Nimi: Sisar hento valkoinen
Fandom: Kuroko no Basuke
Hahmot: Kagami Taiga/Aomine Daiki, Kuroko, Hyuuga, Izutsu
Ikäraja: K-11
Kirjoittaja: Fairy tale
Tyylijaji: Draama, h/c, fluffy
Vastuuvapaus: Hahmot kuuluvat Tadatoshi Fujimakille. Minä en tee rahaa lainatessani hänen keksimiään hahmoja.
Yhteenveto: Kagami on murtanut säärensä joten koripallon pelaaminen täytyy unohtaa pitkäksi aikaa.
Kirjoittajalta: Mulla on joku ihme tarve kirjoittaa ihanat hahmot kurjaan tilanteeseen. Kai sitä jotenkin käsittelee sitä, ettei elämä mene aina niin, kuin itse haluaisi tai mitä on suunnitellut. Juoneltaan The last gamen jälkeinen vaihtoehtoinen tulevaisuus.
Sisar hento valkoinen
Kagami murjotti. Hänellä oli takanaan elämänsä antoisin vuosi koripallon pelaamisessa. Hän oli oppinut ja kehittynyt paljon pelaajana ja Seirinin joukkue oli voittanut Winter Cupin. Lisäksi hän oli jo ehtinyt suunnitella muuttoa takaisin Amerikkaan ja siellä pelaamista ammattilaiseksi saakka. Oli kohtalon ivaa, että niin ei nyt sitten kävisikään. Hän oli jumissa sairaalassa sääri kipsissä. Toinen käsikin oli kantositeessä, joskin sitä ei ollut tarvinnut kipsata. Hän voisi palata kohta kotiin, mutta hän tarvitsisi vielä pitemmän ajan apua. Ja koska hän asui yksin, kukaan ei olisi siellä auttamassa. Se sai Kagamin mietteliääksi ja vähän synkäksikin.
Jostain syystä Kagami luotti Kurokoon sen verran, että sai kerrottua pattitilanteestaan joukkuetoverilleen.
”Jos nämä täällä kuulevat, että asun yksin, nehän hälyttävät sosiaaliviranomaiset paikalle, koska olen 17-vuotias. Ja se on vihoviimeinen asia jonka...”
”Kagami-kun. Ymmärrän täysin. Emmeköhän me porukalla saa järjestettyä sinulle tukiringin”, Kuroko sanoi.
”Hei, en halua sotkea tähän liikaa ihmisiä. Haluan vain kotiin toipumaan. Täällä ruoka on mitä on ja sitä on liian vähän.”
”Selvä. Järjestetään sinut täältä kotiin vielä ennen viikonloppua”, Kuroko sanoi.
Niinpä kolmen päivän kuluttua hänen sairaalahuoneeseensa ilmestyi Kuroko ja Aomine pyörätuolia työntäen.
”Mitä sinä täällä teet?” Kagami kysyi Aominelta.
”Mitäs luulet. Tässä on kulkuvälineesi seuraavien viikkojen ajan”, Aomine vastasi.
”Mutta miksi sinä?” Kagami tivasi.
”En tullut ilkkumaan, jos sitä luulet höntti. Haluan auttaa”, Aomine sanoi ja kohta Kagami istuikin jo pyörätuolissa. Kuroko työnsi hänen jalkansa tohveleihin ja hänen syliinsä ja hartioille he asettelivat huovan. Kipeän käden takia ei kannattanut alkaa sovittaa mitään paitaa ylle. Kagami oli hiljaa. Hänelle oli yhtäkkiä tullut paljon pohdittavaa, joka oli ilmaantunut hänen luokseen Aominen muotoisena.
