa sängyssä ja piti minua kädestä, mihin ikinä meninkin. En ollut enää koskaan yksin.

Minä toivoin, että sinä jättäisit minut rauhaan, että sinä unohtaisit minut, eikä minun tarvitsisi koskaan satuttaa sinua kertomalla totuutta.

Mutta kun sinä pommitit minua keskellä yötä viesteillä vain tietääksesi, milloin täytän kolmekymmentä, jotta voisit askarrella minulle jonkin pitkään suunnittelemasi yllätyksen, minä en voinut kuin parkua ääneen.

"Viiden vuoden päästä", vastasin viestiisi. En koskaan, kuiskasin ääneen.

8.

On vuosi siitä, kun tapasimme ensimmäisen kerran. He antavat minulle hyvin vähän toivoa, ja minä toivon, että olisit täällä. Että pitäisit minua kädestä, nauraisit vielä kerran niin, että sinun silmäsi loistaisivat. Sanoisit jotain, mikä saisi pelkoni hälvenemään.

Ajattelen nauruasi, sitä innokkuutta ja elämää, jota sinusta huokuu. Sitä värinää, joka näkyy käsissäsi ollessasi niin jännittynyt, että naurat hysteerisesti. Sinun jännityksesi on erilaista kuin kenenkään muun.

En ole kuullut sinusta hetkeen ja olen kai iloinen, siihenhän olen tähdännyt. Mutta juuri nyt, Annelise, minä kaipaan sinua niin paljon, että on hankalaa ajatella.

"Sinä olet paras ystäväni", kirjoitan viestiin, ja tavallaan - minä menetän sinut.

Lykke Li - Tonight

[Saappaaton]

Minun on kamalan vaikea kommentoida tätä. Silti tämä on on niin kamalan ihana, että halusin heti luettuani kommentoida tätä, aivan välittömästi vaikka rästikommentteja on joka suuntaan jonossa ensin. Luin tämän kuitenkin puhelimella, joten välitön kommentointi jäi ja sen jälkeen on ollut hirveästi kiirentynkää olevinaan. Nyt olen kuitenkin täällä ja kauhuissani kommentoimassa.

Saat ensimmäisestä raapaleesta asti tekstiisi haikean alavireen (tai sitten se on vain uudelleenlukemisen tuoma illuusio, koska tietää, mitä lopussa odottaa), muutenkin koko tekstin ajan tunteet ovat selkeitä ja sekavia yhtäaikaa, mutta silti siellä ehdottoman näkyvinä. Toivottavasti ymmärrät miten hankala mun on lukea tätä objektiivisesti.

Sinun sanasi - niin tärkeät, niin täynnä tarkoitusta ja vilpittömyyttä - pitivät minut kiinni tässä maailmassa pisimpään.

Tekstisi on jälleen täynnä mitä oivallisimpia ilmaisuja ja kohtia, jotka kirkuvat kirjoittajansa nimeä, mutta nostan esiin tämä, koska se menee monella tapaa henkilökohtaiselle tasolle. Ensinnäkin tämä on ajatuksena todella pelottava, tavoilla, joita en osaa selittää. Samanaikaisesti tämä on myös surullinen ja silti jotenkin vähän kierolla tavalla toiveikas. Ja tavallaan kuitenkin tästä voi aistia ehkä luovuttamisen. Ehkä lopetan tämän yksittäisen lauseen ylianalysoimisen nyt.

Sinun uusi elämäntilanteesi toi mukanaan paljon uutta, myös ystäviä. Ja vaikka en koskaan myöntäisi, voi luoja, että olin mustasukkainen. Sinä olit minun paras ystäväni.

Tähän pystyn samaistumaan heittämällä, sitä mustasukkaisuutta, joka itsestäkin tuntuu ehkä vähän liioittelulta ja ajoittain typerältäkin. Mutta silti, se ajatus, että joku muu vie minun parhaan ystäväni minulta, saa kaivamaan mustat sukat sukkalaatikosta aika haipakkaa.

