Title: Sulahulluus
Author: aimee
Rating: K-11
Fandom: Harry Potter
Disclaimer: Potter-maailma ja kaikki sinne kuuluvat hahmot ovat Joanne Rowlingin käsialaa ja kuuluvat hänelle. Kaikki muu, OC-hahmot jne. kuuluvat minulle. Tämä on puhtaasti fanituotantoa ja tehty viihdyttämistarkoituksessa, enkä saa tästä mitään rahallista korvausta.
Genre: angst, horror.
Pairing: Hermione/Pansy
Warnings: kirosanoja, mielenterveysongelmia, alkoholia, synkistelyä.
Summary: Tunnet? Koskaan. Elät? Milloinkaan.
A/N: Tämä on itse asiassa kyllä jo aika vanha teksti, mutta jäänyt syystä tai toisesta pöytälaatikkoon... Eipä tästä suurempaa sanottavaa ole, angstia mitä angstia. One shot, joka jättää paljon lukijan oman mielikuvituksen varaan.
Kommentit aina tervetulleita!
Milloin? Välillä. Silloin? Tällöin. Miksi? Koska. Siksi? Niin. Mutta? Noin. Näin? Siten. Miten? Kuten. Joten? Tuskin.
Hah.
Näet? Koen. Haistat? Tunnen. Maistat? Tiedän. Kuulet? Arvaan.
Hah hah.
Syöt? Joskus. Juot? Aina. Naurat? Harvoin. Itket? Ikinä. Lyöt? Jos. Vihaat? Neljältä. Pelkäät? Aamuisin. Tunnet? Koskaan. Elät? Milloinkaan.
Hah hah hah.
* * *
Hermione Granger käveli jähmeästi eteenpäin kolkkoja käytäviä. Ruskeat silmät, jotka vielä vuosi sitten olivat olleet täynnä iloa ja elämänriemua, näyttivät nyt vain kylmiltä. Tyhjiltä. Niissä ei ollut mitään.
Suupielet olivat kääntyneet aavistuksen omaisesti alaspäin, silmien alle väsymys oli maalannut tummat varjot. Riutuneen vartalon pienet muodot olivat kadonneet, kylkiluut pystyi laskemaan ja lonkkaluut törröttivät irvokkaan näköisesti kalpean ihon läpi.
Nyt nuo kaikki vihjeet huonosta olosta, kylmistä tunteista ja yksinäisyydestä oli peitetty vaaleanruskean, pehmeän näköisen neuleen alle ja hukutettu mustiin suoriin housuihin. Kengät, matalakantaiset saappaat kopsahtelivat käytävillä ja aiheuttivat rakennuksessa kaikuvan äänen, joka sai Hermionen toivomaan, että hän olisi valinnut mitkä tahansa muut kengät. Vaikka sitten ne ikivanhat lenkkitossut.
Kunhan ei sitä kopinaa.
Mutta kenkien kannat osuivat maahan ja kopisivat, suorastaan ilkkuivat Hermionelle. Mitä vähemmän nainen yritti olla ajattelematta, sitä voimakkaammin äänet kaikuivat hänen päässään: lopulta hänen oli pakko pysähtyä vetämään henkeä, hieromaan ohimoitaan. Hänen oli pakko pysyä järkevänä. Hän ei saanut antaa sen ottaa ylivaltaa itsestään.
Hänen oli oltava heistä se vahva.
* * *
Tik. Tak. Tik. Tak.
Kuuntelee kellon tikitystä, kun viisari naksahtelee eteenpäin ja laskee sekunteja saapumiseen.
Vielä hetki, vielä hetki...
Ja raks.
Hahihi.
Mustat hiukset kiertyvät kahden miltei valkean sormen ympärille, ja kun nuori nainen kiskaisee, muutama suortuva irtoaa päänahasta ja kirveltää, pistelee. Ei se loppujen lopuksi tuntunutkaan niin mukavalta.
Levottomat sormet hypistelevät valkeaa kangasta, tunnustelevat puuvillaa ja silmäilevät sen rakennetta. Pian kyllästyy: poukkoilee jälleen seinissä, yrittää tavoittaa valoja ja varjoja. Sitten heiluttelee varpaita, katselee niiden liikettä ja puree huultaan niin, että muutama punainen tippa verta herahtaa kielelle.
Väriä.
Verta pyyhkäistään kämmenselkään, kämmenselästä seinään. Hän niin pitää maalaamisesta. Sormi piirtää kuvioita. Enää hänelle ei anneta pensseliä. Muutama viiva vielä. Se on kuulemma liian vaarallista.
