Kirjoittaja - Daraganyan
Ikäraja - Sallittu
Paritus - Ei ole, jos ei itse sitä tahdo lisätä
Tyylilaji - angst
Vastuunvapaus - Eip, en omista niitä hahmoja, jotka tunnistatte olevan kirjoista, ne kuuluvat J.K. Rowlingille ja niiden suomenkieliset nimitykset Jaana Kaparille. Mutta juoni, ja muutama muunneltu totuus ovat kyllä minun.
Yhteenveto - Kuinka erilaiset ihmiset suhtautuvat Siriuksen kuolemaan, mitä Siriukselle itselleen tapahtuu?
Kirjoittajan sana...
Onko minulla mitään sanottavaa? Ei kaiketi. Kommentteja toivoen, kuten kaikki, mutta minä en kuitenkaan niillä elä. Tämä on vanha, hieman epäonnistunut teksti jonka päätin kuitenkin lisätä. No, niin tai näin...
---
Mustahiuksinen mies käveli karulla kalliolla, katsellen meren rantaa kaukana alapuolellaan. Hän kantoi käsissään yksinkertaista mustaa koteloa. Hän laski sen maahan paljaalle kalliolle ja avasi sen. Mustat hiukset valahtivat silmille hänen kumartuessaan kotelon ylle. Siellä makasi yksinäisenä siro viulu. Sen kuusesta valmistettu yläpuoli oli maalattu hohtavan valkoiseksi vaahterapuisen pohjan toistaessa samaa helmenvaaleaa väriä. Musta, lakattu eebenpuinen otelauta loi kauniin kontrastin muuten niin puhtaan valkoiselle soittimelle. Sirot sormet koskettivat viritettyjä kieliä hiljaa saaden aikaan hennon äänen. Hän nosti viulun kotelostaan, samoin sen vierellä olleen mustan jousen. Hän nosti viulun olalleen, painoi pitkillä sormillaan osan kielistä vasten otelautaa ja alkoi soittaa. Soittaja liikutti jousta kevyesti kuin sormiaan rakkaansa vartalolla. Melodia oli haikea ja kaunis, soinnin väri oli tumma ja samaan aikaan hyvin kirkas ja kevyt.
Kuun valo sai kyyneleet kimaltamaan miehen poskilla. Hän vihasi ja rakasti kuuta, mutta nyt hän ei edes huomannut sen kylmää loistetta tummalla taivaalla. Mies itki hiljaa, suorassa seisten. Äänettä, voimakkaana ja pelottavana. Hän koki syvää surua, surua jonka voima satutti, jonka voima repi palasiksi, sai huutamaan tuskaa. Mies ei kuitenkaan huutanut. Hän itki sydäntään palasiksi tuijottaen kuuta, jota vihasi ja rakasti samalla tavalla kuin Siriusta. Siriusta, joka oli kuollut.
Jousta pitelevä käsi vavahti, saaden kirkkaan äänen särkymään. Sitten se jatkoi kevyttä liikettään vasemman käden sormien vaihtaessa nopeasti otteesta toiseen. Ilme soittajan kasvoilla oli tyyni ja rauhallinen. Mereltä ei puhaltanut tuuli, siellä ei koskaan tuullut. Kaikki oli ollut tyhjää - mutta nyt ilmaa halkoi surullinen sävel. Hyvin kaunis ja surullinen melodia joka polveili kuin villi joki. Siinä maassa vesi ei virrannut.
Nuori poika itki lohduttomana pienen huoneen nurkassa. Hän kietoi kätensä polviensa ympärille ja nyyhkytti murtuneena. Välillä hän huusi ja raivosi, repi mustat verhot ikkunoistaan kiroten ääneen niiden tuomia muistoja ja vaipui sitten taas surun mustaan mereen johon oli hyvää vauhtia hukkumassa. Poika ei olisi jaksanut tätä, ei enää. Kaikki hänelle tärkeät kuolivat ennen kuin heitä oppi edes tuntemaan. Jälleen kirosanat puhkaisivat hiljaisuuden.
Vasen käsi vaihtoi sulavasti asemaa, jousen liikkuessa nyt nopeammin ja raskaammin. Viulu itki kuin susi kuuta ulvoessaan. Melodia kertoi sodasta, pelosta ja vihasta voimakkaalla ja vahvalla äänellään. Se kertoi murtumisesta, unohduksesta ja kaipuusta. Jousi natisi sitä liikuttavan käden voimakkaan otteen vuoksi. Sormet puristivat mustaa puuta, mutta rystyset eivät enää voineet vaalentua. Ne olivat jo kalpeat, eikä veri enää kiertänyt sirossa ruumiissa.
Vanha mies istui toimistossaan taulujen ympäröimänä. Hän joi jälleen konjakkilasistaan, katsoi surullisena puolikuun muotoisten linssiensä läpi. Katsoi tyhjää, yritti olla kuulematta taulujen ääniä ja käytäviltä kantautuvaa nuorten äänien sekamelskaa. Yritti olla ajattelematta maailmaa ja kaikkia ääniä, joita se ei enää koskaan kuulisi. Se ei kuulisi matalaa ja voimakasta baritoniääntä, ei tummana soivaa mustan koiran iloista haukkua. Se oli kuullut vain huudetun kirouksen ja hiljaisen kahahduksen joka kuului kun tumma verho heilahti porttikaaren alla.
Tempo hidastui. Hopeiset kielet viilsivät haavoja niillä kulkeviin sormiin. Haavoista ei enää vuotanut verta. Viulu soi hiljaisena ja rauhallisena kuin länsituuli kesän päivänä, kuin rakkaudentunnustus kirkkaassa kesäyössä. Nuottikulku nousi korkeammalle, vaihtoi kirkkaampiin säveliin.