Minä en tahtonut sinun tietävän, että olit väärässä. Minä en tahtonut sinun olevan väärässä.

Tälle on kovin vaikea olla itkemättä, vaikka tämä taitaa olla jo kolmas kerta, kun luen koko pätkän.

-- minulla oli yhtäkkiä enemmän elämää, mukamas. Tosiasiassa minulla oli enemmän kuolemaa käsissäni kuin koskaan ennen --

Minä olen vähän sillä tavalla rikki, että näinkin tunteisiin käyvässä tekstissä tällaiselle sanailulle on pakko hiukan kohottaa toista suupieltä, koska siis no. Arvostan sitä, miten osaat käyttää kieltä.

Viimeiset kaksi raapaletta menevät suoraan tunteisiin, eikä niistä osaa edes sanoa mitään. Tavallaan tämä kokonaisuus on niin kamalan raadollinen ja samalla niin taitavasti koottu ja kaunis, joka tapauksessa se saa ajattelemaan tällaista tilannetta omalle kohdalle. Miten pahalta se tuntuisi, jos oma ystävä vain katoaisi kertomatta miksi ja miltä tuntuisi kuulla jälkikäteen, mitä oikeasti tapahtui. Huh huh.

Mitä nimen lainaamiseen tulee, jos aina kirjoitat jotain näin upeaa, niin lainaa toki toistekin.

[Waulish]

Tervehdys Kommenttikampanjasta!

Eikä miten ihana teksti! Niin haikea, niin intensiivinen, kuin loppuun valuva hiekka tiimalasissa. En tiedä, onko mukana kulkevalla mielenterveysteemalla näppinsä pelissä, mutta usein tällaiset sisäisiin mielenmaisemiin keskittyvät tekstit vavahduttavat minua syvästi, etenkin kun livutaan kohti vääjäämätöntä, ajan loppua.

Tässä tarinassa minua kiinnostaa erityisesti se, miten kertoja on Annelisen lumoissa ja tuntuu ikään kuin elävän omaa elämäänsä Annelisen kautta. Oma elämä on harmaata ja yksinäistä haahuilua, ja toinen ihminen on väripilkku, johon on helppo keskittyä silloin, kun kaikki muu ympärillä tukahduttaa. Sitä uskoo siihen toiseen enemmän kuin itseensä koskaan ja samalla pelkää, ettei itse riitä. En nyt väitä kokeneeni itse vastaavaa ainakaan ihan tällaisessa mittakaavassa, mutta jotenkin pystyn samaistumaan tähän tekstiin silti. Tarina tulee iholle.

Minä en tahtonut sinun tietävän, että olit väärässä. Minä en tahtonut sinun olevan väärässä.

Minusta on todella mielenkiintoista, miten kertoja tuntuu pelkäävän miltei sairaalloisesti parhaan ystävänsä menettämistä, mutta lopulta hän itse kuitenkin etääntyy ja vähentää yhteydenpitoa. Yllä olevasta lainauksesta välittyy minulle vähän sellainen fiilis, että kertoja asettaa hädänkin hetkellä Annelisen etusijalle, kun ei halua satuttaa tätä kertomalla, että tämä oli väärässä (sitä paitsi kertoja ei tunnu edes haluavan uskoa, että Annelise olisi ikinä väärässä). Toisaalta lopulta kertoja taas tuntuu ajattelevan mielenkiintoisesti itseään, koska kun pelkää menettävänsä, eikö ole helpompaa luopua itse? Se voi tavallaan olla jonkinlaista itsesuojeluakin.

Loppukin on todella mielenkiintoinen, kun kertoja päätyy paljastamaan sen, mitä hän on lähes pakkomielteisesti päässään pyöritellyt, ja samalla menettämään Annelisen. Onhan usein niin, että kun jotain sanoo ääneen, se hiipuu, vähenee. Oikeastaan tuntuu, että kun kertoja tekee tunnustuksensa, hän samalla luopuu kaikesta. Kaikki hiipuu, koska yhtäkkiä sanat ovat niin tosia, ääneen lausuttuina. Ehkä ne saavat kertojan tajuamaan, miten kiinni toisessa ihmisessä hän lopulta on ja miten niin ei voi elää. Ehkä hän tekee itselleen palveluksen luopumalla, ajattelee vihdoin itseään -- tai ehkä hän suojelee Anneliseä, yrittää olla satuttamatta tätä, tuottamatta pettymystä. Ehkä molempia. Voi että.

