Nimi: Nälkämaa
Kirjoittaja: Vyra
Fandom: Hetalia, APH
Genre: draama, song-fic
Ikäraja: Sallittu
Päähenkilö: Suomi
Disclaimer: Hetalia ei ole minun, Nälkämaan laulu ei ole minun ja Suomen jaan aika monen muun suomalaisen kanssa.
A/N: Minä ehdin jo sanoa, etten kirjoita mitään itsenäisyyspäiväksi. Noh... Kirjoitin sittenkin. Tässä tarinassa ei ole juonta ja se on vain jotain, jota syntyy kun jätätte Vyraksi kutsutun pienen suomalaisen yksin tietokoneensa kanssa hiljaiseen huoneeseen, annatte pienen levyn fazerin suklaata ja käskette kuuntelemaan Nälkämaan laulun kymmenen kertaa peräkkäin. Tällaista siitä tulee:
Kuulkaa korpeimme kuiskintaa,
jylhien järvien loiskintaa.
Talvi oli jo tullut ja valkoinen lumi verhosi puhtaana ja koskemattomana metsämaata. Kunnolliset lumisateet olivat kuitenkin alkaneet vasta muutama viikko sitten eikä pelkkä ohut ja kevyt hanki suinkaan haitannut vaalean suomalaisen vaellusta. Hän vain veti syvään raikkaan metsän tuoksua keuhkoihinsa ja kiipesi paikoitellen hyvinkin jyrkkää rinnettä ylös ottaen välillä tukea puiden rungoista tai kivistä. Pakkasta oli vain vähän, juuri sen verran että se tuntui, muttei haitannut, ja aurinko valaisi maisemaa kevyen pilviverhon takaa. Toisinaan Suomesta tuntui, että talvipäivät olivat aivan liian lyhyitä ja synkkiä, mutta tänään hän ei välittänyt siitä. Hän tunsi olonsa vain hyväksi kiivetessään yhä ylöspäin kohti vaaran lakea. Mies oli vaeltanut jo pitkän matkan ja kaupunkien sekä autojen melut olivat jääneet kauas taakse jo kauan sitten. Enää oli vain hiljainen metsä ja kevyenä vireenä käyvä pohjoistuuli.
”Aivan kohta perillä”, Suomi mutisi itsekseen, kun rinne alkoi hitaasti muuttua enemmän tasaiseksi ja puusto vähentyi, joskin korkeat männyt kohosivat edelleenkin miehen yläpuolelle päästäen auringonvalon siivilöitymään epäsäännöllisinä laikkuina oksien välistä. Suomi huomasi hymyilevänsä yhä enemmän, mitä ylemmäs hän pääsi ja mitä lähemmäs hänen määränpäänsä tuli.
Meidänpä mainetta mainivat nuo,
koskien ärjyt ja surkeat suot.
Metsä oli kaunis, vaikka se olikin kätkenyt itsensä lumen alle. Suomi pysähtyi hetkeksi selvittyään kiipeämisurakastaan ja hän venytteli käsivarsiaan samalla kun hänen mustikansiniset silmänsä vaelsivat pitkin rakasta ja tuttua maisemaa. Kaikki näytti olevan ennallaan ja lähes täsmälleen samoin kuin vuosi sitten, kun hän oli viimeksi käynyt täällä. Suomi hymähti tyytyväisenä ja lähti tarpomaan eteenpäin. Lumessa ei näkynyt yhtään jälkiä, ei ainakaan ihmisten tekemiä, eikä polkuja, mutta Suomi tiesi hyvin minne hän oli matkalla ja hän tekisi tällä kertaa itse omat polkunsa.
Meidänpä vapautta vaarat on nää,
meidän on laulua lahtien pää.