Pää kallistuu ja katse suu hymyilee seinäpiirrokselle.
Täällä olikin aina niin valkoista.
Sitten kuulostelee taas kelloa, hetken muuta: kun askelia ei kuulu, kun ei kuulu mitään, keskittyy taas kelloon.
Kyllä hän tulee. Ei hän voisi jättää tulematta.
Ajatus naurattaa.
Hihi.
* * *
"Päivää, neiti Granger."
"Hei Susan. Ja sano vain Hermione..."
Latteat tervehdykset ja pakolliset kohteliaisuudet oli aina vaihdettava: Hermione inhosi sitä. Hän inhosi sitä siksi, että niiden jälkeen hänen olisi kohdattava totuus, eikä hän voisi enää tuudittautua valkeista valheista punomiinsa verkkoihin. Hän inhosi sitä siksi, että niiden takia hän joutui odottamaan: ehkä loppujen lopuksi oli helpompaa vain juosta suoraan surman suuhun, astella vain tyynesti lankulta haiden kitaan, eikä pitkittää sitä enää.
Nämä sanat oli silti sanottava, halusi hän sitä tai ei. Hermione sipaisi ruskeita, pitkälle selkään valuvia kiharaisia hiuksiaan korvansa taakse ja hymyili viileän kohteliaasta vaaleahiuksiselle naiselle, jonka nuttura toi Hermionelle elävästi mieleen Minerva McGonagallin.
"Miten hän on voinut?"
Naisen kaavun rinnassa oli nimilaatta, joka tiedotti sen omistajan nimeksi Susan Allaway. Skottilainen. Sen kai kuuli jo aksentistakin.
"Hyvin. Oikeastaan, luulen, että paremmin. Uskon niin."
Sanat olivat niin tarkkaan harkitut, niin varovaiset, että vaikka Susan Allaway uskoi, ei Hermione Granger uskonut.
"Hän puhuu nykyään enemmän – ottaa kontaktia muihin. Varsinkin ulkona. Kevään auringosta hän tuntuu nauttivan erityisen paljon."
"Niin, hän aina rakasti kevättä. Hiirenkorvia, solisevia puroja, orastavaa vihreyttä... Sen sellaista."
Muistot tulvivat jälleen vuolaana virtana, ja vaikka Hermione yritti kovin pitää padot kiinni, ei hän pystynyt siihen. Täällä ne aina avautuivat. Täällä kaikki aina pääsi valloilleen. Oli niin paljon helpompaa olla vain kotona ja... unohtaa.
"Onko se syksyinen toistunut?"
Susan näytti vaivautuneelta. Hän naputteli mustakantista muistikirjaansa kuulakärkikynällä ja mutristi vaaleita huuliaan.
"Kerran. Joulun jälkeen."
Naisen suu sulkeutui ja silmät katselivat muualle: hän yritti selvästi kierrellä aihetta. Hän ei halunnut sanoa sitä, mitä aihe piti sisällään. Ei ääneen. Eikä varsinkaan Hermionelle. Hermione osasi jo sanoa sen, hän tunsi Susanin melko hyvin, olihan hän ollut paljon naisen kanssa tekemisissä tämän takia. Liiankin paljon, jos Hermionelta kysyttiin.
"Kerro, Susan."
* * *
Kieli lipaisee verta tihkuvaa alahuulta, raudanmaku tulvahtaa suuhun ja kapeat huulet kaartuvat hymyyn. Pää kallistelee puolelta toiselle, korvat kuulostelevat, kuulostelevat, mutteivät vieläkään kuule mitään. Hermostus alkaa tihkua suoniin: veri kohisee, sydän jyskyttää. Kulmat kurtistuvat, pienet kalpeat kädet puristuvat nyrkkiin ja puristavat.
Niin kauan, että lyhyiksi kynityt kynnet raatelevat ihoa auki, aiheuttavat tuskaa ja pakottavat hänet lattialle kiemurtelemaan ja kiljumaan.
Hahhah.
Kun kaikki muuttuu epätodelliseksi, pyöriväksi värittömäksi selvittämättömäksi sekasotkuksi, hän nauraa.
Kaaos kaaos kaaos.
Sekasotkujen sekasotku.
Tämä on totta.
Selkäranka kaartuu taaksepäin ja naksahtaa, kädet vääntelehtivät sivulla ja kiinni painuneiden luomien takana välkkyy värivalojen melske.