Kagami kirjautui ulos sairaalasta ja istui pyörätuolissa, jota Aomine työnsi ja heidän vierellään käveli Kuroko, joka kantoi Kagamin reppua. Ulkona heitä odotti tilataksin luona Hyuuga, jolla oli kyynärsauvat ja erikoistuoli Kagamin varalle. He saivat Kagamin ehjänä kotiin, joskin hän ei vielä tiennyt kaikkia tukiringin suunnittelemia yksityiskohtia. Hänen jääkaappinsa oli täynnä ruokaa, joku oli vaihtanut hänen petivaatteensa ja tuonut sängyn vierelle tukevan telineen. Toinen teline oli kylpyhuoneessa. Vessanpöntön näkeminen aiheutti sen, että hänellä alkoi olla kova pissahätä. Hän myös alkoi käsittää, että hän tarvitsi siihenkin toisten apua. Jonkun pitäisi auttaa hänet tuolille, joka oli tuotu häntä varten sairaalasta – suihkutuoli.
Pahus.”Vuorottelemme täällä sinun seuranasi. Minä, Aomine, Hyuuga ja Izuki. Sinun täytyy vain kertoa kuka muu voi vielä olla apunasi”, Kuroko sanoi. ”Ellei muuta niin kauppareissuissa.”
Kagamin suu loksahti auki. Hän ei ollut lainkaan ajatellut, miten kaikki sujuisi täällä kotona. Hän tiesi vain, että tarvitsi liikkumiseen ja siirtymiseen apua.
”Minä otan ensimmäisen vuoron”, Aomine sanoi ja muut lähtivät kotiin. Kagami yritti käsittää, että hänet oli juuri jätetty kahdestaan avuttomassa tilassa yhden pahimman kilpakumppaninsa kanssa.
”Tarvitsetko jotakin? Haluatko istua sohvalle? Onko sinulla nälkä?” Aomine kysyi.
”Minun täytyy päästä kuselle”, Kagami sanoi.
Se oli helpommin sanottu kuin tehty. Kagami oli sairaalassa jo harjoitellut nousua pyörätuolista suihkutuolille, mutta helppoa se ei suinkaan ollut. Hänen piti varata painoaan terveelle jalalle ja ottaa telineestä tukea terveellä kädellään. Aomine taas työnsi pyörätuolin pois hänen altaan ja siirsi tilalle suihkutuolin. Paitsi että hänellä oli edelleen sairaalan pyjama yllään.
”Voitko...?” Kagami pyysi. Hän nousi uudelleen tuolilta ja Aomine laski hänen housunsa alas.
”Kaikki hyvin nyt?” Aomine kysyi.
”On, kunhan jätät minut rauhaan”, Kagami tuhahti.
”Okei”, Aomine sanoi ja jätti Kagamin vessaan.
”Helvetti”, Kagami jupisi itsekseen.
Aomine istui sohvalla katsomassa televisiota. Hän oli viimeinkin saanut tilaisuuden hiipiä Kagamin elämään ja osoittaa olevansa muutakin, kuin suuta soittava kilpakumppani. Joskin hänen pitäisi vakuuttaa Kagami hyvällä tavalla. Kun punapäästä ei kuulunut vielä viidentoista minuutin jälkeenkään mitään, hänen oli pakko käydä katsomassa mikä kesti. Hän kurkisti ovesta vessaan.
”Oletko vielä hengissä?” Aomine kysyi. Kagami vain murahti vähän, eikä katsonut Aomineen.
”En ole tottunut, että joku katsoo kun istun pöntöllä”, Kagami sanoi. ”Mutta joo, olen valmis.”
”Ymmärsin Kurokon kertoman mukaan, että halusit kotiin toipumaan, etkä nimennyt ketään, jota et erityisemmin halunnut auttamaan”, Aomine sanoi. ”Minä tulin oikeasti olemaan avuksi ja hyödyksi”, hän sanoi sujauttaessaan Kagamin housut ylös ja työntäessä miehen ensin käsienpesualtaan luo ja sitten olohuoneeseen.