”Täällä taas”, Suomi totesi ääneen käveltyään jälleen jonkin matkaa. Hän oli nyt vaaran toisella reunalla. Sillä sivulla, jolla oli paljon jyrkempi rinne kuin sillä jota pitkin hän oli juuri äsken kiivennyt. Täällä oli myös vähemmän puita, joten nuoren miehen silmien eteen aukesi häikäisevä maisema kohti laajaa maailmaa. Täällä korpimailla hän näki metsää niin pitkälle kuin silmä kantoi ja vain muutamat harmaat alueet havupuiden ikivihreyden keskellä kertoivat, missä kohtaa maa vaihtui välillä järvien vedeksi. Suomi myös tiesi, että siellä jossain oli kaupunkeja, hänen kaupunkejaan ja ihmisiä, jotka olivat hänen kansaansa, mutta täältä korkealta hän ei nyt pystynyt näkemään heitä.
Vaalea mies laski kevyen laukkunsa maahan vierelleen ja pyyhkäisi nopealla liikkeellä lumet yhden ison kiven päältä ennen kuin kapusi ketterästi istumaan sille. Hän oli liikkeellä yksin, kuten joka vuosi kun hän teki tämän saman matkan, joten hänellä oli mukanaan vain hiukan eväitä ja ensiaputarvikkeita onnettomuuksien varalta. Suomi ei kuitenkaan edes pelännyt, että jotain voisi sattua. Hän tunsi itsensä ja tämän maan tarpeeksi hyvin.
Meille myös kevätkin keijunsa toi,
rastas ja metso täälläkin soi.
Suomi hymyili vieläkin ja hänen katseensa lepäsi rakkaassa maisemassa, joka toi pelkkää lämpöä hänen sydämeensä. Hän muisti käyneensä tällä samalla paikalla joka vuosi aina samana päivänä sen jälkeen kun hän oli saanut oman vapautensa. Tai ei aivan joka vuosi. Oli ollut myös joitain kertoja, jolloin hän ei yksinkertaisesti ollut voinut lähteä vaeltamaan. Niinä vuosina hän oli ollut rintamalla, odottamassa pelolla saisiko hän vielä nähdä seuraavan syntymäpäivänsä, tai sitten muualla. Suurissa tapahtumissa, joissa osassa ihmiset olivat nauraneet ja juhlineet, mutta osassa myös olleet vihaisia. Suomi värähti hiukan muistojensa vuoksi ja hän hieraisi lämpimän takin peittämiä käsivarsiaan, vaikka tiesikin että tänään hän saisi olla aivan rauhassa. Muistot olivat muistoja ja mennyt oli jo mennyttä. Hänen olisi vain katsottava kohti tulevaisuutta ja luotettava kansaansa kuten he luottivat häneen.
Taival lie hankala - olkoon vaan!
Luonto lie kitsas - siis kilpaillaan!
”Jo yhdeksänkymmentäkolme vuotta”, Suomi totesi ääneen, vaikkei paikalla ollutkaan ketään kuulemassa, ”se tuntuu aika pitkältä ajalta. Tai sitten olen vain tulossa vanhuudenhöperöksi.” Hän naurahti omille sanoilleen ja upposi taas hetkeksi muistoihinsa. Valtioiden mittakaavassa hän oli oikeastaan vielä aika nuori, mutta toisinaan hänestä tuntui myös että hän oli nähnyt ja kokenut jo niin paljon. Ajat Ruotsin ja muiden Pohjoismaiden seurassa, taistelut Ruotsin liittolaisena ja myöhemmin elämä Venäjän alaisuudessa. Kansallisinnon nousu ja yhä kasvava vapauden kaipuu olivat saaneet hänestä otteensa kuten myös sisällissota repinyt hänet kahtia. Nälkävuodet, sotavuodet ja päivät jolloin hän oli todella pelännyt, ettei enää näkisi seuraavaa sekä ne jolloin hän oli vuodattanut kyyneleitään kansansa vuoksi.
Kolkasssa synkeän syntymämaan
pirttimme piilköhöt paikoillaan.
Hymy oli hitaasti hiipunut yksinään hiljaisen metsän keskellä istuvan suomalaisen kasvoilta ja tilalla oli totinen naamio, joka olisi kätkenyt hänen ajatuksensa täydellisesti jos joku olisikin hänen seurassaan ollut. Suomi kuitenkin teki jokavuotisen retkensä tarkoituksella yksin. Hänen täytyi vain saada ajatella hetki kaikessa rauhassa.
