Nimi: Oodi sukutapaamisille, miten olis?
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: S
Tyylilaji: Draama, veljesten nahikointia ja ehkä jotain huumorin poikasta
Juoni: Lauantai-päivä kotona, mikäs sen parempaa? Valitettavasti Dom kiskoo pikkuveljensä mukanaan sukujuhliin, mikä on jo itsessään painajaismainen juttu, mutta pahemmaksi kaiken tekee se, ettei kolmen veljeksen yhteiselämä olekaan enää itsestäänselvä asia. River aikoo kuitenkin taistella henkeen ja vereen perheensä puolesta, mutta riittääkö se?
Varoitukset: Puhekielinen kerronta
Vastuuvapaus: Hahmot ja tarina kuuluvat täysin minulle.
A/N: Dom, River ja Morgan ovat täällä taas! Tällä kertaa vähän tarkempaa tietoa siitä, mitä kävi heidän vanhemmilleen ja minkälaista veljesten elämä on yleensä. Sukujuhlat on musta ihan okei, mutta kyllä niissä on aina sellainen oma, vaivaantunut tunnelmansa. Jokaisella on sellaisesta varmaan kokemusta, vai kuinka?
Poikien iät meni näin: Dom on 20, River 14 ja Morgan 5. Palaute on aina tervetullutta!
Oodi sukutapaamisille, miten olis?River”Mutkun tänään on viikonloppu!” mä ruikutin, kun Dom kiskoi mut ylös sängystä. Mä en nyt yleensäkään ole mikään aamuvirkku, mutta tänään olisin halunnut jäädä sänkyyn mieluusti loppupäiväksi hinnalla millä hyvänsä. Valitettavasti mun isoveli ei näyttänyt tuntevan juuri sympatiaa mua kohtaan.
”Älä viitti käyttäytyä kuin joku 5-vuotias”, Dom ärähti vastaukseksi. ”Meillä on jo senikäinen kakara talossa ja sekin käyttäytyy paremmin kuin sä.”
”Jäkä jäkä.” Irvistin sille rumasti, mutta sillä ei ollut Domiin minkäänlaista vaikutusta.
”Pue päälle”, mun veli komensi. ”Ja sitten tuut aamupalalle. Vauhtia!”
”Sä et haluais itsekään mennä sinne!” huusin Domin perään, kun se oli ovella. ”Joten miks me sitten lähdetään?”
Dom katsoi mua ivallisesti.
”Luuletko sä muka, että me saadaan aina tehdä, mitä me halutaan?” se kysyi.
”Joo?” vastasin, mutta olin kuitenkin vähän epävarma. Mä en oikein tajunnut, mitä Dom haki kysymyksellään. ”Sä oot meidän huoltaja. Sä määräät, eikö niin?”
Se tuhahti.
”Kuule, River”, Dom sanoi ja nojasi ovenkarmiin. ”Kuinka kauan sä luulet mun pysyvän teidän huoltajana, jos me skipataan sukujuhlia aina kun halutaan?”
Se säikäytti mut tosissaan, koska mä en ollut koskaan uskonut, että meidän sukulaiset ryhtyis sellaisiin toimiin, jos eivät näkisi meidän naamaa vähän aikaan. Mutta näköjään.
”Mut eihän ne niin vois tehdä?” mä kysyin vähän huolissani ja katsoin suoraan Domiin odottaen, että se hymyilis ja sanois, ettei mun tarvinnut murehtia semmoisia. Se ei tehnyt niin.
Dom katsoi mua silmissään aitoa huolta kuin se olis ajatellut sossujen olevan jo ovella. Mä näin mielessäni jo kauhuskenaariota siitä kuinka ne veis mut ja Morganin pois ja valikoisivat meidän suvusta parhaat huoltajat. Morgan lykättäisiin mummille ja ukille, jotka olivat sen ”lailliset” huoltajat. Mä taas joutuisin jonkun randomin enon tai tädin luo.
”Dom?” mä kysyin pelästyneenä, kun se ei vastannut mulle vähään aikaan.
Mun isoveli hätkähti mietteistään.
”Pue nyt vaan päälles, jooko”, Dom sanoi ja lähti keittiöön.
Mä jäin seisomaan keskelle huonettani epävarmana ja huolissani. Vielä hetki sitten olin vaan ajatellut nukkumista ja tyypillistä laiskottelua lauantai-päivänä, mutta nyt mun pitikin huolehtia tulevaisuudestani. Mä luulin, että tää oli jo sovittu silloin kun äiti ja Chris olivat kuolleet. Dom oli allekirjoittanut paperit, vaikka se olis voinut lähteä yliopistoon ja heivata mut ja Morganin jollekin sukulaiselle. Dom oli sanonut mulle, että me oltiin sen perhe eikä se halunnut erota meistä. Se ei kestänyt menettää meitä samalla tapaa kuin äitiä ja Chrisiä.
Mutta tässä sitä taas oltiin.
Paha maku suussani aloin kiskoa vaatteita päälleni ja menin keittiöön, jossa mun veljet jo istuikin aamupalalla.
”Huomenta!” Morgan kailotti iloisesti ja otti sitten ison kulauksen mukistaan, jossa näköjään oli kaakaota, koska mun veljen suupielet olivat ihan suklaanruskeat.
”Huomenta”, mumisin ja vilkuilin Domia, mutta se oli uppoutunut lehteen.
”Se teki sulle paahtoleivät valmiiks”, Morgan kertoi ja osoitti vieressään olevaa lautasta. Kurtistin kulmiani. Dom ei ikinä tehnyt mulle aamupalaa. Sillä oli jo yks mukula passattavana ja mä olin tarpeeks iso tehdäkseni itse aamupalani. Miksi se siis nyt olis yhtäkkiä muuttanut tapojaan?
Mä tiesin syyn ennen kuin se oli edes ehtinyt muotoutua mielessäni. Dom ei katsonut muhun, mutta se oli jännittynyt ja katsoi lehteä vähän turhan intensiivisesti, mutta sen silmät eivät liikkuneet.
Istahdin turtuneena pöytään ja aloin mutustella leipiäni innottomasti. Tuntui, että koko päivä oli pilalla.
Meidän pikkuveli, Morgan, taas ei näyttänyt olevan moksiskaan. Se söi leipäänsä, josta oli leikattu reunat pois ja ryysti kaakaotaan. Se oli vielä yöpuvussa, koska sillä oli tapana sotkea itsensä, joten mitä järkeä pukea mukulaa ennen syöntiä?
”Monelta me lähdetään?” kysyin syötyäni.
”20 minsaa”, sanoi Dom. ”Morgan, joko sä oot syönyt?”
”Saanks mä lisää kaakaota?” vesseli kysyi toiveikkaasti.
”Et”, Dom ärähti ja Morgan hätkähti. Dom ei kovin usein ärähdellyt sille eikä pikkuveli ollut tottunut siihen. Mutta mä näin, miten Dom katui heti sanojaan.
”Mä tarkoitan”, isoveli aloitti sovittelevasti, ”että meillä on aika tiukka aikataulu. Meillä ei oo aikaa niin paljon kuin normaalisti lauantaisin.”
”Koska me mennään juhliin”, Morgan sanoi tietäväisenä ja pyyhki suupielet hihaansa.
”Just niin”, Dom vahvisti ja pörrötti pojan tukkaa. ”Nyt mennään pukemaan sulle ne vaatteet, okei?”
”Joo”, Morgan vastasi säyseästi ja hyppäsi alas tuolilta. Olin sille kateellinen, kun se pystyi olemaan noin huoleton eikä murehtinut paljon mistään. Mitäköhän Morgan olis sanonut, jos kuulis, että Dom ei ehkä pystyis pitää meitä?
