Kirjoittaja: Minä
Beta: LaLuna
Tyylilaji: Het, angst, oneshot
Ikäraja: K-11
Paritus: Narcissa/Harmaaselkä
Summary: Lopulta murskasin hänet seinään vasten ja katsoin pelkoa silmiin, kun kynnet lävistivät pehmeän lihan.
Narcissa oli alastomana kaunis. Olin aina pitänyt hänen vartalonsa kaarteista ja kun minulle tuli tilaisuus saada hänet, minä nostin hänet korkeammalle. Riisuin ensin häneltä toivon ja rakastin katsoa, kun hän sätki kivusta tai nautinnosta. Sulatin hänet tappavaan muottiin, johon hän sitten jäi ikuisesti vangiksi. Lopulta hän oli vain jälki kalterissa, kunnes valui kalterin raosta kaiken muun paskan sekaan, kuten hän sitä itse kutsui. Ja minä löysin avaimen jostain pölyn seasta ja mietin, miten olisi käynyt, jos olisin avannut oven. Ei varmaan kovinkaan hyvin ja nauroin, kun heitin sen lopullisesti pois. Metallin kilahdus ja sitten se hävisi roskaan.
Mutta hän oli myös hölmö typerys, joka uskoi parempaan. Hän tuli luokseni, kun Lucius ei häntä huomioinut ja minä annoin hänelle kaiken, jonka hän halusi. Lopulta murskasin hänet seinään vasten ja katsoin pelkoa silmiin, kun kynnet lävistivät pehmeän lihan. Se oli liiankin ihanaa ja sai minut kuvittelemaan, mitä hänestä olisi viimeisenä jäljellä. Kummatkin saivat mitä halusivat ja minä sain enemmän kuin hän koskaan kuvittelikaan antavansa.
Narcissa muuttui ajan myötä lasilinnuksi, joka halusi lentää etelään, mutta oli siihen liian heikko. Se paistoi hänen silmistään ja nurkissa loisti ikävä. En tiennyt, olisiko pitänyt antaa kovemmin vai lyödä kipeästi kasvoihin ja haukkua huoraksi. Ehkä hieman kumpaakin ja niin minä joskus teinkin, mutta liian myöhään. Silloin kirosin, kun en enää pystynyt satuttamaan häntä. Lasisiipien vangitseminen oli liian vaikeaa laitettavaksi kirjahyllyn purkkiin. Puistelin päätäni Narcissan nauraessa melkein mielipuolisena ja taisin tajuta, kuka oli sittenkin se, joka lävisti viimeisen sydämen tikarilla ja voitti ottelun.
Luovuta jo, et voi enää voittaa. Sanat ja epämääräiset lauseet kaikuivat päässäni. Ne ottivat minut petolliseen syliinsä, kun käänsin sängyssäni kylkeä ja yritin unohtaa, mutta se vain nauroi minulle pilkaten. Silloin päätin, etten tarvitse itselleni enää naisia ja että erikoistuisin lapsiin täysikuun öinä. Minusta nousisi varjo lännestä, joka eksyttäisi lapsia pimeyteen. Se ajatus mielessä minä päästin Narcissan lentämään takaisin miehensä luokse ja annoin itselleni leiman, josta minut tunnettaisiin vielä kuolemanikin jälkeen.
A/N: Kommentteja?