Viimeinen auringonnousu
Autrhor: Lallu
Beta: Wienova
Genre: romance
Pairing: Theodore Nott/Blaise Zabini
Rating: S //Sansku muutti ikärajan uusien sääntöjen mukaisiksi. (:
Summary: ”Miten tästä eteen päin?”
”Jos totta puhutaan niin minä en tiedä”, Theodore terästäytyi ja kääntyi niin, että näki Blaisen kasvot.
”Niin. Ja sinähän aina tiedät kaiken”, Blaise naljaili hymyillen hieman pakotetusti.
”Hmph. Älä pilaa tätä hetkeä, tätä ei saa takaisin”, Theodore sanoi tökäten toista kylkeen. Blaise vetäisi toisen takaisin syliinsä, eikä millään olisi halunnut päästää irti.
A/N: Mä vähän innostuin kirjottamaan näistä pojista. Pakko sanoa, että Blaise sitten hyppii tässä aiheesta toiseen aika nopeasti. ^^ FF100 sana on 031.Auringonnousu. Kommentteja on aina kiva lukea.
”Älä vielä lähde”, Theodore nappasi Blaisen hihasta kiinni, kun tämä nousi lähteäkseen takaisin linnaan.
”Mutta meidän pitäisi varmaan mennä takaisin”, Blaise sanoi hiljaa.
”Hetki vielä”, Theodore sanoi näyttäen anovalta.
”Mutta minä en ole vielä pakannut ja kohta pitää lähteä”, toinen sanoi osoitellen kelloaan.
”Onko sillä nyt oikeasti niin väliä?”
”No eipä kai”, Blaise vastasi, vaikka tiesi junan lähtevän muutaman tunnin päästä.
”Nimenomaan”, Theodore vetäisi Blaisen takaisin viereensä istumaan viltin alle. Blaise kiersi kätensä toisen pojan ympärille ja laski kasvonsa tämän hiuksiin. Kunpa aina voisikin vain olla näin.
”Theo”, Blaise sanoi muutaman minuutin hiljaisuuden jälkeen.
”Hmm?” toinen mumisi .
”Miten tästä eteen päin?”
”Jos totta puhutaan niin minä en tiedä”, Theodore terästäytyi ja kääntyi niin, että näki Blaisen kasvot.
”Niin. Ja sinähän aina tiedät kaiken”, Blaise naljaili hymyillen hieman pakotetusti.
”Hmph. Älä pilaa tätä hetkeä, tätä ei saa takaisin”, Theodore sanoi tökäten toista kylkeen. Blaise vetäisi toisen takaisin syliinsä, eikä millään olisi halunnut päästää irti.
Pojat kuulivat, kuinka Tora haukkui toisella puolella pihaa, mutteivät antaneet sen häiritä olemistaan. Olihan nyt sentään viimeisen koulupäivän ensimmäiset tunnit käsillä. He lähtisivät koulusta muutaman tunnin päästä, eikä paluuta olisi. Heidän täytyisi päättää, mitä tekisivät.
Theodore nojasi päätään Blaisen olkaan ja katseli eteensä näkemättä mitään. Hän oli aina ajatellut, että heidän suhteensa loppuisi silloin, kun he pääsisivät koulusta, mutta nyt lähdön hetkellä hän ei ollut valmis luopumaan siitä kaikesta. Blaiselle oli valjennut oikeastaan vasta illalla, että he lähtisivät seuraavana päivänä ikuisiksi ajoiksi pois. Muut olivat pistäneet juhlat pystyyn aikuisuuden alkamisen juhlistamiseksi, mutta hän ei ollut ollenkaan juhlatuulella.
Blaise olikin muutaman tunnin sohvalla istumisen jälkeen päättänyt napata Theodoren mukaansa ja lähteä hetkeksi pois iloisten ihmisten keskeltä. Theodore oli hymyillyt tälle ja lähtenyt ilomielin pois oleskeluhuoneesta. He olivat päätyneet huispauskatsomoon ja pieni hetki oli venynyt tunneiksi. Nyt, kun aurinko alkoi nousta, oli se liiankin todellista; heidän täytyisi tehdä päätös.
”Minä en halua lähteä yksin kotiin”, Blaise sanoi jonkun aikaa huokailtuaan.
”Menemmehän me kaikki samalla junalla”, Theodore vastasi ennen kuin edes kerkesi ajatella, mitä suustaan päästäisi.
”Kyllä sinä tiedät, mitä tarkoitin”, toinen sanoi tuhahtaen.
”Piti olla näsäviisas”, Theodore hymyili nopeasti.