Siitä tulis heti itkupotkuraivari, mä tiesin. Saatoin kuvitella, miten Morgan eka kyselis, että mitä kaikki tarkoittaisi ja sitten kun sen 5-vuotiaat aivot ymmärtäis pääasian, sen alahuuli alkaisi väpättää ja ruskeat silmät täyttyisi kyyneleistä. Lopulta se ripustautuis kiinni Domiin ja kiljuisi kuin palosireeni, jos joku yrittäisi viedä sen pois. Kai ne nyt tajuais, että sellainen muutos ei olisi hyväksi sen ikäiselle ipanalle? Morgan oli tottunut tällaiseen elämään. Elämään meidän, isoveljiensä, kanssa. Se oli jo menettänyt äitinsä ja isänsä. Ei kai ne pakottaisi sitä luopumaan veljistäänkin?
Mun kurkussa tuntui pala, kun mä katsoin mun veljien perään niiden mennessä takaisin Morganin huoneeseen.
Mä en antaisi niiden tehdä sitä. Olkoonkin, että ne ajattelisi meidän ”parasta”, mutta jos niillä oli mielessä meidän erottaminen, ne ei tajunneet mistään mitään. Dom ja Morgan olivat mun perhe. Ja mä taistelisin siitä henkeen ja vereen. Lauantai-päiviä tulisi lisää, mutta perhettä oli mahdotonta korvata. Mä laittaisin ne tajuamaan sen.
~…~
Me ei menty meidän autolla niin kuin mä olin kuvitellut vaan meitä tuli hakemaan meidän Lucy-täti äidin puolelta ja sen jo aikuinen tyttö, Rachel.
Mä jouduin heti murhayrityksen kohteeksi, kun Lucy-täti näki mut.
”River!” hän hihkaisi ja yritti rutistaa mut hengiltä. Naisesta lemusi kuvottavan vahva hajuveden haju, jota täti olisi ilmeisesti ruikautellut oikein olan takaa päälleen. Siitä olisi pökertynyt haisunäätäkin.
Lucy-täti on riuska, vähän pyöreä, yli viidenkymmenen oleva nainen. Sillä on paljon meikkiä ja se touhottaa aina kaikesta. Voisin kuvitella, että joka suvusta löytyy ainakin yks, joka vastaa kuvausta, mutta Lucy-täti on ehdottomasti pahimmasta päästä.
”Juu, kiva nähdä suakin, Lucy-täti”, pihahdin, jotta se päästäis mut irti kiduttamaan jotakuta toista (hei, Dom!) mun sijaan.
Onneksi Lucy-täti päästi mut pian irti ja halas heti perään Domia. Rachel seisoi auton ulkopuolella mustapunaisessa goottityylisessä mekossaan ja ainoastaan nyökkäsi mulle. Se kelpas hyvin. Olis ollut kiusallista halata sitä, kun me ei kauhean hyvin tunnettu.
Dom irvisteli Lucy-tädin hajupommin jälkeen ja mä väläytin sille omahyväisen hymyn. Dom mulkaisi mua ja näytti vaivihkaa rumaa käsimerkkiä Lucy-tädin selän takana. Rachel naurahti nähdessään isoveljeni siivot eleet, mutta kun mä vilkaisin sitä, se vaan iski mulle silmää ja siirsi katseensa Morganiin, joka katsoi Lucy-tätiä epävarmana, mutta se nainen vallan ihastui, kun näki nuorimmaisen.
”Voi Morgan, tädin pikkukulta!” Lucy-täti leperteli ja nosti poikaparan syliinsä. ”Sinusta on tullut hirmu iso sitten viime näkemän!”
Morgan katsoi meitä tädin olkapään yli ruskeat silmät suurina rukoillen apua.
Dom odotti hetken, mutta lopulta päätti vapauttaa pikkuveljemme kärsimyksestä.
”Juu, Lucy-täti. Eiköhän riitä”, Dom sanoi ja otti Morganin syliinsä. Pikkuveljemme yski ja nyrpisteli nenäänsä ja mun teki mieli nauraa, mutta tukahdutin sen kurkkuuni, kun Dom mulkaisi mua.
”Yäk”, Morgan kuiskasi niin hiljaa, että vaan mä ja Dom kuulimme.
”Oodi sukutapaamisille, miten olis?” virnuilin aivan yhtä hiljaa ja Dom virnisti takaisin.
”Voi, teitä poikia pitäisi nähdä useammin”, Lucy-täti huokaili. ”No menkääs autoon. Ai niin juu. Parempi, että pidät veljeäsi sylissä, Dominic, koska me otamme kyytiin vielä serkkuni Markin ja hän on aika iso mies, joten tarvitsemme paikan vielä hänelle.”
Vilkaisin Domia ja se kohautti olkapäitään. Niinpä me ahtauduimme auton takapenkille. Morgan oli riemuissaan. Siitä oli jännää istua Domin sylissä tavallisen istumisen sijaan.
”Lakkaa pomppimasta!” Dom joutui lopulta sanomaan sille. ”Nyt istut paikoillasi.”
Kiinnitin keskipaikan turvavyön ja Lucy-täti hymyili mulle taustapeilin kautta ennen kuin käynnisti auton ja me hurautimme tiehemme kerrostalomme edestä.
Lucy-täti pälpätti koko matkan suvustamme ja tulevista juhlista. Meikä kyllästyi kahden sanan jälkeen ja kaivoin taskustani kännykän ja aloin pelata Bubble Shootia. En kiinnittänyt huomiota mihinkään, kunnes auto pysähtyi ja takapenkille ahtautui järkynkokoinen mies.
Puristuin tukalasti hänen ja Domin väliin ja kännykkä melkein lipsahti sormistani, mutta sain pidettyä otteeni.
”Uh”, pääsi suustani Domin olkapäätä vasten.
”Voi piip”, manasi Dom hiljaa korvaani. Velipojalla oli aivan yhtä ahtaat paikat kuin meikäläisellä. Hän vaan oli puristunut oven ja mun väliin. ”Tälleinkö meidän pitäis olla koko matka?”
Mark läimäytti oven kiinni ja Lucy-täti hurautti takaisin ajotielle.
Yritin löytää mukavan asennon, mutta se oli mahdotonta. En voinut edes pitää olkapäitäni suorassa, koska ne osuivat heti Domin ja tuon körilään olkapäihin. Siispä istuin hartiat kyyryssä. Ei mukavaa.
Vilkuilin Markia, joka jutteli kepeästi Lucyn kanssa. Mies ei ollut lihava vaan koko johtui hänen pituudestaan ja lihaksistaan. Jestas sentään, hänen täytyi olla ainakin kaksimetrinen! Ja ei hitto miten leveät hartiat. Tässä vinkki: Älä koskaan ahtaudu takapenkille yli kaksimetrisen körilään kanssa. Et tuu nauttimaan ajomatkasta.
”Dom”, pihisin. ”En pysty hengittämään.”
”No arvaa pystynkö minä”, veljeni vastasi.
”Iso mies”, kommentoi Morgan.
Pyöräytin silmiäni. Voi, ihanko totta?
”Kuinka kauan sinne kestää ajaa?” ähkäisin ihan yleisesti kaikilta.
”Vähän reilu tunti!” heläytti Lucy-täti etupenkiltä.
Sekä mä, että Dom voihkaistiin.
Mä kuolisin edes ennen kuin päästäisiin juhliin, se oli varma.
~…~
DomMä tiesin, että kimppakyyti oli huono idea. Ihan alusta alkaen. Mutta Lucy-täti vaati ja kun Lucy-täti vaatii jotakin, niin siitä ei sitten parane kieltäytyä. Joten tässä sitä oltiin.