Siellä oli uusi nousu tuolilta sohvalle. Sohva tuntui olevan kamalan matalalla ja Kagami mietti miten hän ikinä pääsisi sieltä enää ylös. Aomine valmisti hänelle kuitenkin mukavan paikan. Hänen kipsissä oleva jalkansa lepäsi rahilla ja kantositeessä olevan käden puolella oli mukava tyynykasa tukemassa hyvää istuma-asentoa. Televisiosta tuli jalkapalloa. Aomine touhusi aikansa keittiöllä ja tuli sitten tarjottimen kanssa sohvalle. Hän oli rakentanut suuret jättihampurilaiset, joihin hän oli paistanut pihvit itse. Tarjottimella oli valtava kasa ranskanperunoita. Kagami söi halukkaasti. Hän oli nälkäisempi, kuin oli tajunnutkaan. Sairaalan pöperö oli ollut jotain aivan muuta.
”Kiitos” Kagami sanoi ja haukkasi uuden palan.
Päivä taittui kohti iltaa. Kagamin valtasi pieni levottomuus siitä, kuinka hänen yönsä sujuisi. Jalka särki enemmän, kuten aina iltaisin.
”Toisitko lääkkeeni?” Kagami pyysi. ”Ne taitavat olla vielä repussa, joka minulla oli sairaalassa.”
Aomine haki lääkkeet ja toi Kagamille vesilasin. Lääkepurkki vain oli todella hankala ja tiukka yhdellä kädellä avattavaksi.
”Hei, anna tänne”, Aomine sanoi ja Kagami luovutti vähän nolona siitä, että ei ollut saanut edes purkkia avatuksi. ”Mikä sinua vaivaa? Olet ollut kummallinen koko päivän?” hän kysyi sitten.
”Mitä sinä itse miettisit, jos sinut olisi jätetty tällaisessa tilassa pahimman kilpakumppanisi armoille? Emme me varsinaisesti tunne toisiamme. Täällä sinä kuitenkin olet - kotonani”, Kagami selitti.
”Minä ajattelin, että tämä olisi loistava tilaisuus meille tutustua paremmin ja viettää aikaa. Sinä voit pyytää minulta mitä tahansa, minä passaan”, Aomine sanoi.
Mitä tahansa. Kagami punastui rajusti, kun huomasi ajatustensa laukkaavan vähän toisenlaisiin palveluksiin.
”Minun täytyy päästä nukkumaan. Voisin kyllä pestä sitä ennen hampaani”, Kagami sanoi. Sohvalta nousu oli juuri niin haasteellista, kuin Kagami oli ajatellut sen olevankin. Hän joutui tarrautumaan terveellä kädellään Aominen kaulaan ja siitä hän pääsi viimein suihkutuolille. Hänellä oli vähän nihkeä olo, mutta suihku saisi jäädä seuraavaan aamuun. Sen sijaan hän halusi ehdottomasti oman pyjamansa, jota Aomine meni hänelle etsimään.
Aomine sai Kagamin pyjaman vaihdettua ja viimein Kagami istui sängyllään.
”Jäätkö yöksi? En usko pärjääväni yksin jos jotain sattuu”, Kagami kysyi.
”Tietysti jään. Eihän sinua edes saa jättää yksin vielä muutamaan viikkoon”, Aomine sanoi. Hän auttoi Kagamin peiton alle. Kipsijalka oli nostettu vähän ylös tyynyn päälle ja kipeä käsi tuettiin toisella tyynyllä.
”Tämä on yöksi”, Aomine sanoi kaivaessaan jostain kusipullon. ”En todellakaan aio taluttaa sinua keskellä yötä vessaan asti.”
Kun Aomine raahasi vieraspatjaa makuuhuoneen lattialle Kagami tajusi, ettei saisi edes nukkua yksin huoneessaan.
”Minä en kuule olohuoneen sohvalle asti, jos tarvitset yöllä apua. Minä tulen tähän”, hän sanoi eikä Kagamilla oikeastaan ollut siihen mitään sanottavaa. Hän yritti vain saada unen päästä kiinni.
