Kirjoittaja: Thelina
Beta: Kaarne ♥
Fandom: True Detective (1. tuotantokausi)
Tyylilaji: Angst, romance, pre-slash
Ikäraja: S
Paritus: Marty/Rust
Yhteenveto: Öisin Rust kuulee, kuinka hänen talonsa hengittää. Vastuunvapautus: Kunnia kaikesta sarjaan liittyvästä kuuluu sen tekijöille.
A/N: Osallistuu Kevätvaihtarit -haasteeseen ja tämä teksti on lahja osallistujalle nro 15
Ilahduin kovasti, kun huomasin toiveissasi tämän fandomin ja kiitos myös inspismurusista, jotka heti yhdistin päässäni Martyyn ja Rustiin ♥ Tekstissä mainittu peili viittaa siis siihen pikkiriikkiseen peiliin, jota Rust tuijotteli.
YölläÖisin Rust kuulee, kuinka hänen talonsa hengittää.
Kevyt tuuli heiluttaa olohuoneen verhoa edestakaisin ja humisee hiljaa hyttysverkossa. Putket naksuvat, ilmastointi hurisee ja heinäsirkat sirittävät takapihan pitkäksi venähtäneessä ruohikossa. Kun kadulta äkkiä kantautuu kahden moottoripyörän pakoputkien räikeä pärinä, jääkaapin termostaatti yskähtää ikään kuin vastauksena meteliin. Hetken kuluttua termostaatti sammuu ja talossa on taas hiljaista, ainakin melkein.
Marty kääntää jälleen kylkeä yläkerrassa. Rust makaa patjallaan olohuoneessa ja uskottelee itselleen, että tällä kertaa hänen unettomuutensa johtuu siitä, ettei hän vuosiin ole tottunut asumaan toisen ihmisen kanssa, kuulemaan tämän jokaista liikettä. Talon hengitysäänet saavat hänen mielessään uudenlaisia sävyjä, joita hän lakkaamatta kuuntelee kykenemättä rauhoittumaan muuttuneeseen rytmiin. Vaikka muutos on tuskin havaittava, levottomuus valtaa hänet. Makuuhuoneesta kantautuvat vaimeat narahdukset, Martyn hengitys ja lakanoiden kahina saavat hänen korvansa herkistymään ja puristavat sydäntä useammalla kuin yhdellä tavalla.
Vaikka siitä on jo vuosia, hän muistaa yhä kipeän kirkkaasti, millaista oli kuunnella lapsen rauhallista hengitystä, katsoa tämän pieniä kasvoja ja valvoa unta, jotta äiti saisi hetken verran levähtää. Kuunnella toisesta huoneesta tai talon toiselta puolelta asti, jotta huomaisi pienen heräämisen, pahat unet ja hädän. Hän ei kai silloinkaan ollut ollut hyvä nukkuja, joten se oli ollut helpompaa, valvominen. Nykyään se ei ollut helppoa, sillä sekä hiljaisuus että öiset äänet muistuttavat häntä pahimmasta. Sophieta ei enää ole, mutta tilalle on tullut jotakin, joka joko korjaa hänet tai särkee entistäkin pahemmin.
Joustinpatjan kaukainen vinkaisu repii hänet takaisin todellisuuteen. Pian portaista kuuluu narinaa, kun Marty laskeutuu hitaasti alakertaan.
”Rust”, hän kähähtää astuessaan olohuoneeseen pelkkiin boksereihin pukeutuneena. Rust ei tiedä, pitäisikö hänen vastata – Marty ei vaikuta yllättyneeltä nähdessään hänet hereillä hämärässä. ”Haen vain vettä”, Marty sanoo ja jatkaa matkaansa keittiönurkkaukseen.
Marty laskee vettä kauan, ennen kuin täyttää lasin ja juo sen tyhjäksi nojaten vasten tiskipöytää. Rust nousee istumaan patjallaan ja katsoo Martyn paljasta selkää huoneen toiselta puolelta, niin kuin on usein katsonut aseman pukuhuoneessa. Hämärässä Rust ei erota pieniä ruskeita luomia, jotka muodostavat tasasivuisen kolmion aivan Martyn vasemman lavan alapuolelle. Silti hän osaisi koskettaa niitä sormenpäillään, jos vain ylettäisi.
Joskus Martyn pitkän katseen kohdatessaan hän miettii, haluaisiko Marty hänen tekevän niin.
Marty laskee lasin tiskialtaaseen ja rykäisee.
”Kuule. Kyllä sinä voit makuuhuoneeseenkin tulla.”
Rust tuijottaa häntä.
”Mitä helvettiä, Marty?” hän kysyy. Onko Marty, amerikkalaisen unelman ja kristillisyyden perikuva, oppinut lukemaan hänen ajatuksiaan, alkanut haluta samaa kuin hän?
Marty raapii toista käsivarttaan ja painuu puoli tuumaa kasaan, aivan kuin itsekin yllättyisi kysymyksestään.
”En minä välittäisi”, Marty jatkaa. ”Tai välitän tietysti, mutta… Totta puhuen, minä en oikein osaa nukkua yksin.”
Minä en osaa enää nukkua muuten kuin yksin, Rustin tekisi mieli sanoa. Mutta onko se totta?
”Tuo patja sitä paitsi näyttää helvetin epämukavalta”, Marty huomauttaa.
”Minä olen nukkunut tässä jo kuukausia.”
”Ethän sinä nuku.”
”En niin.”
Marty ei vieläkään lähde. Rustin tekisi mieli polttaa, mutta tupakat ovat takin taskussa, eikä hän jaksa hakea niitä. Hän hieroo huokaisten otsaansa, ottaa nipun papereita patjansa vierestä ja työntää lukuvalon johdon seinään. Se syttyy särähtäen ja kelmeä valo osuu Martyn kasvoihin ja silmiin. Seinän pieni peili välkähtää ja Rust kuvittelee Sophien katsovan heitä sen kautta.
”Mene nukkumaan, Marty. Minä luen nämä ja yritän sitten.”
Marty nyökkää hänelle ja ottaa mennessään tuolilta omat muistiinpanonsa.
”Kaiken varalta…” hän mutisee ja lähtee sitten yläkertaan. Pian portaiden narina lakkaa ja Rust kuulee, kuinka Marty sytyttää yöpöydän lampun ja kahisuttaa papereitaan makuuhuoneessa.
Rust lukee aamuiset muistiinpanonsa kolmeen kertaan. Ikkunasta tulvii viileää yöilmaa, jota hän hengittää yhtä aikaa talonsa kanssa. Hän sulkee silmänsä ja kuuntelee: putkiston ja ilmastoinnin huminaa, heinäsirkkojen siritystä, päälle naksahtavan termostaatin hurinaa. Yläkerrassa Marty kääntää kylkeä ja selailee yhä papereitaan.
Rust avaa silmänsä, katsoo peiliin. Se välähtää jälleen kuin sanoen:
Mene. Minä pärjään kyllä.”Hyvä on”, Rust sanoo itselleen. Hän pujottaa valkoisen aluspaidan päälleen, ottaa lattialta vihkon ja kynän ja nousee ylös.
Portaissa hän kuulee, kuinka Marty liikahtaa ja tekee tilaa viereensä sängylle.