Mä olin ollut vähän säikky eilisestä puhelusta lähtien. En tiennyt, mistä kannatti kieltäytyä ja mistä ei mun sukulaisten suhteen. Mua kadutti jo, että olin pelästyttänyt Riverin tänä aamuna. Mä en halunnut, että se alkais vatvoa näitä asioita. Mutta sen ruikutus oli käynyt mun hermoille ja sitten se vaan lipsahti. Mä tosin yritin paikkailla sanomisiani tekemällä Riverille aamupalan, mutta musta tuntuu, ettei siitä ollut juuri apua. River oli näyttänyt siltä kuin se olis syönyt viimeistä ehtoollistaan.
Morgan oli tavallista hiljaisempi, koska autossa oli vieraita. Se katteli enimmäkseen ulos, kyseli välillä jotain, mutta jos Lucy-täti, Mark tai Rachel yritti puhua sille, se vaikeni heti.
River taas oli puoliks mun sylissä, koska Markin ja mun välissä ei tosiaankaan ollut tilaa kolmannelle henkilölle. Ei, vaikka mun veli oli aika hoikka tapaus eikä juuri tilaa vienyt.
”Sori, pojat”, Mark pahoitteli, kun näki meidän tukalat olot.
”Ei tässä mitään”, River sanoi urheasti. Se ei ehkä juuri pitänyt Lucy-tädistä tai tuntenut Markia, mutta River ei ollut töykeä. Se puri hammasta ja sieti, vaikka sillä oli itellä kurja olo. Mä ihailin sen itsehillintää, joka oli toisinaan paljon parempi kuin mun.
Morgan yritti nousta ylemmäs nähdäkseen jotain meidän takana, mutta mä vedin sen takaisin.
”Älä!” Morgan sanoi vastaan. ”Siellä oli kolari! Mä haluun nähdä!”
”Ihan tosi?” River kysyi äkisti kiinnostuneena ja tähyili taaksepäin myös.
”Älä rohkaise sitä, R”, varoitin, mutta Riveristä oli näköjään tullut kuuro, koska se kurkisteli edelleen takaikkunaan.
”Toivottavasti siellä ei ole sattunut mitään vakavaa”, Lucy-täti huolehti ja vilkuili taustapeilistä, mitä takana tapahtui.
”Varmasti sattui! Ne autot oli ihan mäsänä!” Morgan pulputti innoissaan näköjään unohtaen oman ujoutensa.
”Mä en nähnyt”, River sanoi pettyneenä ja kääntyi oikeinpäin. Morgan hihitti vahingoniloisesti ja rallatti:
”Mäpäs näin! Mäpäs näin!”
River pyöritteli silmiään, kun me ajettiin pois moottoritieltä ja mä sain idean.
”Hei, kannattaisiko meidän tehdä sillein, että Mark ja Rachel vaihtaisivat paikkoja? Matka olisi varmasti kaikkien kannalta mukavampi niin”, mä ehdotin ja Lucy-täti ja Mark myöntelivät heti, että sehän oli aivan loistava idea. Ainoastaan Rachel ei näyttänyt ilahtuvan ehdotuksesta, mutta kun me pysähdyttiin eräälle bussipysäkille, se vaihtoi kuitenkin säyseästi paikkaa ja äkkiä takapenkillä saattoi taas hengittää. Mark ja Lucy-täti taas aloittivat vuolaan keskustelun jostakin vuosien takaisesta ulkomaanmatkasta, joka oli ollut ilmeisesti jokin serkkukokous tai vastaavaa ja siitähän niillä riittikin jutunjuurta. Mä, River, Morgan ja Rachel – takapenkin kakarat – taas oltiin vaiti.
Mua häiritsi Lucy-tädin, Markin ja Rachelin läsnäolo. Joskus kun mä ja River oltiin pieniä, me käytiin silloin tällöin Lucy-tädin luona kylässä, mutta vähitellen vieraannuttiin toisistamme ja nyt tuntui vaan kiusalliselta istua niiden kanssa samassa autossa. Useimmiten mä olin vaan hämmästellyt sitä tosiseikkaa, että Lucy-täti ja äiti olivat ihan oikeasti siskoja, koska ne olivat niin erilaisia. Olihan niillä melkein kymmenen vuotta ikäeroakin, mutta silti. Mä muistin äidin ilmeilyn meille taustapeilin kautta just ennen kuin mentiin pimputtamaan Lucy-tädin ovikelloa. Sillä tavalla äiti oli kertonut meille, että se oli meidän puolella, mutta käski kuitenkin tiukasti olla mieliksi Lucy-tädille, kun me nähtiin sitä niin harvoin. Ihan hyvä vaan. Lapsena Rachel oli ollut aivan sietämätön näsäviisastelija, joka ei voinut sietää poikia. On varmaan sanomattakin selvää, ettei me tultu silloin kauhean hyvin juttuun.
Eipä sillä, että meillä nytkään juttu luistaisi, mutta hiljainen Rachel oli parempi kuin suunsoittaja Rachel. Ehkä se ei vaan tiennyt, mitä sanoa meille, käytännössä tuntemattomille serkuilleen. Jos asia oli näin, mä ymmärsin sitä, mutta en viitsinyt ruveta sympatisoimaan. River oli parempi sellaisissa jutuissa, mutta nyt se oli taas kaivanut sen puhelimen esiin, joten siltä oli turha odottaa keskustelunavausta.
Morgan mun sylissä alkoi tulla levottomaksi ja se nojautui eteenpäin katsomaan, miten River pelas, mutta mä vedin sen takaisin, koska mä en halunnut, että se riehui autossa, joka ajoi sadankahdenkymmenen kilometrin tuntivauhdilla. Mä en tuntenut Lucy-tätiä tarpeeksi hyvin luottaakseni sen ajotaitoihin.
”Kuules nyt”, sanoin Morganille tiukasti. ”Mun kädet on niinkun turvavyö. Ethän sä niidenkään ali pujahda, kun ollaan autossa.”
”Pujahtaapa”, River hymähti katse kännykässä. ”Silloin kun sä et näe.”
Morgan haukkoi äänekkäästi henkeään tyrmistyen Riverin petoksesta.
”Morgan”, moitin ja poika kiemurteli epämukavasti mun sylissä eikä halunnut katsoa muhun. Se tiesi kyllä, miten mä suhtauduin turvallisuuteen. Varsinkin autossa.
”Mutta kun turvavyö puristaa”, Morgan marisi.
”Sen kuuluukin puristaa. Se pitää sut turvassa”, mä sanoin sille. ”Ja mikset sä, River, ole pitänyt huolta, että Morganilla on turvavyö? Vai voisko sua vähempää kiinnostaa?”
River nosti katseensa pelistä ja katsoi mua siniset silmät kipinöiden.
”Kiinnostaa mua”, se sanoi sävyttömällä, loukkaantuneella äänellä. ”Eikä kyse ollut koko turvavyöstä vaan siitä osasta mikä on rinnan päällä.”
Havainnollistaakseen sanojaan River naputti rintakehän yli menevää vyötä.
”Joten voit lopettaa sen vihjailusi siitä, etten mä välittäis”, River tokaisi kylmästi ja käänsi katseensa musta pois. Morgan istui hiirenhiljaa paikallaan ja katsoi Riveriä ja sitten mua epävarmana.
Mä päästin huokaisun.
”Anteeksi”, mä mutisin. River ei vastannut eikä katsonut muhun. Mä olisin voinut antaa olla, mutta Morganille on tärkeää, ettei me riidellä, joten se sanoi:
”Annathan sä Domille anteeks?”