Kagamilla oli paljon mietittävää koko kummallisesta päivästä. Aomine oli ihan erilainen, mitä hän oli ajatellut. Tai ei erilainen. Pikemminkin Aomine oli paljon muutakin sen lisäksi, mitä hän oli luullut ja tiennyt. Hän oli asiasta hämmentynyt. He olivat katsoneet jalkapalloa ja jutelleet jotain pientä siihen liittyen. Aomine oli yrittänyt olla kannustava, mitä koripalloon ja hänen kuntoutumiseen tuli. Toinen oli halunnut kääntää hänen ajatuksensa jo pitkälle tulevaan aikaan ja yli tämän ikävän vaiheen. Aomine tuli joskus tunnin päästä huoneeseen aikoen käydä hänkin nukkumaan.
”Nukutko jo?” Hän kysyi Kagamilta.
”En”, Kagami vastasi.
”Älä epäröi herättää minua yöllä jos tulee tarvetta. Hyvää yötä”, hän sanoi ja meni patjalleen.
Hyvää yötä? Kagami ei sanonut mitään takaisin. Tämä kaikki oli vain liian outoa. Hän oli puhunut isänsä kanssa puhelimessa nyt melkein päivittäin, mutta tehnyt isälleen selväksi ettei tämän tarvinnut tulla hänen takiaan kotiin. Hänellä olisi kaikki kunnossa ja hänellä olisi apuja. Hän oli kuitenkin ollut mielissään, että hänen isänsä huolehti hänen voinnistaan. Kagami valvoi kuunnellen yön ääniä ja Aominen tasaista pientä tuhinaa huoneen toisella puolella. Hän yritti pitää jalkaansa aivan paikoillaan, pienikin liikuttaminen aiheutti jomottavaa kipua. Hänen kätensä jomotti aina öisin, mutta päivisin se tuntui tulevan paremmaksi, joskin ei sitä vielä voinut paljon liikuttaa eikä nostaa lainkaan ylös.
Aamulla hän heräsi verhonraosta kurkistavaan auringonsäteeseen. Aomine oli jo noussut, sillä hän ei ollut enää patjallaan. Sen sijaan keittiöstä kuului kolinaa ja sitten kylpyhuoneesta kuului veden lorinaa. Kagamin pitäisi päästä pian vessaan ja suihkuun. Kohta Aomine kurkistikin huoneeseen.
”Huomenta”, hän sanoi.
”Huomenta”, Kagami sanoi vähän jurottaen.
Aomine tuli nostamaan hänet suihkutuolille ja rullasi hänet kylpyhuoneeseen. Kagami istui taas vartin pöntöllä kun Aomine palasi takasin.
”Tarvitsen suihkun”, Kagami sanoi lyhyesti. Onneksi suihkunurkkaus oli tilava ja siellä sai olla suihkuverhon takana rauhassa. Kagamin kipsi piti suojata huolellisesti muovilla. Sitten Aomine jätti suihkun sopivan lämpöiselle ja työnsi Kagamin sen alle istumaan.
”Jos tarvitset apua hiustenpesussa autan kyllä”, hän sanoi. ”Tulen kohta takaisin.”
Kagami jäi juoksevan veden alle istumaan. Hän sai petyä itseään vähän saippualla. Shampoopullo kuitenkin luiskahti hänen kädestään lattialle. Hänen ei auttanut muu, kuin odottaa Aominea. Hän oli onneksi saanut itse takalistonsa pestyä, vaikkei se ihan helppoa ollutkaan.
”Tarvitsetko apua?” kuului Aominen ääni verhon takaa.