Hetken häntä itkettää, tekee mieli vain käpertyä äidin syliin ja vuodattaa kyyneliä omenapiirakalta ja kanelilta tuoksuvaan esiliinaan, antaa äidin silittää mustia silkkihiuksia ja hymyillä niitä vasten lohduttavasti.
Tämä on harhaa.
Ja sitten häntä taas naurattaa.
* * *
"Annoimme hänelle maalaustarvikkeet. Sinähän kerroit hänen pitävän maalaamisesta."
Hermione tunsi mielessään olleen viimeisenkin valon pimenevän ja synkkyyden valtaavan kaiken tilan. Se söi häntä pikkuhiljaa, pala palalta, ja lopulta se nielaisisi. Hermione tiesi, että enemmin tai myöhemmin se tapahtuisi. Mutta ei vielä, ei täällä. Hän pyristelisi vastaan.
"Jatka."
Susan seisoo liikkumattomana paikallaan, mutta Hermione näkee, että sisimmässään nainen kiemurtelee. Sormet puristavat muistikirjaa rystyset valkeina, silmät näyttävät samaan aikaan kauhistuneilta, pelokkailta, pahoittelevilta, ahdistuneilta. Tämä ei ollut mikään kaunis tarina, mutta sen Hermione oli jo tiennyt valmiiksi. Ja hänen oli saatava tietää.
"Annoimme maalaustarvikkeet... Telineen, maalit, pensselit. Ja hän oli niin innoissaan. Aivan haltioissaan suorastaan. En ollut nähnyt moniin kuukausiin yhtä onnellista ilmettä hänen kasvoillaan."
Hermionen suupieli nytkähti refleksin omaisesti: maalaaminen oli aina ollut intohimo. Palavan rakkauden kohde. Se oli ollut toisiksi suurin rakkaus: Hermione oli ollut ensimmäinen.
"Minä... Me... Me luulimme, että kaikki oli hyvin. Että hän oli vain onnellinen saadessaan maalaustarvikkeet. Ja kun muut lähtivät, minä jäin vielä katsomaan häntä. Ja sitten minäkin menin. Jätimme hänet yksin huoneeseen. Niiden maalaustarvikkeiden kanssa."
Hermione tiesi, että tästä alkaisi tarinan alamäki. Lopuksi he päätyisivät uppoavaan suohon, josta pois nouseminen ei ollut mitenkään järjettömän helppoa.
"Kun tulin takaisin, hän makasi lattialla, kasvot väreissä. Yskien, kakoen refleksin omaisesti. Hän oli tyhjentänyt maalit kurkkuunsa. Survonut yhden pensselinkin."
Hermionen verkkokalvoille piirtyi kuva suusta, josta törrötti pensselin harjaksinen pää, joka oli tumman liilan peittämä: hänen lempivärinsä oli ollut aina Hermionenkin suosikki. Nyt pelkkä ajatus pakotti oksennuksen kiipeämään kurkkuun ja kyyneleet kihoamaan silmiin. Mutta se oli turhaa, sen Hermione tiesi: se oli turhaa, eikä se auttanut mitenkään. Oli tyhjänpäiväistä itkeä, kun kyyneleillä ei ollut mitään vaikutusta. Ne olivat vain.
"Verenmyrkytys. Paha sellainen. Hengitystie meni tukkoon."
Hermione tuijotti puhuvan Susanin olan yli, ja tiesi, että vaikka hän halusi sulkea korvansa sanoilta, vaikkei hän halunnut kuulla tarinan loppuhuipennusta, hänen olisi kuultava se. Hänet pakotettaisiin kuuntelemaan se. Vastoin hänen omaa tahtoaan.
"Hän melkein kuoli."
Se ei ollut ensimmäinen kerta. Ei todellakaan, eikä varmasti myöskään viimeinen. Sitä Hermione jaksoi ihmetellä ja miettiä, miksi hän edes halusi tehdä niin. Hän ei koskaan kertonut. Kun kysyi, huulet nipistyivät tiukasti yhteen ja oli kuin ne olisi sinetöity niin, etteivät ne enää koskaan aukeaisi.
Vastausta ei koskaan tullut, eikä sitä koskaan saatu. Se oli aihe, josta ei ikinä puhuttu. Jos puhuttiin, puhuttiin hiljaa ja varoen, ja sitten taas oltiin hiljaa. Ettei paljastettaisi liikaa.
"... Hänelle tehtiin mahahuuhtelu... Pensseli teki haavan kurkkuun... Paraneminen vei ikuisuuksia... Jouduimme lisäämään lääkkeitä..."