Se kuulosti huolestuneelta ja River katsoi sitä ja huomasin, miten sen ilme pehmeni ja lopulta mun pikkuveli katsoi myös mua. Sen katse oli edelleen tuima ja pahastunut. Mä kyllä tiesin, ettei mun olisi kannattanut vihjailla, että River olisi välinpitämätön. Sitä mun pikkuveli ei tosiaankaan ollut, vaikka joskus se olikin sarkastinen ja heitti läppää keventääkseen tunnelmaa.
”Joo”, River sanoi ja hymyili Morganille, ”annan mä Domille anteeks.”
Morgan hymyili leveästi takaisin ja nojasi taas muhun selvästikin tyytyväisenä, että kaikki oltiin taas sovussa.
Mä vilkaisin Rachelia, joka oli näköjään seurannut sananvaihtoamme tarkkaan ja näin sen katseessa ihailua ja kun se jäi kiinni tuijottamisesta, se yllättäen hymyilikin mulle. Ei mitenkään pitkään tai leveästi, mutta hymy se kuitenkin oli ja kun se näki, että se oli mennyt perille, serkkuni alkoi taas katsella ohimeneviä maisemia.
Jostain syystä mulla oli hyvä mieli koko loppumatkan.
***
Hyvä tuuleni haihtui, kun tultiin perille. Talo, jossa juhlat pidettiin, oli iso omakotitalo isolla tontilla. Paikka itsessään oli kaunis ja viihtyisän näköinen, mutta pelkkä ajatus talon täydeltä käytännössä tuntemattomia
sukulaisia riitti saamaan vatsani muljahtelemaan ikävästi. Nyt mä vasta todella ymmärsin, miksi en aikaisemmin ollut välittänyt sukujuhlista tai ottanut niistä paineita. Silloin äiti oli hoitanut puhumisen, esittelyn ja kuulumisten vaihdon. Mun ja Riverin oli tarvinnut sanoa vaan muutama asia, mutta nyt
mun piti hoitaa sama enkä ollenkaan tiennyt, osaisinko hoitaa homman vakuuttavasti.
River vieressäni tuijotti taloa kädet puuskassa ja silmät sirrillään kuin näky ei olisi miellyttänyt sitä lainkaan. Morgan toisella puolellani ihasteli isoa pihaa, jossa oli niin paljon tilaa juosta ja leikkiä ja näin, että se oli palaa halusta kokeilla sitä käytännössä.
”Tulkaahan, pojat”, Lucy-täti kehotti touhukkaasti huomioimatta meidän ahdinkoa. Mä vilkaisin Riveriä ja sanoin sille hiljaa:
”Käyttäydy sitten kunnolla.”
Odotin, että se pyörittelisi silmiään ja mutisisi jotain tympääntyneesti, mutta yllättäen veljeni väläyttikin mulle ovelan virnistyksen.
”Älä huoli. Mä aion olla oikein kohtelias ja miellyttävä nuorenmiehenalku. Onhan nää sentään sukua!” River sanoi tekopirteällä äänellä ja lähti huolettomasti Markin, Lucy-tädin ja Rachelin perään.
Morgan ja mä katsottiin toisiamme.
”Mikähän sillä on?” Morgan mietti. Sitä sopikin miettiä. Riverin silmissä oli ollut päättäväisyyttä ja tarmoa ja mua mietitytti, että mitähän sillä oli mielessä.
”Senkun tietäis”, mä huokaisin ja me mentiin peremmälle.
~…~
MorganMä en ollut koskaan ollut niin isossa talossa, kuin se. Se oli aivan valtava ihan kuin jokin palatsi! Mä en tiennyt, että meidän suvussa on sellaisia, joilla on varaa ostella palatseja. Mutta ei tää kyllä oo kunnon palatsi. Palatseja ei tehdä puusta. Tiesiköhän ne sen, ennen kuin ne osti tän? Musta tuntuu, ettei ne tiennyt. Mä olisin ainakin ottanut asiasta selvää ennen kuin olisin alkanut hieroa kauppoja. Mä oon aika hyvä bisnesmies.
Siellä talossa oli ihan kauheasti ihmisiä enkä mä tuntenut niistä ketään. Eteisessä meidät otti vastaan talon isäntä ja emäntä.
”Tervetuloa, tervetuloa!” ne toivottelivat hymyillen ja kätellen kaikkia. Ne olivat aika vanhoja, mutta ehkä ne ei kuolisi ihan vielä, kun jaksoivat juhliakin.
”Kukas se tämä on?” nainen kysyi multa hymyillen ja vaikkei se näyttänyt ilkeältä eukolta, mua pelotti silti ja piilouduin Domin taakse.
”Morgan, sano hei Evelynille ja Charlielle”, Dom kehotti ja työnsi mut eteenpäin.
”Hei”, sanoin hiljaa.
”Oikein kiva nähdä taas sinua, Morgan”, Evelyn sanoi. ”Olet jo hurjan iso poika.”
Sen kuullessani hymyilin oikein leveästi. Tällä naisella oli silmää!
”Mä olen jo viisi!” ilmoitin ylpeänä.
”No ilmankos!” nainen sanoi. Dom hymähti ja pörrötti mun tukkaa ja mentiin peremmälle.
Alkoi kauhea kättelyiden ja esittelyjen sarja. Se oli tosi tylsää. Mä en olisi jaksanut kulkea mukana vaan halusin päästä tutkimaan tätä valtavaa taloa, mutta Dom veti mua mukanaan. Joskus oli niin kauhean vaikeaa olla viisivuotias. Luulin, että mulla olis edes hiukan enemmän vapauksia kuin neljävuotiaalla, mutta se olikin huijausta koko juttu. Evelyn oli kiva. Se sentään näki, että mä olin jo iso poika ja isot pojat saavat tutkia taloja, jos ne haluaa eikä niiden tartte sanoa hei, jos ne ei tahdo!
Sitten näin joukossa yhden tutun henkilön.
”MUMMI!” kiljaisin ja juoksin sitä kohti. Mummi kääntyi ja näytti yllättyneeltä, mutta sitten se hymyili leveästi ja nosti mut ilmaan, kun tulin sen luo.
”Morgan!” mummi nauroi. ”Minä jo mietinkin, että missäs te viivytte!”
”Automatka kesti kamalan kauan ja se oli niiin tylsää!” sanoin irvistellen, mutta sitten muistin yhden kiinnostavan jutun ja paloin halusta kertoa siitä mummille. ”Mutta matkalla me nähtiin kolari! Ne autot oli menny ihan lyttyyn!”
”Niinkö?” mummi kysyi ja nyökyttelin. ”Toivottavasti ei sattunut pahasti.”
”En mä tiiä”, vastasin olkapäitäni kohautellen. ”Ei ainakaan näkyny ruumiita.”
”No onhan sekin jotain. River!” mummi ilahtui ja ojensi toisen kätensä. River tuli hymyillen halaamaan mummia.
”Voi sinäkin alat olla jo niin pitkä!” mummi päivitteli ja katseli Riveriä päästä varpaisiin. ”Tai sitten minä olen lyhyt.”
”Etkä ole!” väitin vastaan. ”Olet juuri sopivan korkea!”
River ja mummi nauroivat. En tajunnut, mikä siinä oli niin hauskaa, mutta sekin oli vain yksi niistä asioista, jotka lasten täytyi vain hyväksyä. Aikuiset nauravat ihan omituisille jutuille. Niillä taitaa vähän viirata päästä. Paitsi että River ei ollut aikuinen. Riverillä tosin viirasi ihan muutenkin päästä. Se taisi olla syntymävika.
”Mä en tiennyt, että teidätkin oli kutsuttu”, River ihmetteli. No niin. Huomaatteko? Todella typerä kysymys!
Totta kai mummi ja ukki on kutsuttu!
”Kutsu yllätti vähän meidätkin”, mummi tunnusti. ”Mutta me olimme ukin kanssa hurjan iloisia. Äitinne suku on niin mukavaa, avointa ja ystävällistä, että tunsimme kuuluvamme heti joukkoon.”
