Author: Duzku
Beta: - hukkui enkä löytänyt
Fandom: Chistopher Paolinin
PerillinenIkäraja: S
Disclaimer: Minun ei ole mikään, eikä kukaan tahtonut hyvittää luomisen tuskaani.
Genre: action, drama + angstin murenta
Hahmot/Paritus: Murtagh & Thorn, Arya (& Fírnen) (viittaus Eragon/Aryaan, voi lukea myös Murtagh/Aryaa)
Kesäetydihaaste, Kirjoita & Kommentoi - PerillinenSummary: ”Liian myöhäistä!” Murtagh karjui haltian kielellä tuulen yli, pärski suustaan suolaista vettä.A/N: Tästä saa kiittää
tätä kuvaa, kiitokset
Nevillalle. Toivottavasti ei ole liian kaukaa haettua, ja toivottavasti joku tykkää ja uskaltaa pistää puumerkinkin.
Murtaghista pitäisi kirjoittaa enemmän.
Elämästä ja kuolemastaAaltojen mustaan syliinJyrähdystä seuraava välähdys läpivalaisi Thornin hurmeenpunaiset siivet värjäten lohikäärmeen selässä istuvan Murtaghin punaiseen, suomujen kirkkaiden heijastusten läikittämään hehkuun. Murtagh ulvoi hurjasta riemusta painautuessaan satulassa tiiviisti vasten Thornin suomuista kaulaa.
Ylös, uudestaan!Thorn vastasi karjaisemalla keuhkojensa pohjasta.
Luonnonvoimia ei voinut hallita. Niiden rinnalla he olivat ikuisia kakkosia, ja juuri se kiistaton tosiasia ajoi Murtaghin tähän hurmaan, jonka he jakoivat Thornin kanssa vellovan aallokon yläpuolella uhmatessaan tuulta ja tuiverrusta kerran toisensa jälkeen. He olivat tumma nuoli vasten pilvien patsaita, kapinallinen parivaljakko, joka viisti meren vaahtoa syöksyjen ja nousujen välillä.
He kiipesivät tuulta vasten takaisin taivaalle. Aavalla meri yhtyi saumattomasti pilviin, taivaalla pilvien alla Thorn joutui taistelemaan suolaisen tuulen aiheuttamaa turbulenssia vastaan.
He pyyhkäisivät rankkasateen läpi uuteen syöksyyn kohti aaltojen mustaa syliä.
Lakikohdassa, siinä missä Thorn alkoi kallistaa suomuista ruumistaan alaspäin, Murtagh vannoi nähneensä jotain mantereesta ulkonevaa nientä peittävien pärskeiden takana.
Seis! Murtagh jännitti otettaan Thornin niskapiikistä pitääkseen päänsä ylhäällä ilmamassan paiskautuessa silmänräpäyksessä syöksyn pysäyttäviin valtaviin siipiin. Murtagh tunsi kumppaninsa ponnistukset omassa lihassaan haravoidessaan katseellaan myrskyävää merta.
Mitä nyt?Näin jotain, vannon, että näin. Katso pääsetkö tuonnemmas. Murtagh jakoi havaintonsa Thornin kanssa.
Olisiko se ollut villi lohikäärme?Murtagh jäyti huulta hampaillaan ja mietti Thornin arvelua.
En tiedä, näin vain välähdyksen… Mutta mikä muukaan se voisi olla? Pitäisikö meidän käydä katsomassa?Jos pääset etenemään tässä ristituulessa.Pitkältä tuntuvien minuuttien jälkeen Thorn pyyhkäisi kivisen niemen yli – Murtagh kääntyi satulassa pitääkseen katseensa ihmishahmossa, joka näytti aikovan suin päin aaltoihin. Hahmo oli selvästi nainen, ja mitä pidempään hän sai havaintoja, sitä varmempi hän oli siitä, että kyseessä oli haltia – Thornin siivet viistivät vettä, metrien korkuinen hyöky lähti kaatumaan heidän päälleen, ja sitten he olivat jo sen yläpuolella ja Thorn taisteli kääntääkseen lennon takaisin, toiseen ylitykseen.
Mitä tuo haltia aikoo, onko hän tullut hulluksi – Murtaghille valkeni. Hän oli varma, että oli nähnyt mereen vajoavan lohikäärmeen.
Thorn! Heti kun annan merkin sukellat niin matalalta kuin pystyt joutumatta mereen!Thorn vaikutti huolestuneelta. Kun hän ei väittänyt vastaan, Murtagh alkoi kiskoa satulan hihnoja irti jaloistaan.
Pysy ilmassa ja yritä katsoa näetkö lohikäärmettä missään. Hän on mahdollisesti vihreä tai sininen.Kun Thorn syöksyi matalalta kivien yltä, Murtagh oli jo ilmassa, putosi halki kivikkoon murtuvien aaltojen ja ympärillään kohoavan raivostuneen meren, tuli horjahtaen alas veden peittämille liukkaille kiville ja kastui päästä varpaisiin.
Hän sai otteen haltian vyötäisiltä kreivin aikaan. Kapeat kädet huitoivat ilmaa hänen tiukassa otteessaan, haltia sylki epätoivosta vääristynein katsein raivokkaita uhkauksia, kirosi, kiljui ja rimpuili ja sai perille muutaman iskun jotka saivat Murtaghin irvistämään.
”Typerys, päästä irti! Kumppanini on tuolla!”
”Liian myöhäistä!” Murtagh karjui haltian kielellä tuulen yli, pärski suustaan suolaista vettä. ”Lohikäärmeeni on ilmassa, ja jos hän ei näe kumppaniasi, on jo liian myöhäistä!”
”Päästä irti, en voi jättää häntä yksin! Minun täytyy mennä!”
”Ei todellakaan täydy!”
Murtagh piteli haltiaa estottomammin ja suolsi sanoja kiivaasti. ”Kuuntele, haltia! Juuri nyt olisit valmis mihin tahansa, mutta ketä se auttaa, jos sukellat tuonne ja kuolet? Mieti selväjärkisemmällä hetkellä uudestaan, ja jos sittenkin tahdot kuolla – siitä vain sitten, en estä!”
Haltia oli livetä hänen käsistään. Pitkät mustat hiukset tarttuivat märkinä Murtaghin kasvoihin ja hän tunsi jäntevän kehon kaaret repeytyneiden, läpimärkien vaatteiden alla, he taistelivat elämästä ja kuolemasta.
Pahinta oli että Murtagh tiesi tarkalleen miltä haltiasta tuntui.
Pian Murtagh saattoi kantaa voipuneen haltian tyrskyistä rantaan. Haltianaisen kalpeat kasvot hopeisen otsarivan alla raidoittuivat sateesta ja kyynelistä ja vääntyivät surusta, jonka Murtagh tiesi musertavan kapeita hartioita.
Thorn syöksyi myrskyn läpi rantakalliolle.
Murtagh, kuinka kuningatar-haltia voi?Et löytänyt vilaustakaan?Surullinen vinkaisu oli riittävä vastaus. Murtagh heijasi sylissään nyyhkyttävää haltiaa ja toivoi ettei joutuisi kertomaan Eragonille taas yhdestä menetyksestä.