Tiedätkö, Annelise, minä menetän aina parhaan ystäväni sen jälkeen, kun sanon sen ääneen: sinä olet paras ystäväni.

En kestä. </3

Niin paljon tunteita, eikä tässä kommentissa ole mitään järkeä. Kiitos silti tästä hienosta tarinasta, tämä kosketti syvästi vaikken ihan osaa sitä sanoiksi pukeakaan. -Walle

[FractaAnima]

Saappaaton Me ollaan puitu tätä tekstiä puolin ja toisin niin paljon, mutta kiitos vielä kerran kommentistasi. <3
Waulish Kiitos hurjan paljon kommentista sinulle! Mukavaa, että nappasit myös tämän tekstin kommiksesta, tämä on harvoja originaalejani ja varmasti yksi niistä, jotka ovat päässeet pitkälle omankin ihoni alle. Kiitos!

[Kineza7]

Selasin kommenttikampanjaa tässä vapun tunnelmissa ja luin sitten tämän ääneen kaverilleni. En tiedä, kuinka rakentavaa kommenttia tästä edes kaipaat, mutta haluanpahan vain sanoa, että pidin tästä kyllä. Enkä varmaankaan olisi lähtenyt lukemaan tätä kaverilleni ellen olisi pitänyt tästä. (Luin siis aluksi yksin, ja sitten vasta ääneen)
Tästä onkin jo aikaa, kun olet tämän kirjoittanut, niin en tiedä paljonko korjausehdotuksia tästä edes haluaisit. Ainakin tulee varmasti sellainen olo, että on ainakin aiemmin saanut jotain hienoa aikaiseksi.
Tuossa alussa fiilailin niin paljon kertojaa, sillä läheisten ihmisten menettäminen on kova isku jokaiselle (ainakin minulle).
Musta on jotenkin surullista, että kertoja jo heti tapaamisella olettaa, että se ystävyys ei kestä, vaan että se on tuomittu kuolemaan.

Saatoin vain seurata valtavaa puhetulvaasi vierestä ja tuijottaa niin pitkään kuin kehtasin, hymyillä hyväntahtoisesti, ehkä hiukan ilkikurisestikin aina silloin, kun pysähdyit katsomaan takaisin.

Tuo on aivan liian minä aina, kun seuraan mun kavereita silmä tarkkana.

Sanoit kerran, että on tyhmää pelätä jotain, mitä ei ole olemassa, tai ennemminkin, että on tyhmää sairastaa etukäteen, jotain mitä ei välttämättä tulisi.

Toi on ihan ymmärrettävä, mutta sitten seuraavan jouduin lukemaan kaverilleni liian moneen kertaan ääneen, eikä ihan tajuttu.

Ja vaikka minä olin kuullut, että sitä mitä ajattelee, sitä myös saa, en voinut olla ajattelematta, etteikö jokainen pienikin vihlaisu vain kasvattanut sitä, joka minut lopulta veisi.

Joka tapauksessa, tykkäsimme tästä molemmat paljon. Hieman meitä jäi vaivaamaan se, että miksi hän kuoli. Ainakin olettaisin, että tässä ne jotka antava vähän toivoa ovat lääkäreitä?

On vuosi siitä, kun tapasimme ensimmäisen kerran. He antavat minulle hyvin vähän toivoa, ja minä toivon, että olisit täällä. Että pitäisit minua kädestä, nauraisit vielä kerran niin, että sinun silmäsi loistaisivat. Sanoisit jotain, mikä saisi pelkoni hälvenemään.