”Niinkö? En minä vaan huomaa”, River sanoi hiljaa, että vain me kuultiin.
”Älähän nyt, River”, mummi torui, mutta ei ilkeästi. Mummi ei ollut koskaan ilkeä. ”Sukuloiminen on ihan mukavaa.”
”Äiti ei oikeastaan ollut kauheasti sukuihmisiä”, River sanoi. ”Ehkä se on periytyvää.”
Mummi huokasi.
”No ei meidän Chriskään juuri suurista sukutapahtumista välittänyt. Hänelle oli tärkeintä oma ydinperhe”, mummi sanoi ja näytti hetken surulliselta. Mullekin tuli vähän surullinen ja vaikea olo, vaikka en muistanutkaan isistä mitään.
”Mutta”, mummi jatkoi pirteämmällä äänellä, ”sukulaisiin on silti hyvä pitää yhteyttä, että he tietävät kaiken olevan kunnossa.”
”Onks sitten ilmennyt jotain, joka kertois päinvastaisesta?” River kysyi ja kohotti kulmiaan kuin olisi epäillyt mummia jostakin. Mummi näytti hämmentyneeltä. Mun teki mieli läimäyttää Riveriä päähän, kun se oli mummille niin epäystävällinen, mutta lyöminen oli tiukasti kielletty meidän perheessä, joten en sitten tehnyt sitä. Dom ei olisi tykännyt yhtään. Eikä varmaan mummikaan.
”Minä en nyt oikein ymmärrä, mitä haet takaa”, mummi sanoi epävarmasti ja katsoi sitten Riveriä tarkkaan. ”Onko kaikki hyvin, kultaseni?”
”Loistavasti”, River vastasi ja hymyili, mutta sen silmissä pysyi se jokin, josta mä tiesin, ettei se hymyillyt oikeasti.
”Missä ukki on?” River kysyi vaihtaakseen puheenaihetta.
”Hän kävi juttusille pappanne kanssa. He ovat ruokasalissa”, mummi sanoi.
”Hienoa”, River sanoi, ”nähdään myöhemmin.”
Ja sitten se meni menojaan. Mummi katsoi hetken isoveljeni perään.
”Pitäisikö minun tietää jotakin, Morgan?” se kysyi multa hetken päästä. Kohautin olkapäitäni.
”Se on se murrosikä”, sanoin tietäväisesti ja mummini purskahti nauruun. Sitten se kutitti mua ja mä kiemurtelin ja kikatin. ”Oletpas sinä perillä veljesi asioista, Morgan!”
”Mistä asioista?” tuntemattomien ihmisten kynsistä vapautunut Dom kysyi. Vastausta mummia ei antanut ennen kuin oli antanut Domille ison lämpimän halauksen, jossa mä olin litistyä niiden kahden väliin. Taas meitä viisivuotiaita sorrettiin!
”River ei näemmä oikein pidä sukujuhlista”, mummi sanoi.
”Ei ole ainut. En ole tottunut tällaiseen. Äiti hoiti aina kaiken, kun oli kyse sukuloimisesta”, Dom sanoi ja mummi näytti oitis ymmärtäväiseltä ja taputti Domin olkapäätä ystävälliseen tapaansa. Mummi tiesi aina, mikä oli vikana ja miten auttaa asiaa.
”Hyvin sinä pärjäät! Kaikki kehuvat, miten fiksu ja huolehtiva nuori mies sinä olet. Lasten kasvattaminen ei kuitenkaan ole mitään kaikkein helpointa puuhaa”, mummi sanoi.
”Totta, mutta en vaihtaisi sitä mistään hinnasta”, Dom sanoi lujasti ja äkkiä sillä oli samanlainen ilme kuin Riverillä. Mikä niitä kahta oikein vaivasi tänään?
Mummi näytti huomaavan saman.
”Voi, ei kukaan tässä ole sellaista ehdottamassakaan! Me tiedämme oikein hyvin, että tämä järjestelmä on hyvä ja toimiva. Emmehän me muuten olisi suostuttu sellaiseen. Kunhan et epäröi pyytää apua ja tukea, kun tarvitset sitä, Dom. Sinäkin kuitenkin olet nuori ja tarvitset varmasti omaa aikaa, että jaksat paremmin. Voit tuoda veljesi meille milloin tahansa”, mummi sanoi ja Dom hymyili ja toisin kuin Riverin, sen hymy ulottui silmiin asti.
Mua alkoi äkkiä kyllästyttää ja laskeuduin mummin sylistä lattialle.
”Mä haluan lähteä tutkimaan tätä taloa”, ilmoitin Domille.
”En tiedä onko se ihan sopivaa, kun ollaan kylässä, Morgan…” Dom sanoi, mutta vastauksen antoi ohimenevä Evelyn.
”Voi tutki kaikin mokomin! Itse asiassa täällä on eräs toinen sinun ikäisesi poika, joka varmasti haluaisi myös tutkia tätä taloa”, Evelyn sanoi ja viittoi takaansa toisen pojan. Innostuin, kun näin hänet. Vihdoinkin joku, joka ymmärtäisi minua!
Pojalla oli punaiset hiukset ja hurjasti pisamia ja vielä parempi, mä olin sitä pitempi!
”Hei”, sanoin.
”Hei”, poika vastasi.
”Mä olen Morgan”, esittelin itseni.
”Mun nimi on Billy”, poika vastasi.
”Leikitkö mun kaa?” kysyin suoraan, koska tunsin olevani johtava osapuoli. Se on se pituus. Se kertoo automaattisesti kumpi on johtaja. Niin tämä maailma vain toimii.
”Joo”, Billy sanoi ja hymyili leveästi. Mä vastasin hymyyn.
Olin varma, että meistä tulisi tosi hyvät kaverit.
~…~
RiverAjattelin sanojeni mukaisesti mennä moikkaamaan isoisiäni, mutta kun sain heidät näköpiiriini, muutinkin mieltäni. Kysyin siinä iteltäni, että halusinko ihan totta keskeyttää vanhusten syvällisen ja taatusti ratkiriemukkaan juttutuokion? Mä kuitenkin vain muistuttaisin pappaa äidistä ja sitten se alkaisi sen kautta ajatella mammaa ja loppuillan se murehtisi ihmisiä, jotka se oli menettänyt. Niinpä tiesin tekeväni papalle palveluksen, kun muutin suuntaa ja päätin ottaa ilon irti siitä, minkä takia ihmiset ylipäätään raahautuvat turhanpäiväisiin juhliin. Nimittäin ruuan.
Ainoa, mistä voisin antaa tunnustusta näille pirskeille, on niiden ruokajärjestely. Ei mitään epämukavaa pöydässä istuskelua ja odottelua, että milloin täällä oikein saisi sapuskaa vaan ruokaa sai hakea milloin halusi ja sitä sai syödä missä halusi. Aivan loistava järjestely. Seisova pöytä. Mikäs sen parempaa?
Jono oli kuitenkin hirveän pitkä eikä mulla ollut juuri ruokahalua, vielä, joten kun olin vähän aikaa jutellut jotain turhaa paskaa muutaman ihmisen kanssa, suunnistin ulos parvekkeelle tuulettumaan ja samaan aikaan halusin kipeästi kotiin.
Mutta yllätys, yllätys, kun ei ulkonakaan saanut olla yksin omassa rauhassa. Tietenkin siellä piti olla joku mies tupakalla. Päätin kuitenkin jäädä sinne. Jos jätkä kokisi läsnäoloni epämiellyttäväksi, hän saisi olla se, joka lähtee. En kuitenkaan ollut mikään tupakansavun ystävä, joten menin toiselle puolelle parveketta ja hengittelin raikasta ilmaa. Onneksi tuuli puhalsi savua musta poispäin, joten parvekkeella oli loppujen lopuksi aika mukavaa olla. Voitti se sisälläolon mennen tullen.
