Sukupuoli puuttuu
fandom: Kuroshitsuji
paritus: Rudgar/Sascha
ikäraja: K-11
genre: joku angstiviritteinen taidehinkkailu
varoitus: itsetuhoisuutta, spoilailee chapteria 105
sanamäärä: 5 x 150
yhteenveto:
Elämä lyhyt, kuolema pitkä. A/N: Spurttiraapaleen mainio sanalista (
okariina, hankala, huomio, tutkimus, kamera, nostalginen, Eurooppa) suorastaan huusi tätä paritusta, joten oli pakko kokeilla taas tätäkin ficci-muotoa. Nähtävästi viisi päivää riitti, enempi olisi tuntunut liialta. Osallistuu myös Älyttömät otsikot -haasteeseen.
Saschahan leimattiin fandomissa heti ensiesiintymisen myötä tytöksi ihan vaan sen tähden, että hahmo mukamas “näyttää tytöltä”. En ollut samaa mieltä ja perustelu oli muutenkin paska, joten ärsyyntyneenä jäin odottelemaan lisää canon-infoa ennen oman mielipiteen muodostamista, hahmon nimikin on kiehtovasti sukupuolineutraali. Kun enkkukäännöksessä Saschaan sitten myöhemmin viitattiin maskuliinilla, niin naps vaan, kuinka head-canon loksahtikin lukkoon. Ainakin näin toistaiseksi
Moni ihmisen keksintö pakenee yksioikoista leimaa.
Vaikka lääke on hyvästä, liiallisissa määrin se voi myrkyttää. Tuliasein saaliit surmataan elämän jatkumisen takaavaksi ravinnoksi nopeasti, mutta liian usein piipun toinen pää käännetään kohti oman lajin edustajaa, kenties omaa itseä. Ja taide, se vasta vaikeaa onkin; kauneus väijyy katsojan silmässä, kammottavaankin kätkeytyy oma viehkeytensä, ja kaikki,
aivan kaikki, on lopulta kiinni tulkinnasta. Silloin oikeita vastauksia on vähintään yhtä monta kuin kokijoitakin.
Sascha rakastaa kaikkea sellaista; ei ikinä ihmisiä,
ei ikinäikinäikinä, mutta heidän härveleitään sitäkin enemmän. Aina. Kuolema teki kuulemma maailmasta hauskemman paikan, etäisemmän ja siksi siedettävämmän. Ulkopuolinen tarkkailija voi kuoria kermat päältä, ihastella historian pitkiä linjoja kuten parastakin panoraamakuvaa. Katsoa vain eikä osallistua enää koskaan.
Toisinaan koko Sascha tuntuu Rudgarista yhdeltä kollektiivisen, kieron mielen tuotteelta; keksinnöltä, joka luotiin olemaan yhtä, mutta ajan mittaan paljastuikin joksikin aivan toiseksi. Kauniilta musiikilta, johon sisältyy selkäpiitä karmiva vivahde, sellainen mieltä suuresti hämmentävä.
Tai ehkä sittenkin päinvastoin.
Ehkä.
*
Elämä hankala, kuolema helppo.
Vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon, mutta minulta puuttuisi kuolema, en olisi mitään. Narun jatkoksi ripustautuessaan ihminen ei ole elementissään vaan ilmassa. Silloin jalat hakevat vaistomaisesti kiinteää sijaa, nykivät ja harovat halki tyhjyyden, vaikkei etsivä todella mitään löytää tahdokaan. Näin jälkiviisaana Sascha näkee täydellisen tragikomedian ainekset siinä, kuinka yksi suosituimmista kuolonenkelien syntytavoista on silkkaa välitilaan asettumista jo itsessäänkin — hirttäytyneen koko olemusta määrittää se, kuinka hän ei ole kosketuksissa mihinkään, ei ylä- eikä alapuoliseen.
Elämä lyhyt, kuolema pitkä.
“Ihan vitusti liian pitkä”, Rudgar tuumaa aina kun asia tulee puheeksi. Eihän se usein tule, mutta sen verran monasti kuitenkin, että vastauksen toistuvuuden voi panna merkille; arkistoida muistin lokeroihin kuten lävitse katsotun sielufilmin.
“Onneksi itsemurhaajat ovat kivoja”, Sascha vastaa siihen melkein aina.
Kuolema on kärsivällinen, kuolema on lempeä. Kuolema ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile.Ja lisäksi vielä niin söpökin, vaikka Rudgar kovasti muuta yrittääkin esittää. Se höpsö.
*
Sukupuoli puuttuu.