Susanin sanat kulkeutuivat Hermionen korvien läpi, eikä ruskeahiuksinen enää edes varsinaisesti kuunnellut. Hän oli liian keskittynyt potemaan huonoa omatuntoa ja rypemään surkeassa syyllisyydessään, että olisi joutanut edes ajattelemaan. Sen takia, että hän oli ehdottanut maalaustarvikkeita. Melkein kuollut. Se oli aivan riittävää Hermionelle.
"Haluatko mennä katsomaan häntä?"
Hermione havahtui hukuttavasta syyllisyydestään ja pyristeli takaisin pinnalle. Hän voisi taas kotona upottautua pohjaan saakka ja jäädä sinne... Nyt ei kuitenkaan ollut sen aikana. Oli pysyttävä vahvana, oli hymyiltävä, naurettava. Esitettävä nukketeatteria ja oltava niin kuin kaikki olisi hyvin.
"Sitä vartenhan minä tulin."
* * *
Koonnut itsensä lattialla, istui taas sijatun sängyn päällä. Hymy leikki vuoroin puolella, vuoroin toisella, silmät räpsähtelivät ja olo oli hetki hetkeltä hermostuneempi.
Tik. Tak. Tik. Tak.
Kello kävi, eikä missään näkynyt ketään. Ei kuulunut mitään.
Onko hän jättänyt minut?
Hymy kuolee huulille, vihakäärme nostaa päätään ja sihisee vaarallisesti. Päätä ravistellaan, hiuksia kiskotaan, suusta pääsee surkeaa uikutusta. Silmät painuvat kiinni, polvet vedetään laihaan rintakehään ja keinuu, keinuu edes taas.
Sitten se kuuluu.
Kopina.
Pää singahtaa ylös ja vartalo jähmettyy paikoilleen kuin kivi. Ja kuulostelee, kallistelee päätä ja kuulostelee.
Kops.
Kops kops.
Kops kops kops.
Hymy leviää huulille ja taas naurattaa.
Hah hah hah haa.
* * *
Hermione käveli Susanin vierellä ja kuunteli jälleen hiljaisuutta rikkovaa kenkiensä kopinaa. Ja katui, katui entistä enemmän sitä, ettei ollut valinnut toisia kenkiä.
Jostain kuuluu vaimeaa naurua ja mitä eteenpäin he kävelivät, sitä lähemmäksi nauru tuli. Kaiken sen pimeyden ja mielipuolisuuden keskeltä Hermione erotti tutun soinnin, tutun tuulikellomaisen helinän, joka kaikkien muiden korvilta hukkui. Mutta Hermione erotti sen.
Kun Susan pysähtyi oven kohdalle, jonka takaa kiherrykseksi laantunut nauru kuului, nainen kääntyi Hermionen puoleen ja katsoi tätä hetken, arvioiden ja epäillen, oliko tämä ollenkaan fiksua Hermionen itsensä kannalta. Tämä ei olisi Hermionelle varmasti mikään iloinen tapaaminen, vaikka se sitä oven takana odottelijalle olikin.
"Avaa ovi, Susan."
Sanat olivat varmat, ruskeahiuksinen nainen oli oikaissut ryhtinsä ja seisoi nyt suorassa, jalat lähellä toisiaan, hartiat takana ja leuka pystyssä. Itsevarmuutta huokuvassa asennossa oli jotakin käskevää, pakottavaa, ja Susan käänsi avainta lukossa.
* * *
Kling.
Yksi lyhyt kilahdus ja päivästä tuli niin paljon parempi.
Hymy seinille, hymy piirrokselle, lyhyttä kihertävää ja kuplivaa naurua.
Olen odottanut tätä.
Paljaat jalat pudottautuivat viileälle laattalattialle, valkean vaatteen helmat oikaistiin. Hiuksia suittiin ja nauru ei ottanut laantuakseen.
Hih hih.
* * *
Hermione astui ovesta sisään ja henkäisi syvään nähdessään sängyn päällä istuvan hahmon. Se oli niin riutunut, niin pieni. Jotenkin kuihtuneen näköinen. Ja Susan sanoi, että parempaan päin. Ehkä hetken Hermione oli elätellyt jotakin toivoa: nyt se viimeistään murskaantui ja tipahteli polttavina, kirvelevinä sirpaleina rintaan ja upposi yksitellen sydämeen.
Ei tässä enää ollut mahdollisuutta pelastua.
"Pansy."
Kuiskaus oli tuskin kuuluva, pihalla tuuli olisi välittömästi vienyt sen mukanaan ja kuljettanut kauas kuulevilta korvilta. Mutta huone, se valkoinen huone, oli kolkko, ääni kimpoili seinissä ja heijastui kaikuna takaisin.