Mustan kaavun helma heilahti miehen istuessa koristeelliselle tuolille. Hän katsoi tulta kuin haluten sammuttaa sen silmiensä jäisyydellä. Mies sytytti tupakan ja kohotti sen huulilleen, hengittäen sen savua kuin happea hukkumisen hetkellä. Ehkä hän hukkuisi. Mutta ei, tämä mies ei hukkuisi suruun. Ei ainakaan tämän kuolleen suremiseen. Hän osasi silti kaivata vinoa hymyä, huvittunutta katsetta, teräviä sanoja.
Musiikin tyyli vaihtui. Siitä tuli iloisempaa ja nopeatempoisempaa. Se alkoi kantaa itseään ylpeänä kuin isä, joka on juuri saanut pojan. Soittaja suuntasi katseensa kaukaisuuteen. Tyhjään taivaanrantaan nousi suuri, vaalea purje. Sen oli oltava suuri näkyäkseen niin kauas. Jos tulkitsi tarkkaan sinisten silmien katsetta, saattoi nähdä vilahduksen toivoa.
Kuu alkoi väistyä taivaalta tehden tilaa auringon lempeille säteille. Mies kohotti punaisten silmiensä katseen kohti auringonnousua. Hän ei pyyhkinyt kyyneleitä pois eikä jättänyt suruaan taakse. Silti hän hymyili hiljaa ja astui askeleen kohti lämmintä valoa, pois tummista varjoista.
Melodia virtasi yhä kirkkaampana ja kevyempänä halki ilman. Pieni, juuri ja juuri havaittava tuulenvire kantoi sitä eteenpäin, nopeammin, kaikkialle. Purje suureni laivan lähestyessä. Hiljainen aalto liikkui meressä ja rikkoutui rantaan. Viulun soittaja alkoi hiljaisin askelin kävellä alas kallioilta, kohti hiekkarantaa.
Poika nousi hiljalleen ylös lattialta, ottaen tukea ikkunalaudasta. Hänen itkunsa oli vaimennut. Hän pyyhki silmänsä paitansa repaleiseen hihaan. Hiljaisin liikkein hän nosti verhot lattialta ja kiinnitti ne takaisin ikkunaan. Vihreiden silmien katse oli tyyni hänen kävellessään ulos huoneesta. Aurinko loi säteensä likaisen ikkunaruudun läpi valaisemaan huoneen varjot.
Musiikki alkoi lentää omin siivin. Jousi juuri ja juuri kosketti kieliä, sormet lensivät otelaudalla asennosta toiseen kevyesti. Ne koskettivat yhtä kieltä vain siirtyäkseen nopeasti seuraavalle. Soittaja alkoi erottaa suuren purjelaivan muodot, sen kotkan muotoisen kokan ja kyljet jotka muistuttivat siipiä. Yhä useampi aalto löi rantaan, tuuli heilutti mustia hiuksia.
Mies huokaisi syvään. Hän laski konjakkilasin käsistään puiselle pöydälle ja nousi sitten ylös. Rauhallisesti hän asetti suippokärkisen hatun päähänsä, avasi oven ja käveli portaita pitkin koulunsa käytävälle. Hetken kuluttua hän seisoi hyvin monetta kertaa suuren ruokasalin edessä. Tottuneella äänellä hän piti tervetuliaispuheensa. Ääntä sävytti kuitenkin suru hänen huomatessaan, että Rohkelikon pöydästä puuttui yksi. Hän ei nähnyt mustia hiuksia tai smaragdinvihreitä silmiä. Yksi kolmesta ei ollut enää palannut.
Jousta pitelevä käsi liikkui yhä nopeammin, soittaja sulki silmänsä. Käsien ja sormien liikkeet olivat epäselviä, eikä ollut enää muuta kuin musiikki, aaltojen hiljainen rikkoutuminen rantaan, etäinen tuuli hiuksissa. Laiva lähestyi ja soittaja saattoi nähdä kaksi tuttua hahmoa sen kannella. Kiharat mustat hiukset, veijarimainen hymy. Tutun miehen vieressä seisoi pitkähiuksinen nainen joka oli kietonut kätensä miehen ympärille ja hymyili onnellisena. Soittajan huulet kaartuivat hymyyn.
Tupakka sammui hiljalleen, mies heitti sen jonnekin tuhkakupin suuntaan. Hän huokaisi kerran hyvin syvään ja nousi sitten pystyyn. Kasvoille tuli jälleen kylmä naamio, hän suoristi kaapunsa ja harppoi sitten nopein askelin tyrmien käytäviä pitkin. Musta viitta hulmahteli hänen perässään, oppilaat väistyivät nopeasti hänen edestään.
Hiljalleen jousen liike hidastui. Nuoteista tuli yhä pidempiä ja hiljaisempia. Hetken kuluttua ääni hiljeni ja haipui pois. Laivan kokka osui hiekkaan ja alas laskettiin tikkaat. Soittajan silmäkulmassa kimalteli yksinäinen kyynel hänen laskiessaan viulun olaltaan ja kävellessään laivan viereen. Hetken hän seisoi neuvottomana katsoen taakseen, pyyhkäisi sitten poskelle valuneen kyyneleen ja kiipesi laivaan pitäen viulua ja jousta toisessa kädessään. Päästyään ylös hän nosti tikkaat perässään, laski viulun kannelle ja käveli sitten tervehtimään tunnistamiaan ihmisiä.
Hetken kuluttua laiva oli lähes kadonnut, aallot hiljenivät ja tuuli tyyntyi hiljalleen. Laivan kannella seisoi nyt kolme ihmistä joiden huulilla karehti lämmin hymy. Sanaakaan ei vaihdettu. Nyt vain hiljaisuus soitti omaa säveltään kunnioittaakseen muistoa.