Tullessani parvekkeelle mies vilkaisi mua kerran eikä näyttänyt välittävän läsnäolostani tuon taivaallista, mikä passas mulle oikein hyvin. Hetken kuluttua se kuitenkin katsoi mua uudestaan ja mä katsoin sitä.
Se oli aika outo hetki. Me vaan tuijotettiin toisiamme, kumpikin varmaan muistaen etäisesti, että me oltiin tavattu joskus aikaisemmin, mutta mä en muistanut missä enkä edes miehen nimeä.
”Jaxon?” kuului lopulta haparoiva vastaus.
”Pitää paikkansa. Yksi kolmesta”, mä vastasin ja miehen kasvot valaistuivat.
”Ah. Niin, te olittekin
ne…” se sanoi ja veti sauhut enkä mä yhtään tykännyt, miten se painotti ”ne” sanaa. Ihan me oltais jotain säälittäviä kummajaisia, ne suvun kolme orpopoikaa yksin maailmassa.
Joko kuulit niistä? Poikaparkojen vanhempien auto joutui kolariin silloin kun oli se kauhea myrsky kaksi vuotta takaperin elokuussa, muistatko?
Aivan hirveää! ”Sun äitis oli mun serkku”, mies kertoi ja mä en voinut olla miettimättä, että mistä helvetistä näitä serkkuja oikein oli sikinyt, kun niitä näytti olevan se miljoona?
”Oli se kyllä ikävä juttu sillon”, se jatkoi ja mun sisuskalut tuntuivat palavan ja menevän ihan solmuun mun sisällä.
Ikävä juttu? Jestas tää jätkä on tahdikas!”Sana ’ikävä’ ei oikeen riitä kattamaan sitä kunnolla”, mä vastasin purevasti ja tunsin oloni huonoksi. Mua itketti ja suututti yhtä aikaa, kun olin kohdannut suvustani varmaan sen ainoan ihmisen, joka ei ollut välittänyt äidin ja Chrisin kohtalosta senkään vertaa, että viittis sanoa mulle jotain muuta kuin ’ikävä juttu’.
”Oot varmaan oikeassa”, se myönsi häpeämättä lainkaan sanojaan. Hetken mä halusin niin kovasti heittää sen parvekkeen kaiteen yli, että muhun suorastaan sattui. ”Oon pahoillani sun äidin puolesta. Se oli hyvä tyyppi.”
Ja nuoko olivat ainoat kauniit sanat, mitä se keksi äidistä? Mä en kestänyt enää. Mun oli pakko päästä pois.
Mä palasin sisälle ajatukset pyörien sekavasti mun päässä ja samalla mua oksetti. Mä en halunnut olla täällä tuntemattomien ihmisten kanssa näissä typerissä sukujuhlissa. Mä halusin olla kotona Domin ja Morganin kanssa. Mä en halunnut alkaa itkeä tuntemattomien edessä, mutta äiti ja Chris pyörivät mun mielessä ja muistikuvat tanssivat mun päässä armottomasti kieppuen. Ne muistuttivat siitä myrskyisästä viikonlopusta, loputtomasta odotuksesta sairaalassa ja siitä, miten helvetin paljon mä olin parkunut silloin ja pitänyt Domista kiinni, kuin mun henki olisi riippunut siitä.
”River! Ihanaa nähdä sinuakin!” joku, mulle sillä hetkellä täysin tunnistamaton ääni sanoi ja halasi mua tiukasti. Maailma pyöri mun silmissä, mutta sitten, kun mä vetäydyin ja katsoin naista, mä tunnistin sen. Se oli Diana-täti, äidin kanssa läheisemmissä väleissä ollut sisko. Se oli äitiä vaan pari kolme vuotta vanhempi. Dianan luona me oltiin käyty paljon useammin kuin Lucy-tädin luona. Dianalla ei ollut omia lapsia. Se oli enemmänkin sellainen oman elämän nainen. Sillä oli aina kaikkia projekteja, ettei sillä olis taatusti ollut aikaa lapsille ja jos olisikin, se olisi vaan hukannut ne sinne sekavaan, sokkeloiseen taloonsa.
”Mä juttelin eilen Domin kanssa puhelimessa ja kyselin, mitä teille oikein kuuluu, mutta mukava puhua myös sun kanssa tällä tavalla kasvotusten”, Diana-täti höpötti ja äkkiä mun aivoihin tuntui iskevän salama ja mun ajatukset selkenivät. Puhelu. Domin omituinen käytös. Sossut ovella.
”Se olit sinä”, mä tajusin ja katsoin Diana-tätiä uskomatta korviani, että se saattoi olla juuri hän, joka oli valmis erottamaan meidät, jos me ei käyttäydytty kunnolla ja näytetty naamaamme sukulaisille säännöllisin väliajoin. Diana-täti katsoi mua ymmällään kuin ei olisi ymmärtänyt. Aikamoinen näyttelijä, tämä meidän täti. Aikamoinen tosiaan.
”Minä en nyt oikein – ” Diana-täti aloitti, mutta mä en jaksanut kuunnella sen sössötystä. En todellakaan.
”Tiedokses vaan, täti”, mä sanoin niin hyisesti kuin kykenin ja katsoin sitä suoraan silmiin. Sen silmät olivat vihertävänharmaat, eivät muistuttaneet mun äidin silmiä hiukkaakaan. Äidillä oli siniset silmät. Ihan niin kuin mulla ja Domilla. ”Jos sä yhtään suunnittelet meidän uudelleensijoittamista tässä suvussa, saat kuule miettiä suunnitelmas uusiks. Sä et voi mitenkään käsittää, miten
vaikeeta se kaikki oli äidin ja Chrisin kuoleman jälkeen. Miten yksin me oltiin, mutta sitten, kun me saatiin kuulla, että me kolme saatais olla vielä perhe, mä tajusin, että tästä kaikesta voi selvitä, niin kamalaa kuin se olikin. Ja sitä sulla ei oo mitään oikeutta ottaa pois meiltä.”
Mun ääni oli alkanut vapista viimeisten sanojen kohdalla, mutta mä tuijotin tätiä ja huomasin, että olin itsekin alkanut vapista. Diana-tädin silmät olivat laajentuneet järkytyksestä ja se aukoi suutaan, mutta sieltä ei tullut mitään ulos. Mä odotin. Sano nyt jotain!
”Mitä täällä oikein tapahtuu?” kysyi äkkiä tuttu ääni mun takaa ja mä nieleskelin, koska olin toisaalta niin helpottunut, että Dom oli paikalla ja toisaalta niin poissa tolaltani, etten pystynyt selittämään mun ja Diana-tädin tilannetta sille. Onneksi Diana-täti osoitti olevansa hyödyksi ja sai viimein sanotuksi jotain.
”Mutta enhän mä
koskaan”, Diana-täti takelteli katsoessaan mua yhä poissa tolaltaan mun purkauksesta. Sitten se kohotti katseensa Domiin ja sanoi lähestulkoon epätoivoisella äänellä:
”En
ikinä tarkoittanut, että alkaisin sellaisiin toimenpiteisiin”, Diana-täti sanoi, kuulostaen jo itkuiselta, ”hyvä luoja, en koskaan! En ikinä lähtisi erottamaan teitä. En sen jälkeen, mitä te olette kokeneet. Voi hyvä luoja!”
Domin silmät suurenivat, kun se tajus, mistä Diana-täti puhui.
”Mutta tänä aamuna sä sanoit – ” mä sanoin käheästi Domille enkä saanut lausetta kokonaan suustani ulos.