Hitaasti valtio palasi takaisin muistojensa poluilta kauniiseen talvipäivään ja hänen sinisiin silmiinsä syttyi taas tuttu loiste. Oli totta, että hänellä oli paljon surullisia muistoja näiden yhdeksänkymmenenkolmen vuoden ajalta, mutta oli hänellä ollut myös ilon ja onnen hetkiä. Muistoja, jotka nostivat helposti hymyn kasvoille vielä vuosien jälkeenkin, ystäviä jotka olivat aina pysyneet hänen rinnallaan ja hetkiä jolloin hän oli laulanut ja nauranut muiden mukana. Hän oli ollut maa ilman tunnustusta, maakunta osana Ruotsin kuningaskuntaa ja Suomen suuriruhtinaskunta, mutta nyt hän oli Suomen tasavalta ja jos häneltä olisi asiaa kysytty, hän olisi vastannut pitävänsä siitä nimestä kaikkein eniten.
”Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia”, Suomi kuiskasi ääneen ja toisti sanat sitten vielä hiljaisemmalla äänellä ruotsiksi, ”aika pitkä matka tähän pisteeseen, mutta me teimme sen kuitenkin.” Hymy oli taas palannut hänen kasvoilleen ja hän hymähti ääneen.
Vainojen virmat, oi vaietkaa!
Rapparit, ryöstäjät, kaijotkaa!
Talvipäivinä aurinko ei koskaan malttanut olla taivalla kovin pitkään ja nytkin se alkoi jo painua alaspäin. Suomi katseli maisemaa vielä hetken, mutta sitten hän huokaisi ja liukui varovasti alas kiveltään. Hän tiesi, että hänen pitäisi lähteä jo tekemään paluumatkaa, jottei vain jäisi metsään pimeäntulon jälkeen. Sitä paitsi hän arveli muiden jo odottavan häntä. Tänään oli kuitenkin hänen juhlapäivänsä ja monet tahtoivat liittyä hänen seuraansa juhlistamaan sitä. Suomen ilmeeseen hiipi iloa hänen ajatellessaan ystäviään ja hän nosti laukkunsa taas olalleen lähteäkseen takaisin kotiin. Vuosi oli taas kulunut ja muistelut muisteltu, oli aika palata ja tehdä töitä huomisen sekä tulevaisuuden eteen.
”Hei hei sitten. Tavataan taas vuoden päästä”, Suomi sanoi ääneen ja naurahti itselleen. Kuinka moni muu muka hyvästelisi tyhjää maisemaa? Hän ei kuitenkaan välittänyt asiasta sen enempää. Vielä yksi vilkaisu kohti kaukana siintäviä metsiä ja jäätyneitä järviä ja sitten hän kääntyi lopultakin paluumatkalle.
Tänään hän tunsi olevansa enemmänkin kuin vain elossa ja patikointi sujuisi kuin itsestään samoin kuin loput päivän juhlallisuuksista. Eikä hän myöskään pelännyt mitään tai epäilyt hetkeäkään itseään. Hän oli Suomi ja hän olisi olemassa niin kauan kun joku vain kohottaisi äänensä laulaakseen hänen laulunsa tai muistaisi sinivalkoiset värit. Hän olisi täällä niin kauan kuin olisi hänen ihmisensäkin eikä hän koskaan antaisi periksi.
Metsä oli vieläkin hiljainen ilman kiireiden hälinää, mutta tällä kertaa yksi ääni sekoitti hetken lumisen maailman elämää. Mutta ei rikkoen tai häiriten, vaan pikemmin sointuen yhteen rauhallisuuden ja hiljaisten muistojen kanssa. Suomen ääni kohosi kirkkaana ja vahvana laulamaan tuttua laulua, vaikka vain metsä kuunteli.
Miekkaa ei tarvis, tarmoa vaan,
puolesta hengen ja heimon ja maan.
A/N:
Hyvää itsenäisyyspäivää~