Valkoiset seinät, valkeat vaatteet, valkea peti, valkeaa, valkeaa, valkeaa.
Kaikki oli liian kliinistä, liian puhdasta, liian kovaa ja kylmää.
Liian valkoista.
"Pansy", huulet muodostivat nimen uudestaan, kaiku toisti sen kolme kertaa ja hiljeni sitten. Hermione tunsi itsevarmuutensa kutistuvan, pienenevän ja hiljalleen katoavan, mutta hän yritti sytyttää sen uuteen liekkiin: pakko olla vahva, pakko pitää itsensä kasassa, pakko, pakko.
"Hei Mione."
Hahmo nosti katseensa, silmien pupillit olivat niin laajat, että näytti, kuin silmät olisivat olleet kokonaan mustat. Hermione tunsi hukkuvansa, uppoavansa. Hengitys kävi pinnalliseksi, silmät laajenivat ja huulet raottuivat.
"Minä maalasin tänään Mione. Katso!"
Kalpea, ohuen ohut sormi osoittaa seinää, ja Hermione haukkoo henkeään ja puree sitten kieltään, ettei sisällä kiljuva ääni kantautuisi muiden korviin.
Miksei hän ollut huomannut sisään tullessaan? Hän oli ollut liian keskittynyt Pansyyn. Liian keskittynyt pitämään itsensä kasassa.
Järkytys vyöryi kuin hyökyaalto ruskeahiuksisen naisen ylitse, se salpasi hengityksen, lihakset eivät suostuneet liikkumaan, silmät nauliutuivat valkoisella seinällä oleviin kuviin, eivätkä suostuneet kääntymään. Pakottivat katsomaan, tunnistamaan ja muistamaan.
"Pansy... Pansy, mitä sinä olet tehnyt?"
Ääni on pientä, heiveröistä ja niin heikkoa, että se tuskin kuuluisi. Mutta nyt huone vahvistaa sen, Pansy kuulee sen, vaikka Hermione ei omista sanoistaan selvää saakaan: seinillä olevat kuvat valuivat tummanpuhuvaa nestettä pilkaten Hermionea.
"Ne ovat maalauksia, maalauksia Mione!"
Ja hän nauraa kihertää, nousee ylös: paljaat jalat tapailevat lattiaa ja hän horjahtaa, mutta pysyy pystyssä ja osoittaa seinää ylpeyttä silmissään ja äänessään.
"Muistatko Mione? Tuossa olemme me!"
Hermione tuijottaa seinää: pahoinvointi velloo hänen sisällään, sisuskalut kuristuvat ja naisen tekisi mieli oksentaa.
"Pansy, minä... s-sinä... Sinä et voi maalata tuollaista!"
Ääni värisee tärisee, Hermione yrittää vahvistaa sen, mutta se on onneton yritys. Surullinen kaiku laulaa naisen sanat uudestaan, Pansy kääntää päänsä. Musta polkkatukka heilahtaa, mustat pohjattomat silmät tuijottavat hämmennyksen, ikävän vallassa.
"Mione, me! Minä ja sinä."
Pansy räpsäyttää silmiään, nauraa kihertää uudelleen ja osoittaa kuvaa.
"Mione ja Pansy."
Hermione tuijottaa veristä kuvaa, Pansyn kasvoja. Äkkiä valot tuntuvat liian kirkkailta, huone liian kovalta. Kaikkialla valkoista. Valkoista.
Hän haluaisi yhtä aikaa oksentaa ja nieleskellä; sanoa ja olla hiljaa; paeta ja jäädä. Kun hän ei tiedä mitä tehdä, hän peruuttaa ja törmää oveen.
Pansy katsoo Hermioneen, kysyvää ja ihmetystä, sipsuttaa lähemmäs ja kumartuu lähemmäs ja katselee lähempää.
"Onko jokin hätänä, Mione?"
Mustat silmät huutavat Hermionen nimeä, niissä on rakkautta ja välitystä, huolta – vai onko se sittenkin hulluutta? Äkkiä katse vääristyy, suloiset huulet kääntyvät irvokkaaseen ilmeeseen, katse huutaa hulluutta, pää heittää taakse, kaulajänne piirtyy esiin ja Pansy nauraa. Nyt se ei ole tuulikellojen helinää, ei edes kiherrystä, ei somaa eikä suloista; se on väritön sieluton tunteeton, se on sekava ja selvä.
Se on mielipuolinen.