”Mä ymmärsin kaiken väärin”, Dom sanoi. ”Mummi kertoi mulle jo, ettei kukaan ole ajatellutkaan sellaista. Anteeksi, River. Pelästytin sut ihan turhan takia.”
Diana-täti alkoi itkeä ja mulla naksahti. Mun piti päästä ulos. Nyt heti. Mä käännyin, aivot etsien epätoivoisesti tien ulko-ovelle ja matkalla tuupin törkeästi muita ihmisiä, koska mä halusin niin kiihkeästi ulos.
”River!” mä kuulin Domin huutavan mun perään, mutta edes mun veljen huuto ei saanut mua pysähtymään. Mun oli pakko juosta.
~…~
Dom”River!” mä huusin pikkuveljeni perään, mutta se ei näyttänyt kuulevan, joten mä katsoin Diana-tätiä, joka nyökytteli pontevasti kuivaten silmiään nenäliinaan. Mä syöksyin Riverin perään ulos, mutta sitä ei näkynyt missään, mutta ei se kaukana voinut olla, kun paikka oli vieras ja alue tuntematon. Mä katsoin hetken ympärilleni miettien, minne ite menisin, jos haluaisin päästä ulos ja pois näkyvistä. Silmään pisti pihan toisella puolella oleva ulkovaja ja mä lähdin sitä kohti ja kiersin sen taakse ja siellähän River oli, kävelemässä edestakaisin, katse maassa ja hartiat jännittyneinä.
Se oli poissa tolaltaan, sen näki heti, mutta se ei itkenyt. River nykyään itki tosi harvoin. Päivänvalossa ei ollenkaan, mutta joskus öisin se näki edelleen painajaisia siitä yöstä, jolloin äiti ja Chris olivat kuolleet. Mä luulen, että päivisin se ei enää osannut itkeä eikä se olisi yölläkään halunnut, mutta sille tuli niistä painajaisista niin kamala olo, ettei se oikein voinut muuta. Mä tiedän oikein hyvin, millaista se on. Mäkin näin välillä painajaisia ja se tunne, mikä niistä jää… No suoraan sanottuna mäkin haluaisin niiden jälkeen vaan käpertyä jonnekin nurkkaan ja ulista, että äiti tulis takaisin.
Harppoessaan River haroi hiuksiaan, välillä raastoi niitä ja hengitti raskaasti kuin olisi juossut kilometrikaupalla. Mä lähestyin sitä hitaasti.
”River”, mä sanoin hiljaa. Se pysähtyi, sulki silmänsä ja hengitti muutaman kerran syvään. Sitten se alkoi taas kävellä. Mä menin sen luo ja laitoin käden sen olkapäälle, jotta se pysähtyisi.
”River”, mä sanoin taas. ”Kato mua.”
Se totteli ja katsoi. Mä katsoin takaisin. Yleensä Riverin kasvoilta ei pystynyt lukemaan sellaisia tunteita, jota se ei halunnut paljastaa. Usein se muljautteli silmiään, virnuili, kohotteli kulmiaan ja muuta sellaista, joilla se halus näyttää, että kaikki oli hyvin ja elämä rullasi just oikeilla uomilla. Nyt sen kasvot olivat kuitenkin kuin avoin kirja ja mä näin kaiken.
Mä näin sen silmissä ahdistusta, väsymystä ja turhautumista. Sen kasvot olivat kireät ja mä näin, miten sen tunteet oikein kuohui sen sisällä. Se ei näköjään tykännyt näyttää sitä kaikkea mulle, koska pian River laski katseensa takaisin maahan. Hetkeen en tiennyt, että mitä mun oikein pitäisi tehdä, mutta sitten lakkasin ajattelemasta ja halasin Riveriä. Se pani hetken vastaan, mutta sitten se antoi periksi ja antoi mun halata. Mä tunsin, miten se vapisi ja halasin sitä hieman tiukemmin. Mä halusin kertoa, että olin siinä ja että kaikki oli okei. Tämä oli okei.
”Tää ei taida johtua pelkästään Diana-tädistä”, mä sanoi hiljaa sen korvaan. River ei vastannut, ei sen tarvinnut. Mä olin arvannut jo. Mä tunsin, miten se verkkaisesti kietoi kädet mun ympärille vastaten halaukseen ja mä olin helpottunut, ettei se pitänyt elettä kiusallisena tai epämukavana. Ei sillä, että halaaminen olis meillä joku tabu. Itse asiassa äiti oli halaillut meitä paljonkin. Chriskin silloin tällöin, mutta veljinä me ei ihan niin helposti kapsahdettu toistemme kauloihin. Se ei vaan luonnistunut tuosta vaan. Oli niin paljon muitakin tapoja osoittaa, että välitti, mutta joskus halaaminenkin oli tärkeetä. Niinkun nyt.
”Joku äidin serkku”, se lopulta mutisi, jo hiukan rauhoittuneempana eikä se enää ollut niin jännittynyt. ”Ei muistellu äitiä erityisen lämpimästi tai välittävästi. Kuin sitä ei ois kiinnostanut paskaakaan, mitä sille oli käynyt. Ainoa tapa, millä se muisteli äitiä, oli sanoilla: ’hyvä tyyppi’.”
”No just”, mä tuhahdin. ”Vittu, mikä kusipää. Luulisi, että luonnostaan jo järkikin käskis olemaan edes tahdikas, vaikka ei välittäisi.”
”Niin”, River mumisi ja vetäytyi kauemmas. ”Voidaanko me jo lähteä? Mä haluan kotiin.”
Se ei sanonut sitä sillein ruikuttavasti niin kuin tänä aamuna eikä kiukkuisesti. Se sanoi sen hiljaa ja ponnettomasti kuin se ei olisi edes uskonut, että mä suostuisin. Ehkä just siks mä olin valmis lähtemään vaikka saman tien, mutta mä tiesin, ettei me voitaisi, ainakaan ihan heti.
”Mitä jos syödään ja lähdetään sen jälkeen?” mä ehdotin. River nyökkäsi ja me palattiin sisälle, jossa ruokajono oli jo siedettävän mittainen. Me ei otettu paljon ruokaa, koska meillä kummallakin oli ajatus päästä sieltä nopeasti pois, joten me mentiin syrjemmäs ja syötiin mahdollisimman nopeasti ja päätettiin sitten etsiä Morgan.
Pikkuveli ei kyllä ilahtunut meidän ilmoituksesta. Talon tutkiminen oli kuulemma pahasti kesken ja se halusi vielä leikkiä Billyn kanssa, mutta kun me intettiin, että nyt lähdetään, se suuttui ja alkoi vänistä vastaan kaikella sen 5-vuotiaan tahdolla ja herätti aika tavalla huomiota. Perhanan uhmaikä.
Lopulta mummi ja ukki pelastivat tilanteen.
”Morganhan voi tulla meille, sitten kun juhlat ovat ohi”, ukki sanoi leppoisaan ja kepeään sävyyn. ”Tällöin poju saisi suorittaa tärkeän tutkimusretkensä kunnialla loppuun.”
Morgan lopetti itkemisen ja sen kasvot kirkastuivat kuin ukki olisi ojentanut sille lippua Disneylandiin eikä pelkästään lupaa jatkaa tutkimuksia, mutta ei vaadi paljon saada Morgan iloiseksi. Se on yks suurimmista syistä, miks mä tykkään lapsista. Ne elää niin hetkessä eivätkä oo loppujen lopuksi edes ole kovin vaativia paitsi jos antaa aina periksi ja tanssii mukuloiden pillin tahtiin. Mutta Morgan oli kyllä tosi välitön muksu.