”Jep. Shampoopullo putosi lattialle”, Kagami sanoi. Aomine sulki vesihanan hetkeksi ja kävi työhön. Hän pesi Kagamin hiukset. Kagamin teki mieli huokaista mielihyvästä, sillä kuinka hyvältä toisen sormet hänen päänahallaan tuntuivatkin. Oli mukava saada päänahka puhtaaksi usean päivän jälkeen. Aomine huuhteli shampoon ja laittoi vielä hoitoaineen. Lopulta hän pesi Kagamin selänkin pyytämättä.
Kagami kuivasi itsensä suureen pyyhkeeseen, mutta ongelmana oli märäksi jäävä takamus. Suihkutuoli oli märkä. Hänen pitäisi saada kuivaa ja puhdasta ylleen.
”Älä murjota”, Aomine pyysi. Hän oli etsinyt Kagamille verkkarihousut ja väljän t-paidan, joka oli helppo pukea ylle. Hän laittoi wc-ituimen kannelle pyyhkeen ja auttoi Kagamin siihen istumaan. Nyt hänen takamuksensa oli kuiva. Aomine oli ajatellut kaikkea.
”Missä minun alushousuni ovat?” Kagami kysyi.
”Tilanteesi huomioon ottaen jätin ne tuomatta. Pärjäät hyvin ilman niitä”, Aomine selitti ja Kagami joutui toteamaan että toinen oli oikeassa. Seuraavaksi Aomine nosti hänet pyörätuoliin ja keittiöön pöydän äärelle.
Kagamin kurkkua kuristi ja hänen teki mieli itkeä. Hän peitti kasvonsa yrittäen peittää herkkää hetkeään Aominelta. Hän oli kiitollinen, että Aomine oli auttamassa ja samaan aikaan häntä hävetti ihan helvetisti olla näin avuton ja surkea. Aomine ei sanonut mitään, mutta pörrötti hänen hiuksiaan.
Hän otti haarukan terveeseen käteensä ja söi maistuvan aamiaisen. Munakasta, pekonia, tuoremehua ja paahtoleipää.
”Haluatko ulos? Vai ollaanko hetki parvekkeella?” Aomine ehdotti.
”Parveke riittää”, Kagami sanoi. Aomine toi Kagamin tohvelit ja nosti hupparin hänen hartioilleen.
Oli lämmin syyskuinen päivä ja ulkona tarkeni olla vallan mainiosti t-paidalla.
”Etkö sinä mene kouluun?” Kagami kysyi jonkin ajan kuluttua.
”Noup.”
Kuroko tuli iltapäivällä, toimitti Kagamille tiedot läksyistä ja oli koko iltapäivän Kagamin seurana. Aomine oli lähtenyt, mutta sanoi palaavansa illalla päästämään Kurokon kotiin. Kurokon kanssa oli ihan erilaista. Hän joutui neuvomaan miten hän parhaiten sai käytyä vessassa, eikä lyhyen Kurokon ollut helppoa tukea Kagamia samalla tavalla, kuin Aomine oli tehnyt. He kuitenkin juttelivat kaikenlaista, eikä Kuroko vältellyt koripallosta puhumista. Ensin se oli virkistävää, mutta vähitellen Kagami vain synkistyi, kun mietti taas, että hän menettäisi kokonaisen vuoden lajin parissa, josta hän niin paljon piti. Kun Kuroko alkoi lukea läksyjään, Kagami päätti että oli parempi hänenkin yrittää pysyä tehtävissä ajan tasalla. Ainahan kursseja voisi uusia, mutta jotain hän voisi tehdä nytkin.
Illalla Aomine tuli takaisin ja Kuroko lähti kotiin.
Kaikki sujui hyvin siihen saakka, kunnes Kagamilla oli aamuyöstä kova pissahätä. Hän hamusi pullon käsiinsä ja sai pissattua siihen. Korkin kiinni saaminen kuitenkin tuotti hankaluuksia. Ja ennen kuin hän sai korkin kunnolla kiinni, ote pullosta lipesi ja se putosi kolisten lattialle.
”Voi paska”, Kagami jupisi. Hän oli onneton rähmäkäpälä ja aiheutti Aominelle vain pelkkää vaivaa.