”Sinun näsäviisautesi taitaa olla ensimmäisiä asioita, joita sinusta muistan”, Blaise jatkoi.
”Onko se hyvä vai huono asia?”
”Joidenkin mielestä se voi olla huono asia, muttei minun.”
Theodore hymyili. Hän tiesi monien haluavan vähintäänkin nolata hänet julkisesti, koska osasi joskus olla erittäin piikikäs. Blaise kuitenkin vain kohautteli olkiaan tai sanoi takaisin. Ehkä siksi Theodore piti pojasta, koska tämä oli erilainen kuin muut.
”Miksi se on sitten hyvä asia?” Theodore halusi tietää. Hän ei ollutkaan itse asiaa pahemmin miettinyt.
”Siitä tiedän, että olet kunnossa”, Blaise vastasi nostaen vilttiä paremmin heidän päälleen.
”Mitä?” Theodore nosti toista kulmaansa ihmeissään.
”Sinä unohdat näsäviisastella jos sinua vaivaa jokin”, tällä kertaa vilttiä suoristeleva Blaise vastasi katsomatta toiseen.
”Mistä sinä sen tiedät?”
”Minä tunnen sinut”, tummempi sanoi hymyillen.
”Se on kyllä totta”, Theodoren oli pakko myöntää tosiasia. Blaise taisi olla ainut kenen kanssa hän oli oikeasti keskustellut kouluaikanaan.
”Joten sinua ei siis nyt vaivaa mikään?” Blaise kysyi yrittäen pitää kasvonsa peruslukemilla.
”Miten niin?”
”Sinä viisastelit äsken”, Blaise virnisti.
”Älä nyt sinä jaksa viisastella. Minua ei ole pitkään aikaan vaivannut mikään asia näin paljoa.”
”Pitäisikö vain antaa mennä?” Blaise kysyi puhallellen käsiinsä.
”Hmm?” Theodore ei ymmärtänyt yhtäkkistä puheenaiheen vaihdosta.
”Ei ajatella muita”, tumma poika sanoi iloisesti nousten seisomaan.
”Mutta on vähän pakko.”
”Miten niin?”
”Mitä kaikki sanoisivat?”
”Minua ei oikeastaan kiinnosta”, Blaise virnisteli toisen edessä.
”Älä nyt. Sinä olet vain niin väsynyt, että tekisit mitä tahansa nyt ja huomenna sinua nolottaa”, Theodore yritti hillitä toista, joka heilui edestakaisin venytellen jalkojaan. Blaise hyppeli edestakaisin aina välillä muiskauttaen suudelman Theodoren huulille edelleenkin virnistellen väsyneenä.
”Tällä hetkellä minua ei kiinnosta muiden mielipiteet. Mitä sanot?” vihdoin ja viimein heilumisen lopettanut poika kysyi vakavoituen.
”Minä sanon, että istu alas ja mieti asiaa kahteen kertaan”, vaaleampi pojista sanoi, otti toisen kädestä kiinni ja kiskaisi.
Blaise istahti takaisin alas, oli hetken paikoillaan ja nousi ylös.
”Mietitty”, hän sanoi ja ojensi uudestaan kätensä Theodorelle. Toinen katseli tätä hetken aikaa pöllämystyneenä, kunnes räjähti nauruun.
”Sinä olet tosissasi?”
”Niin olenkin. Theo, minä rakastan sinua ja siksi olen valmis unohtamaan muiden mielipiteet.”
”Mistä ihmeen kirjasta sinä tuon olet vetäissyt?” Theodore hörähti toisen tunnustukselle.
”Omasta päästäni. No tuletko?” Blaise seisoi edelleen paikoillaan kättään hieman heiluttaen. Theodore katseli hetken aikaa edessään seisovaa ihmistä, huokaisi ja nousi ylös.
”Mennään nyt sitten heti ennen kuin alan katumaan”, hän sanoi ja otti toisen kädestä kiinni. Aurinko oli jo lähes kokonaan noussut, kun pojat saapuivat käsi kädessä luihuisten tupaan muiden katseiden alle.
”Arvasin, arvasin, arvasin! Draco ja Millicent olette molemmat viisi kaljuunaa velkaa minulle”, Pansy kiljahti iloisesti samaan aikaan huitoen vedon hävinneiden ihmisten suuntaan. Millicent heitti rahan naurahtaen Pansylle ja Draco vain toivotti oleskeluhuoneeseen tulleelle kaksikolle hyvät huomenet ennen kuin katosi rahanperijän näkyvistä makuusaliin. Theodore ja Blaise katsahtivat toisiaan ihmeissään; olisiko se aina ollut näin helppoa näyttää toisille, että he välittivät toisistaan?
