Nimi: Nojatuolitarinoita
Kirjoittaja: Arte
Oikolukija: -
Hahmot: Andromeda Tonks
Ikäraja: S
Tyyli: angstia, draamaa, kyyneleitä
Yhteenveto: Andromeda jää kotiin pitkästä aikaa yksin.
Haasteet: Joulukalenteri 2013, FF-100 sanalla
068. SalamaA/N Joulukalenterini täyttyy pelkistä masentavista teksteistä, mutta ei voi mitään, kun niitä vain tulee. Tätä oli surullista kirjoittaa, koska perheen menettäminen ihan vain ajatuksenkin tasolla on niin kauheaa.
Seuraava ficci muuten käsittelee hieman samaa aihetta ja on Andromeda-keskeinen:
Aamuyön piirustus ja muistot, S.
NojatuolitarinoitaSyyskuun ensimmäinen. Pieni Teddy oli noussut ensimmäistä kertaa Tylypahkan pikajunan kyytiin ja huristanut lukuvuodeksi opiskelemaan taikuutta. Poika oli ollut niin valtavan innoissaan, että oli aamulla pukenut paitansa nurin niskoin päälleen ja tahtonut lähteä King's Crossin asemalle jo yhdeksän aikaan.
Ruumis oli hyvin kalpea.Andromeda oli hymyillyt lapsenlapselleen ja pörröttänyt tämän sillä hetkellä pellavaista päätä hyväntahtoisesti. Hän oli ruokkinut pojan jykevällä aamupalalla, pakannut tälle mukaan oman maan antimilla täytettyjä voileipiä ja sujauttanut eväspussiin myös muutaman kolikon, jotta tämä saattaisi ostaa myyntikärrystä kurpitsatuulihattuja, joita rakasti. Hän oli käskenyt Teddyä olemaan vaihtamatta hiustensa väriä ja muotoa vain siksi että saisi tehtyä vaikutuksen muihin ensiluokkalaisiin, mutta hänellä oli vahvat epäilykset, että hänen neuvonsa olivat kaikuneet kuuroille korville. Nymphadora ei ainakaan ollut koskaan totellut häntä.
Kuolema oli jo jähmettänyt sen liikkumattomaksi patsaaksi.Hän oli seissyt laiturilla huiskuttamassa hyvästejä hitaasti liikkeeseen lipuvan junan vieressä. Teddy oli vilkuttanut hänelle takaisin iloisin ilmein, mutta oli pian kääntynyt juttelemaan jotain vieressään seisovan punapääpojan kanssa. Pian Andromeda ei ollut nähnyt häntä ollenkaan, ja vaikka ikävä oli iskenyt rintaan heti, hän ei ollut antanut tunteidensa näkyä kasvoillaan, vaan oli rauhallisesti kääntynyt ympäri ja kävellyt muiden vanhempien tavoin pois asemalaiturilta kaikkoontuakseen jälleen kotiin.
Silmät olivat jääneet hieman auki. Niiden ilme oli lasittuneen seesteisyyden takana päättäväinen.Andromeda oli ilmiintynyt kauemmas kodistaan kuin yleensä. Talo jäi pienen mäen taakse, ja hän pysähtyi sen juurelle kykenemättä jatkamaan matkaa. Hän käänsi selkänsä rinteelle ja katseli ympärillään vellovia nummia. Maisema oli rauhallinen. Silmä lepäsi vielä vihreillä nurmilla: sää oli kerrankin melkein aurinkoinen, sillä pari viimeistä viikkoa oli tihuttanut ilkeästi.
Tedin hiukset olivat sotkuiset ja likaiset. Näytti siltä, että tämä oli lojunut maassa pidemmänkin aikaa.Andromeda sulki silmänsä, ravisti päätään päättäväisesti ja kääntyi kotia kohden. Hän marssi mäen ripeästi ylös, jatkoi samaa vauhtia alamäessä ja olikin pian kotiportilla. Hän ei kuitenkaan voinut estää ahdistusta valtaamasta rintakehäänsä: tyhjät portaat eivät vaikuttaneet ollenkaan tyhjiltä. Hän hengitti muutaman kerran syvään avatessaan porttia ja laittaessaan sen jäljessään säppiin. Tapa oli herännyt taas uudestaan, kun Teddy oli porhaltanut ympäri pihamaata ja poikaa oli ollut mahdoton pitää silmällä joka hetki. Nyt siitäkin oli jo aikaa.
”Olemme hyvin pahoillamme, rouva Tonks. Löysimme hänet maan länsiosasta.”Hän ei päässyt portaita pidemmälle, vaan lyyhistyi niille. Kaikkialla oli niin tavattoman hiljaista että hänen korvissaan soi. Missään ei ollut Teddya huutamassa, milloin oli ruoka-aika. Nymphadora ei ollut ärisemässä hänelle jostain mitättömyydestä. Ja Ted, voi Ted...
Kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiaan.