”Häh?” Aomine havahtui patjallaan.
”Älä astu lattialle”, Kagami sanoi ja peitti sitten kasvonsa terveellä käsivarrellaan.
Aomine tajusi valot lamppuun sytyttäessään mitä oli tapahtunut. Lattialla oli kusipullo ja märkää, joka oletettavasti oli kusta. Aomine ei jäänyt ihmettelemään asiaa sen koommin, vaan meni siivouskomerolle hakemaan lastan ja lattialiinan. Hän kasteli liinan lattianpesuaineessa ja tuli tuota pikaa hakemaan pullon vessaan ja pesi vihellellen lattian. Lopuksi hän pesi kätensä ja palasi nukkumaan.
”Anteeksi”, Kagami kähisi nolona kätensä alla.
Aomine pörrötti jälleen hänen hiuksiaan.
”Ei kai sänkysi ole märkä?” hän kysyi kuitenkin. Eihän hän ollut näkemässä mitä oli ehtinyt tapahtua.
”Ei”, Kagami murahti.
”Hyvä”, Aomine sanoi ja nukahti melkein heti uudelleen kun palasi patjalle ja sai peiton vedettyä ylleen. Vasta silloin Kagami uskalsi kurkistaa kätensä alta. Oli se hyvä, että edes toisella oli hyvät unenlahjat. Hän valvoi aamuun asti nolouden tunne painona vatsassaan.
Kagami havahtui vasta ovikellon soittoon.
Kuka kumma? Se oli Izuki, joka oli vuorostaan tulossa Kagamin avuksi. Aomine huikkasi hänelle ovensuulta ja lähti sitten.
”Nähdään taas illalla”, Aomine sanoi.
”Joo”, Kagami sanoi, eikä muuta.
Päivä Izukin kanssa oli taas ihan erilainen, mitä Kurokon tai Aominen. Hän halusi väkisin viedä Kagamin raittiiseen ulkoilmaan, eikä se lopulta niin huono asia ollutkaan. Kagami ei vain ollut tottunut siihen, että häntä tuijotettiin. Ei kukaan nähnyt hänen kipsiään verkkarihousujen alla, joten ties mitä kaikki hänestä ajattelivatkaan. Se oli kauhean kiusallista. Muutaman kerran Izuki työnsi pyörätuolia aivan liian läheltä koirantaluttajia ja Kagami olisi voinut melkein koskettaa viereltä kävelevää koiraa.
”Seuraavan hurtan kierrät kauempaa. Inhoan niitä”, Kagami komensi tuohduksissaan.
”Ai niin, anteeksi”, Izuki sanoi, kun muisti Kagamin viimein avautuneen koirakammostaan.
Izuki teki hyvää ruokaa ja sitä oli paljon. Kagami oli hyvällä tuulella ja televisiosta oli juuri alkamassa elokuva, kun Aomine saapui.
”Sisar hento valkoinen, Izuki totesi saaden Kagamin ja Aominen vaihtamaan katseen keskenään.
”Itse voit olla hento, jos huvittaa”, Aomine kuittasi takaisin.
”Hyvä on sisar ei niin hento valkoinen”, Izuki jatkoi kunnes sai Aominen kyynärpään kylkeensä.
Izuki viipyi vielä elokuvan ajan. He söivät iltapalaa samalla, kun katsoivat elokuvaa. Kun Kagami alkoi myöhemmin olla vähän vaikean näköinen, lykkäsi Aomine hänen lääkkeensä kouraan ja tarjosi vettä. Kagami otti lääkkeet.
Mistä Aomine oli tiennyt että hän tarvitsi niitä?”Kiitos”, hän jupisi. Hän yritti varoen nostaa kipeää kättään ylös, mutta siihen sattui ihan liikaa. Kuntoutuksen ja fysioterapian alkuun olisi vielä pari viikkoa.