Se oli ollut Rudgarin ensimmäinen merkittävä ajatus tulevan kollegansa henkilötietoja selatessaan. Kauhulla hän olikin odotellut sitä hetkeä, kun saisi nuoremman virkailijan työparikseen, ikään kuin kuoleman palveluksessa toimiminen ei olisi jo tarpeeksi viheliäistä puuhaa ilman jotain vastavalmistunutta, sydän vereslihalla värisevää sieluparkaakin. Ja nyt ne vielä osoittivat hänelle tällaisen onnettoman tumpelon, joka ei saatana osannut edes kaavakkeissa rastia ruutuun laittaa!
Rudgar oli polttanut ainakin neljä savuketta yhteen menoon, tai ehkä viisi tai kahdeksan.
Sitten hän tapasi Saschan. Jos Rudgar olikin jo aiemmin tuumannut, ettei tyypin nimi harmillisesti kertonut kaivattua vastausta, nyt hän saattoi todeta tismalleen saman hyypiön ulkonäöstäkin.
“Sukupuoli puuttuu”, hän sanoi ja heitti Saschan paperit pöydälle heidän väliinsä. Sascha ei vilkaissutkaan niihin, nyökkäsi vain ja hymyili.
Hymyili niin, että pienten ryppyjen rivistö ilmaantui hetkellisesti raidoittamaan sileitä lapsenkasvoja, vain jokusen päivän yli kuusitoistakesäisiä; hymyili tavalla, joka oli kaikkea muuta kuin tavallinen niissä haudanvakavissa piireissä.
“Niin puuttuu, herra Rudgar. Niin puuttuu.”
*
Der Tod.
Der Engel.
Der Sensenmann. Kaikki maskuliineja. On siis ainoastaan luontevaa puhua samalla tavoin Saschasta. Joskus Rudgar kyllä maistelee mielessään vaihtoehtoisia versioita, feminiiniä ja ennen kaikkea neutria, mutta ääneen hän ei sitä milloinkaan sano, ei tunnusta edes ajatelleensa. Maskuliini on hyvä, dynaaminen. Ja ilmeisesti se kelpaa.
Saschan lahkeet on aina kääritty niin ylös, että laihat nilkat ja pitkät sukat näkyvät, neulepuseron hihat sen sijaan yltävät kämmenet peittäen rystysille asti. Virka-asun alla hänen kehoaan halaavat miesten bokserit sekä pienet rinnat kokonaan näkyvistä kätkevä ideaaliside, ja ensimmäisellä kerralla niiden riisuminen tuntuu suorastaan säädyttömältä. Oudon luvattomalta ja väärältäkin, kai, kuin Rudgarin ei kuuluisi lainkaan nähdä niiden viimeisten suojien taakse.
Kuin hän ei ehkä
haluaisikaan nähdä.
Vaatteitta Sascha on vieläkin pienempi ja somempi, pehmeä ja lämmin. Vastaanottavainen. Kenties juuri sen vuoksi Rudgar on heistä kahdesta se, joka lopulta päätyy vuoteessa toisen sylissä pideltäväksi.
Ja turhaan hän sitä epäröi; maskuliini on hyvä jatkossakin.
*
Rudgar inhoaa Saschan kameraa, se ärsyttää häntä. Niin hän aina sanoo.
Ajankuvien kerääminen on turhaa, sillä lopulta kaikki toistuu sukupolvi toisensa jälkeen aina samanlaisena, toistuu toistumasta päästyään. Ne kurkottavat kohti samoja tavoitteita ja sokaistuvat samalla tavoin omasta erinomaisuudestaan kuin edeltäjänsäkin, parjaavat oikean kätensä kirjoituksilla tismalleen samoja virheitä joihin parhaillaan vasemmalla itsekin syyllistyvät.
“Siinähän se vitsi piileekin”, Sascha nauraa ja näppää kuvan viikatteen moottoria öljyävästä kollegastaan. (salamavalo heijastuu hänen linsseistään niin, etteivät silmät valmiissa otoksessa näy, ja vajavaisen ilmeen voi yhtä hyvin tulkita vihaiseksi kuin surulliseksikin)
“En näe niiden suurten linjojen hahmottamisessa mitään erityisen vitsikästä. Äläkä jumalauta kuvaa minua enää ikinä.”
Mutta vaikka Rudgar kameraa inhoaakin, halveksuu suorastaan, hän sietää sitä; odottaa hiljaa Saschan vierellä, kun tämä ikuistaa kasvavaan kollaasiinsa rautatieonnettomuudet, kiireellä kulkevat taudit, keskitysleirit. Suostuu Rudgar kerran itsekin kuvaamista kokeilemaan, todeten sitten ettei pidä siitä. Silti hän säilyttää työpöytänsä ylimmässä laatikossa sitä ottamaansa huonolaatuista valokuvaa työparistaan, aivan kuten Saschakin omastaan.