Ted halaamassa häntä. Ted nauramassa. Ted silittämässä hänen poskeaan. Ted rauhoittelemassa häntä, kun hän ja Dora olivat jälleen olleet sanaharkassa. Nymphadoran hiukset, jotka olivat usein kirkuneet niin kirkkaanvihreää kuin pirtsakan pinkkiäkin. Nuoren tyttären liian lyhyet hameet, joista hän oli aina motkottanut...Kaikesta oli yksitoista pitkää vuotta. Ja silti tunne tuli kuin hän ei olisi ikinä sitä tuntenutkaan, tuoreena ja kivuliaana ja syvään polttamalla.
Hän on poissa. Nymphadora on poissa. Mieheni, tyttäreni...Hän oli työntänyt tunteensa pois, kun Teddy oli saapunut hänen elämäänsä. Ei hän ollut ehtinyt surra omaa suruaan, kun pieni lapsi oli tuotu hänen elämäänsä, ilman vanhempia ja täysin hänestä riippuvaisena. Hän oli vetänyt esiliinan ylleen ja alkanut huolehtia pienestä pojasta, omasta lapsenlapsestaan. Ainoasta perheestään. Ja se oli ollut antoisaa, kunnes nyt Teddykin oli poissa.
Älä ole typerä, Andromeda suutahti itselleen.
Poikahan menee vain kouluun. Hän tulee jouluna jälleen takaisin.Silti hän ei ollut koskaan tuntenut itseään yksinäisemmäksi. Ei ollut mitään, mitä hänen olisi täytynyt tehdä, ei ketään, joka olisi kaivannut hänen läsnäoloaan ja huolenpitoaan. Vain oma suu ruokittavana, omat sotkut siivottavana, oma peti pedattavana.
Loitsumaailman uutuudet -lehden oikolukijana ja arvostelijana hän oli Teddyn tulon jälkeen tehnyt aina työnsä kotona, mutta sekään ei tuntunut järin merkittävältä. Turhaa kaikki...
”No niin, hyvä nainen, keitetäänpäs nyt kuppi teetä”, hän ärähti ääneen itselleen ja nousi tomerasti ylös niiskauksen saattelemana. Nopea kädennosto pyyhki kyyneleet. Hän marssi keittiöön, täytti vesipannun ja sohaisi tulipesään liekit. Hän laski pannun liedelle ja kääntyi.
Seinältä tuijottivat Teddyn piirustukset.
Poika oli ollut aina innokas piirtämään. Tämä oli aloittanut hiilenpalasilla jo aivan vaippaikäisenä ja siirtynyt pian puuväreihin ja väriliituihin. Lapsimaiset suherrukset olivat vähitellen muuttuneet tunnistettaviksi kuviksi, ja ennen pitkää Teddylle oli muodostunut tapa piirtää päiviensä tapahtumat paperille muistoiksi. Pojan lempituotokset oli nostettu keittiönpöydän päälle näytille.
Andromedan suupieli kohosi hieman, ja hän niiskahti surullisesti. Teevesi alkoi hitaasti porista. Hän katseli kuvia: hän ja Teddy olivat useissa niistä, toisissa taas oli pojan kummisetä Harry sekä pieni harjoitusluuta, josta Teddy oli hyvin innoissaan vieläkin. Andromeda astahti lähemmäs kuvaseinää ja kiinnitti katseensa omaan suosikkiinsa.
Kuvassa hän istui nojatuolissa. Teddy oli hänen sylissään ja piteli polviensa päällä avointa kirjaa, joka esitti valokuva-albumia. Nojatuolin takana oli kaksi miestä ja yksi nainen. Naisella oli kirkkaanvioletti tukka sekä hieman hapsuiset vaatteet. Toisella, vanhemmalla miehellä oli silmälasit ja vihreä villapaita, nuoremman hiukset taas sojottivat sotkuisesti suuntaan jos toiseenkin ja tällä oli pitkä tummanruskea kaapu yllään.
Hän kosketti silmälasipäisen miehen kasvoja. He olivat harvoin puhuneet menneistä, sillä aihe oli ollut Andromedalle hyvin kivulias ja Teddy oli jo pienestä pitäen aistinut sen eikä ollut halunnut saada mummoaan itkemään, mutta tuona päivänä ulkona oli satanut koko päivän kaatamalla vettä ja he olivat istuskelleet takkatulen ääressä. Hän oli kertonut Teddylle siitä, kuinka hän ja Ted olivat tavanneet, siitä, kuinka Nymphadora oli syntynyt, millaista tämän lapsuus oli ollut ja kuinka he olivat rakastuneet Remuksen kanssa toisiinsa. Hän oli jakanut kaikkia iloisia ja mielekkäitä muistoja ja jättänyt kaikki surullisimmat kertomatta. Hän ei ollut kyennyt siihen, eikä Teddy ollut kysellyt. Kyseleminen oli heillä arka aihe.
Poika oli kuunnellut vakavana ja pyyhkinyt sitten hiljaa mummonsa kyyneleitä pois. Kuva oli piirretty pian sen jälkeen eikä Andromeda halunnut ottaa sitä koskaan alas.
Kuva oli ainoa, jossa koko perhe oli paikalla.
