Ikäraja: S (toivottavasti.. olen tosi huono näiden ikärajojen suhteen
)
// Kristen lisäsi ikärajan myös otsikkoonGenre: Angstia
Varoitukset: Itsetuhoisuus
Summary: Kerran kuukaudessa. Kaksitoista kertaa vuodessa. Liian paljon eliniässä. -
Vettä satoi kaatamalla, ja tuuli piiskasi puita niin kovaäänekkäästi, että viisitoistavuotias Remus Lupin joutui laittamaan kädet korvilleen. Tämä meteli jyskytti hänen päätään armottomasti. Kun Remus hetkeksikin antoi itsensä levätä, niin monet uudet äänet tunkeutuivat hänen tajuntaansa edellisiä kovemmin. Oven paukahdukset, naurua, raapimista, askelia. Ääniä joihin ei normaalisti edes kiinnitäisi huomiota.
Askeleet kuuluivat yhä lujemmin ja lujemmin.
Mikseivät he voi pysähtyä? Hetkeksi vain? Seuraava yö tulisi olemaan superkuu.
Olisipa se jo ohi.
"Remus.."
Kutsuiko joku minua, vai olinko se minä itse? "Kuutamo.."
Tuo kuulosti ihan Sarvihaaralta. "Lupin!"
Lily, sinäkö? Missä? "REMUS!" Ääni kantautui Remuksen tajuntaan yhtä kivuliaasti, kuin joku olisi loitsinut Paiskaos tähtäimenään hänen päänsä.
Ihmissuden onneksi äänet hiljentyivät normaalille tasolle. Hän havaitsi istuvansa oleskeluhuoneessa, nojaten seinään,polvet koukussa ja kädet korvilla. Remuksen tajuntaan alkoi nopeasti hypätä hänen edessään olevia ihmisiä. Monia uteliaita ja huolestuneita rohkelikkoja, sekä kelmit.
Remus pakeni makuusaliin patistaen muut lounaalle ilman häntä ja yrittäen vakuuttaa muut siitä,
että olen kunnossa. Hän katseli ajatuksiinsa vajonneena ikkunasta tällipajua. Se johdattaisi hänet taas tänä yönä rääkyvään röttelöön kärsimään muutoksesta.
En halua. En halua. En halua. En halua. Harmi ettei hänen mielipidettään kuunneltu.
Susi ei kuuntele. Susi haluaa vain tappaa. Sudella ei ole tunteita. Kerran kuukaudessa. Kaksitoista kertaa vuodessa. Liian paljon eliniässä.
Eikö olisi vain helpompi laittaa piste tälle kaikelle? Tarkoittaisiko se luovuttamista? Remus suuntasi tähtitornille.
En minä luovuta. En todellakaan.
Jos en luovuta, miksi suuntaan tähtitornille? Hän asteli portaita askel askeleelta ylöspäin. Sade kasteli pojan läpimäräksi. Aurinko ei ollut tavoitettavissa tummien pilvien takaata. Perillä ollessaan Remus nojasi kaiteeseen ja katsoi alas.
Melko varma kuolema.
Hyppää! En haluaisi luovuttaa.
Hyppää idiootti, pääset helpoimmalla!
Pääsisinhän minä helpoimmalla. Se on totta. Hän astui kaiteen toiselle puolelle. Kiinni pitäminen oli vaikeata sateesta johtuen.
Mutta mitä väliä sillä on, minähän hyppään joka tapauksessa. Päästä jo irti! Kaikki muuttuu helpommaksi. Ja niin hän päästi.