”JOO!” se kiljaisi niin, että puoli huonetta varmaan kuuroutui, mutta en usko kenenkään panneen tosissaan pahakseen. Morganin riemua oli mukava katsella, kun se hyppi ja loikki ympäriinsä ja lopulta kapsahti mun syliin.
”Jooko, Dom? Jookojookojooko?” se aneli.
”Jos lupaat olla kiltisti”, mä sanoin ja se pyöritteli silmiään teatraalisesti. Ele, jonka se oli ihan takuuvarmasti oppinut Riveriltä. Ei kukaan viisivuotias tuota itsekseen oppinut, ellei perheessä ollut jotakuta, joka teki vastaavaa joka toinen sekunti. Vilkaisin Riveriä, joka virnuili leveästi huomattuaan saman ja mä siristelin sille varoittavasti silmiäni, mutta se vaan hekotti ja salaa mä olin hyvilläni. Mun molemmat pikkuveljet olivat tyytyväisiä ja se riitti tekemään mutkin tyytyväiseksi.
”Mähän oon aina kiltisti”, Morgan tuhahti. ”Hei, Billy! Mä saan vielä jäädä!”
Lisää viisivuotiaiden riemunkiljuntaa ja sitten ne lähtivät jatkamaan äärimmäisen tärkeää tutkimusmatkaansa.
”Oli ihanaa nähdä teitä taas”, mummi sanoi halatessaan mua tiukasti.
”Hävettää lähteä näin pian, mutta – ” mä aloitin, mutta mummi pudisteli päätään.
”En usko, että kukaan panee pahakseen. Ettekä te ole ainoat, jotka ovat jo livahtaneet tiehensä”, mummi nauroi ja mä hymyilin helpottuneena. River näytti jo kärsimättömältä seistessään siinä mun vieressä, mutta antoi mummin halata sitä jäähyväisiksi. Ukki taputti meitä molempia olkapäälle ja sitten me päästiinkin lähtemään. River suorastaan lensi ovesta ulos ja mä tulin aika nopeasti perässä. Oli helpottavaa päästä pois.
~…~
RiverMe mentiin bussilla kotiin, koska pelkkä ajatus sellaisesta rumbasta, jossa me lainattaisiin jonkun autoa ja sitten se joku tulisi hakemaan sitä, sai mut pahoinvoivaksi, joten mä olin valmis vaikka raahaamaan Domin bussipysäkille. Onneksi mun ei tarvinnut, koska sekin kannatti täysillä bussia. Ja kotimatka oli huomattavasti kivempi kuin tulomatka. Ei ollut ketään sukulaista kykkimässä vieressä, joten mä ja Dom voitiin jutella vapaammin. Silti, tuntui oudolta, ettei Morgan ollut mukana.
Kotiin päästessä mä lysähdin sohvalle ja jäin makaamaan siihen.
”Oon taivaassa”, mumisin sohvatyynyä vasten.
”Hei, tee tilaa tai mä istun sun päälle”, mun veli ärähti ja mä nostin vaivalloisesti mun jalat syrjään. Dom lysähti mun viereen ja päästi valtavan huokaisun.
”Voidaanko olla menemättä sukujuhliin enää tänä vuonna, jooko?” mä kysyin vaimeasti, kääntyen selälleni makaamaan, jotta näkisin Domin. Sen ilmeistä ja eleistä saattoi joskus päätellä tuhat sellaista asiaa, mitä ei kuullut sen äänestä tai sanoista. Nyt se haroi hiuksiaan ja näytti mietteliäältä.
”Katotaan nyt”, se sanoi ja voihkaisin, koska se tarkoitti lähes varmasti sitä, että sukulaisten kanssa vehkeiltäisiin vielä.
”Älä nyt”, Dom sanoi. ”Sä tiedät, että yhteyksien pitäminen on tärkeetä.”
”Diana-tädin mä nyt vielä nielisin, mutta koko suku on liikaa”, mä valitin.
”Sua ei sitten miellytä mikään vai?” Dom ärähti selvästikin ärtyneenä mun nurinaan.
”Miellyttääpä”, mä vänkäsin vastaan. ”Mua miellyttää tää järjestely just vallan mainiosti. Sä, mä ja Morgan. Mutta mua on aina kiinnostanut tietää, Dom. Miks sä oikein jäit meidän luo, kun sä olisit voinut lähteä opiskelemaan ja häipyä jonnekin elämään omaa elämääsi? Miks ihmeessä sä otit kaks alaikäistä, joista toinen on ihan pikkupentu vielä, vastuullesi?”
”Etkö sä tiedä?” se kysyi hämmästyneenä.
”No jotain, että sä et halunnut menettää meitä, mutta kyllä me oltaisiin pysytty ihan turvassa kenen tahansa sukulaisen kanssa”, mä vastasin. Dom tuijotti mua ja sitten se nauroi.
”En mä teidän kuolemaanne pelännyt, senkin ääliö”, se vastasi hymyssä suin, mutta vakavoitui sitten. ”Mä olisin jäänyt ulos teidän elämästä, sitä mä pelkäsin. Sä ja Morgan ootte ainoa jäljellä oleva perhe, joka mulla on enkä mä halunnut hylätä teidät vaan sen takia, että haluaisin viettää jotain railakasta opiskeluelämää jossain asuntolassa. Mä halusin, että me oltaisiin yhdessä kaiken sen jälkeen, mitä äidille ja Chrisille tapahtui. Mä näin jo, miten sä aloit etääntyä musta, kun niiden kuolemasta oli vähän aikaa ja silloin mä tiesin. Sä tarvitsit mua. Morgan tarvitsi mua. Joten tässä mä olen.”
Mä olin hiljaa pitkän aikaa ja mietin sen sanoja. Mietin oikein kunnolla.
”River”, Dom sanoi hetken päästä ja se kuulosti jännittyneeltä. ”Mitä sä ajattelet?”
”Mä ajattelen”, mä vastasin hitaasti, tehden äänestäni apaattisen kuuloisen, ”että huomenna sä jumankauta annat mun nukkua pitkään.”
Dom tyrskähti ja heitti tyynyn mun naamalle.
”Senkin idiootti”, se puhahti.
”Ite oot”, tuhahdin heitä tökkäsin varpaallani sitä kylkeen. Se nytkähti huvittavasti, mutta sen silmät välähti vaarallisesti ja kohta Dom kutitti mua armottomasti.
”Tosi kypsää, Dom!” mä huusin pyristellessäni sen otteessa ja yritin kaikin voimin kutittaa sitä takaisin.
”Seura kai tekee kaltaisekseen”, se virnuili ja me painittiin siinä sohvalla ihan niin kuin pienenä ja meillä oli tosi hauskaa.
”Senkin vanhus”, mä läähätin, kun Dom viimein luovutti ja me maattiin lattialle huohottaen.
”Paraskin puhuja. Sä oot ihan rapakunnossa”, Dom tuhahti.
”Oot vaan huono häviäjä”, mä nauroin ja kompuroin pystyyn. Mun nikamat rusahtelivat oikein olan takaa ja taapersin keittiöön juomaan vettä.
Hypähdin istumaan keittiötasolle ja katselin siinä vaan ympärilleni. Äkkiä mua alkoi hymyilyttää.
Meidän elämä pysyisi ihan ennallaan eikä sossuja tarttis pelätä. Meidän perhe olis turvassa.
”Mitä sä virnuilet siinä?” Dom kysyi kulmat epäileväisesti koholla, kun se tuli keittiöön. Mä virnistin leveästi.
”Sulle vaan, kun sä näytät niin räjähtäneeltä”, mä hymähdin.
Dom tuhahti ja otti jääkaapista kolatölkin.
”Niin kuule säkin.”
”Mutta mä oon paremmannäköinen kuin sä.”
”Heko, heko. Unissas vaan, velipoika.”