Oi, miksi hän ei sanonut Anneliselle paljon aiemmin? Minua ihan surettaa kertojan puolesta...
Hieman jäi häiritsemään nuo tyhjät kohdat, mutta sitten taas tavallaan ei. Jotenkin ärsyttää, kun niitä ei täysin pysty täyttämään mielessään. Kiitos tästä, tämä on oikein hieno. Tykkään myös otsikosta hirveän paljon.
Tää jäi kyllä hyvällä tavalla mieleen!
Ps. Tää on mun ensimmäinen kommenttikampanja kommentti, joten toivon, että tää kelpaa!

[FractaAnima]

Kineza7 kiitos hirveän paljon kommentistasi, se enemmän kuin kelpaa. Tulin kovin iloiseksi, että valitsit juuri tämän tekstin, sillä yhä edelleen pidän tästä itsekin. Nuo tyhjät aukot ja se ettei kaikkea kerrota on tässä tekstissä tarkoituksenmukaista. Lukijalle jää tulkinnanvaraa ja tarinalle liikkumatilaa. Syy siihen miksi/mihin kertoja kuolee on lukijan tulkittavissa, mutta voin itse kertoa ajatelleeni syövän olevan se syy. Mutta koska sitä ei mainita, se ei ole ainoa oikea vastaus. Kiitos vielä! Ja mukavaa, että olet löytänyt kommenttikampanjan.

[alexhar]

Tämä jotenkin otti tunteisiin, ehkä siksi että osaan lukea siihen niin itseäni, kuin tuntemianikin, minulle tärkeitä henkilöitä. Koko tunnelma jollain tavalla vaikuttaa minuun, sillä tämä sisältää asioita joita niin kovin ihailen ja pelkään, tai ehkä vain näen muiden pelkäävän.

Jotenkin se omaan mieleen kiinnittynyt pelko ja tunne, jonka kanssa vain jää kulkemaan. Sellainen, joka vain aina on siinä jossain takaraivon perukoilla, koputtelemassa olkapäähän tai kurkkimassa nurkan takaa.

Uskon että niitä on monia erilaisia, kantajilleen ominaisiksi muovautuneita. Jotkut ehkä symbioosissa, toiset loisia.

... Kumminkin, pitäisi ehkä sanoa jotain järkevääkin..! Oli mulla ihan pointti, miksi tulin tähän kommentoimaan. Halusin kuitenkin purkaa ajatuksia jollain tavalla. Olisin varmaan itkenytkin, jos olisin ollut yksin ja antanut itseni keskittyä lauseisiin, sanoihin. Nähnyt ja tuntenut ne kunnolla. En kuitenkaan juuri nyt halunnut itkeä, joten-- en antanut itselleni lupaa ottaa tätä tekstiö liian lähelle, sitten kuitenkaan.

Anyways.. Lopusta sen verran, että itse mielessäni jätän sen ehkä vielä enemmän auki? Että päöhenkilö ei kuolisikaan (toisin kuin muutamat ovat ehkä miettineet, näin kun kommentteja selasin), ainakaan heti. Vaan jotenkin enemmän jäisi sen ajatuksensa ja pelkonsa vangiksi. Siihen kuoleman odotukseen ja luovuttamiseen, antaen itsensä valmistua kuolemaan ja siinä mielessä kuolla ehkä enemmän henkisessä mielessä..
..
.
.
Onko tässä selitysyrityksessä nyt mitään järkeä--
No jaa. Kommentit on kivoja kuitenkin, ehkä nämä hämmentävämmät ja sekavammatkin.

Upea teksti oli, se on sanottava!

[Crys]

Siis... asdfghjkl koskettavaa, samastuttavaa, surullista ja ihanan angstista kaikin puolin.
Anteeksi en saa muuta irti, mutta halusin jättää puumerkin!
-Crys

[FractaAnima]

alexhar Kiitos paljon pohtivasta kommentistasi! On mukava lukea millaisia ajatuksia teksti lukijassa herättää. Kiitos.
Crysted Kiitos paljon. <3